Kitabı oku: «Vankila», sayfa 3

– Minun äitini on vaivaistalossa…

Ja painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.

– Vai niin!.. No – eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi, taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat… Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui makuulavalle ja – yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin…

Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana… kuitenkin tipahti joka päivä hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta – ja jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.

V

… Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia omituisia ääniä… Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan. Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet – tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.

Tänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.

Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä – neulojattaren – hylkäsi hänet – jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä, teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa, jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut, otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä anomassa almuja kirkon rappusilla… Vielä silloinkin lahjoitti äiti pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut – kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.

Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo sukkia pojalleen…

– Siinäpä nainen! – tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten paljon rakkautta hänen elämässään… miten yksinkertaista ja liikuttavan kaunista!

Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän kuiskaavaa ääntä…

– Mutta – miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella ja työllä, jos poika kuitenkin…

– Herra Malinin! – kuului kova kuiskaus.

Mischa hyppäsi makuulavalta – ovenreiässä loisti rauhattomana vanginvartijan silmä. – Mitä te puhutte – kysäsi vanhus.

– Minä? En minä puhu… – vastasi ihmetellen Mischa.

– Kuulinhan minä!

– Saattaa olla, että…

– Sitähän minäkin… Koettakaa – pidättää itseänne…

Vanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja vanhus puhui varoittavalla kuiskeella:

– Juuri samoin puheli itsekseen… tässä eräs… totta puhuen – hän oli sisareni poika…

– No? – kysyi Mischa sukkelaan.

– No, ei muuta kuin vietiin hulluinhuoneeseen…

– Teidän sisarenne poika?

– Niin, niin… – kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä kummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.

– Ja – istui täällä? – kysyi Mischa hiljakseen.

– Numero yhdeksässä…

– Ja te häntä… olitteko tekin silloin täällä? – kysyi Mischa jonkun ajan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.

– Olen ollut täällä… seitsemäntoista vuotta, – vastasi ukko levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa…

Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa juuri aikeessa kysyä:

– Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?

Mutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi vaan:

– Kauanhan te olette täällä ollutkin…

– Odottakaas – minä tuon tuolin itselleni – kuiskasi vanhus silmää iskien, – muuten niin – minun on vaikea kyyristyä… selkää kivistää!

Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia askeleita ja ajatteli:

– Jos ihmisellä kerran on sielu – niin tuolla se varmaankin on himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin…

Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat tuuheat kulmakarvat.

– Kas, näin on paljoa parempi, – puheli hän itsekseen. – Nukkua en voi – luita kivistää… Kun tekin valvotte… niin puhellaan tässä… Yöllä sitä kyllä saapi… päivällä on kielletty, mutta yöllä – kuka sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara teille… muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin teidänkin kanssanne puhella… Sentähden että – ettehän te mikään pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut… Heh-hee! Punaposkinen olette, nuori… minun on sääli teitä… Te nauratte, olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu… ah, nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne – niin…

Mischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui hermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:

– Mikä toimi teidän sisarenne pojalla oli?

Komeroon kuului taasen kuivan värittömän äänen surina:

– Lukkoseppä… Hän ampui insinöörin… Hänestähän oli kirjoitettu sanomalehdissäkin… Kuinkas muuten! – Hän itse luki minulle lehdestä… sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä painettuna… Hän luki – ja nauroi… aivan kuten te… Jäykkäluontoinen poika… Sisareni – hänen äitinsä – itki, itki, ulvoi… Vaan auttoiko se – kyyneleillä et saa verta pois pestyksi. Toisinaan kysyn häneltä – no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei muuta kuin tiuskasee… Alussa – hän ei puhunut mitään, oli suutuksissaan. Vaan sittemmin – alkoi jo puhella… ja puhui liiaksikin… Samoin tekin…

– Mitä hän puheli? tiedusteli Mischa hiljakseen.

– Niin vaan – kaikenmoista… kuka sitä muistaa? Ettekös te ole Kalugasta?

– Olen…

– No, sitähän minä jo… Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli Malinin…

– Minun isäni…

– Juuri niin… Kalugalainenhan minäkin olen… ihan totta! Onko isänne jo kuollut?

– Kuollut on…

– Niin, niin… kaikkihan me kuolemme!

He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien surullisenlaulava sointu.

– Eikö teillä ole ikävä täällä? – kysyi Mischa.

– Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä… vastasi hänelle oven takaa kylmä tasanen kuiskaava ääni.

– Tuota… oliko teillä sääli sisarenne poikaa… silloin kun hän täällä istui?

– Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi… Sisartani on sääli… Mutta jos ken on ihmisen tappanut…

Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.

– Miksi sinä valehtelet? – kuului oven takana lauhkea, hiljainen kysymys.

– Mitä te sanoitte? – kysyi Mischa kumartuen oven reikään.

Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:

– Minä valehtelin… kyllä minun on sääli Fedjkaa… hän myöskin oli nuori, hyvä nuorukainen…

Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä huuto:

– Älä lyö… armahtakaa!

– Mitä se on? Mitä – kiljahti säpsähtäen Mischa.

– Sch – schsch! – sihisi vanhus. – Ei se mitään… Unissaan vaan… useinhan ne huutavat… Jokaisella näetkös on omatuntonsa… No etteköhän jo käy levolle… Nukkukaa Jumalan haltuun… Äsken löi jo kaksitoista…

Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään – tuntui aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä laahattu pitkin lattiaa.

Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen holvikattoon.

Ja uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan…

VI

Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään, jonka räikein kohta – hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan – ahnaalla lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.

Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä – luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily, kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.

– N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? – kysyi kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.

– Minusta on hauskaa, tiedättekö! – vastasi Mischa hymyillen.

Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:

– Voi teitä… te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on pitennetty puolella tunnilla… ja niin edespäin…

– Kiitoksia! – sanoi Mischa.

– Ei kestä! – vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.

Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden – rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan. Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta, vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet – vietiin hulluin huoneeseen. – Siinä kaikki! – lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen, piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana päivänä – kun näki hänet komerossaan – tuli ihmeekseen vakuutetuksi siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa…

Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat ne työmiehiä – hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, – katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään hiljaiseen puheluun näiden kanssa.

Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies, jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä, seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki, solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen… sitten laiskasti la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti miellyttävällä äänellä:

 
"Aavalla arolla kurgano-haudoilla
Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla"…
 

Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, – aivan kuin olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen – lauloi edelleen:

"Vapautta hälle ei suotuna… ei!"…

Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain…

Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.

Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:

 
"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla…
Aatteeni kiitävät – arolla… aavalla"…
 

… Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja valitteli:

 
"Meri sininen,
Meri myrskyinen…
Tuuli raivoisa,
Epämieluisa"…
 

Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta puhkuu ihmisten päälle… Kaikilta suunnilta riensivät silloin vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän ilonpurkauksen… Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa – he halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat puolustaa omaa ihmisarvoansa – melkein koko vankilan päällystö kohteli varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään. "Politillisia" seurasi päällysmiehistö – niin ainakin Mischasta näytti – väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta…