Kitabı oku: «Vankila», sayfa 4
Saattaessaan Mischaa kävelylle kuiskasi kerran Ofizerov:
– Yöllä taas tuotiin kolme teikäläistä…
– Ylioppilaitako?
– Käsityöläisiä…
– Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan? – kysyi Mischa.
Vanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen ja sanoi raskaasti huoaten:
– Kun jokainen tahtoo elää omalla tavallaan… siitä tulee kina!
Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän salaperäisesti:
– He ovat tyytymättömiä…
– Mihin?
– Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!..
VII
Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija – hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch – komeron ovelle, asetti mustan naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin, hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta – selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon vaikutuksesta…
– Siitä on nyt noin… viisitoista vuotta takaperin – kuiskasi Kornei Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja, – katson – kovin alkaa käydä miettiväiseksi… poikani, se Aleksei… Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa… asiat ovat hullusti! Aloin pitää häntä silmällä… katson – hän käypi stundein seuroissa… toden totta… Ensityöksi haukuin hänet oikein – katso itsesi, sanon, kyllä minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään… minä menin, valitin papille… noh, tulee pappilasta kotiin… näen ett' kovin on suutuksissaan… Minä nauran hänelle – että, saitkos muka papilta pippuria? Mutta hän niin kuin synti – suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu papin pataluhaks… Minä sanon – sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka sinä uskallat? Mutta hän minuakin… Silloin minä suutuin silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen paiskasin sillä häntä vasten kuonoa… niin tein! Kasvot kokonaan menivät rikki… Hän läksi heti pois… ja siitä saakka ei ole häntä kuultu ei nähty… Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret… niin!
– Eikö teillä nyt ole sääli häntä? – kysyi Mischa hiljakseen.
Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:
– Toisinaan on sääli… On kaikkia sääli… Joskus on sääli murhaajiakin… ni-in! Eiväthän kaikki – syyttä murhaa… usein tapahtuu, että asiasta… Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi kiittääkin… Pyöveli esimerkiksi… Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan yleiseksi hyödyksi… Jos pahantekijän tappaa – eihän se synti ole vai… tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?
Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta…
– Mitä katsotte? – kysyi vanhus.
– En mitään… niin vaan… – vastasi Mischa hiljakseen. – Sanokaappa Kornei Danilovitsch… miksi te ette pitänyt siitä, että poikanne tutustui stundisteihin?
– Siitä kerrottiin, että se on vaarallista… se stundismi… Vaikka istuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä… eikä niistä mitään – vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia, hiljaisia… eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata, oikein kunnon vankeja olivatkin… Kysyinhän minä heiltä, että tuntevatko Alekseita – emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon, sanoivat. Se saattaa olla tottakin – useinhan niitä täällä on istumassa…
Vähän vaiettuaan hän jatkoi:
– Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän… Ennen oli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on alkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta kaikenmoista… tulee tulvimalla…
– Nyt te olette väärässä! – keskeytti Mischa sukkelaan ja innokkaasti. – Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä… ihmiset tahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi…
Oven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään vastasi vanhus:
– Olen kuullut kaiken tuon… juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat aivan samoin…
Hän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja suuttuneena.
Kerran taasen hän kertoeli seuraavan tarinan:
– Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen… olen itse paljon kärsinyt maailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun käytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, – tuommoinen kookas, komea, kohtelias… Tavallinen moukka, mutta hymyili kuin hieno herra… sattui monasti että – pyytää ja hymyilee, niin et voi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa – haen… Mutta mitenkäs kävi… mistä lieneekin varasti veitsen, teki siitä sahan, hankki rasvaa – ja ei muuta kuin nakertelemaan akkunaristikkoa… Mutta minä huomasin sen heti… kovin tuli minun häntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle onnistu! Kaikessa tapauksessa – en tahdo häntä häiritä, antaa nuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on… Kauan hän hommaili – noin – kolmen viikon paikoilla… minä aina vaan seuraan hiljakseen… ja säälittelen miestä… Sahaa vaan huviksesi, arvelin…
Kornei Danilytseh naurahti lempeästi.
– Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu – silloin minä menin ja ilmoitin päällikölle…
– Mutta minkä tähden? – huudahti Mischa surullisesta – Minkä tähden päällikölle?
– Kuinkas muuten? – kysyi vanhus.
– Olisitte parempi pakkotyöläiselle itselleen sanonut!
– Lystikäs te olette, – naurahti Kornei. – Entäs rautaristikko? Kun se kerran oli poikki sahattu.
– Olisihan saattanut heti sanoa, kun hän alkoi sahata!
– Niin… jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut… se on totta… Mutta ehkä se näin oli sittenkin parempi – ihminen sai hommata jotain…
– Tietysti häntä siitä rangaistiin?
– Kuinkas muuten? Eihän ilman voi… rangaistiin…
– Ja – kovin?
– E-en muista nyt… taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa… sitten oikeus vielä määräsi sille jotain… en muista enää…
– Mikä tomppelimaisuus! – äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
– Minkälaisia runneltuja ihmisiä… ja elämä sitten… koko elämä!
Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua hitaasti:
– N-niin… sen sanoitte oikein… parantumaton elämä!
… Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat pitkät hetket, toinen – huoletonna ja kylmänä, toinen – täynnänsä voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole vankila – tämä vanha kömpelö kivirakennus – joka häntä painostaa, vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät, ahtaat, pimeät seinät…
Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta – ei voinut…
Kerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:
– Kuulkaahan – viihdyttekö te todellakin täällä?
– Jos eivät tappelisi niin – menisihän se mukiin… – vastasi ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.
– Lyödäänkö – teitä? Ken?
– Eihän minua usein lyödä… joskus toisinaan päällikön vanhin apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten… Minä puhun ylipäänsä… kaikista… Vangit tappelevat… pieksävät toinen toistaan niin että – peloittaa!.. Ja vanginvartijat lyövät heitä… ei kaikkia… jokaista ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!
Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:
– Mutta minä – en voi mitenkään… kun lyödään… minua peloittaa! En voi nähdä… että lyödään!
– Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, – kehoitti Mischa…
– Mistä? – sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. – Kaikkialla tapellaan… koko elämä on – tappelua, minä tiedän… Ainoastaan äitini… kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu semmoista… Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt… jos vaan…
Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta särkyneitä, hajanaisia ääniä…
– Mitä – jos vaan? – kysyi Mischa.
– Suokaa anteeksi – sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta, – suokaa anteeksi – ehkä se on vaan – minun suurta tyhmyyttäni – eikä mitään muuta…
– Mistä on kysymys? – kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen ääntään.
Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:
– Se on – Jumalasta… Uskotteko te?
Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:
– Hm, en tiedä…
– En minäkään tiedä! – tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. – Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä… jos Jumala todellisesti on…
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?.. Ja julmuus?
Te – olette oppinut… mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?
Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.
VIII
Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas, hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa, aika ajoin keikauttaen päätään… Vankilan harmaa muuri taustanaan, muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä…
– Kuka se uusi on? – kysyi Mischa Korneilta.
– Vasilij Nikititsch…
– Onko se työläisiä?
– Kuka hänet tietää? – sanoi rauhallisesti vanhus. – Näyttää siltä – niin kuin olisi työläisiä… myöskin jotain niitä politillisia… eikö liene vähän niin kuin – tärähtänyt… Useinhan se täällä oleksii…
– Oleksii! – toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla sanottavan tästä miehestä että hän – "oleksii" vankilassa, eikä "istuu".
– Se ihminen ei pelkää mitään! – sanoi Ofizerov Mischalle, tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen ääntään vähitellen kuiskaukseksi. – Hän saattaa sanoa totuuden suoraan jokaiselle, – prokuraattorille, päällikölle… Varakuvernööri kävi täällä, sillekin hän valoi kuulan – minä, sanoi, ajattelen näin, te – toisin… ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen – ihminen ja te myös olette – ihminen… ja kaikki muu paitsi tätä – on erehdystä… Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä kerrassaan ei merkitse mitään… se on suorastaan – tyhmyyttä! Mitä karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa…
Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.
– Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä annatte minua vasten kuonoa… niin tokkohan totuus siitä siirtyy teidän puolellenne?
– Oletteko puhellut hänen kanssaan? – kysyi Mischa.
– En… herra paratkoon! – vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään hyvin pelokkaana. – Minä – pelkään! Minä – ainoastaan teidän kanssanne… te puhelette hiljakseen… mutta hän ei osaa ollenkaan hiljaa puhua… ääni on jo sellainen!
Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:
– Minulla olisi yksi runo… joka soveltuu hyvin häneen!
– Minkälainen? Kertokaa! – pyysi Mischa.
Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi huoattuaan:
– Jälkeenpäin… minä jollain tavoin… Kävelkää te… minä menen tuonnemmaksi… etteivät huomaisi!
– Kuulkaa Ofizerov – sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni virkatakin hihasta: – teidän pitää… ymmärrättekö, välttämättömästi lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian herkkä luonto…
– Ah… mutta minne minä menen? – huudahti hiljakseen vanginvartija temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. – Se on yhden tekevää… joka paikassa on samanlaista… hiljaiselle ihmiselle on – koko elämä vankilaa… yksi paikka on hänelle vain sopiva – hauta!
Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:
– Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta… onko?
Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.
Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän – yksi heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän käheästi puoliääneen:
– Veljet… minä en ollut! Tämän ristin nimessä – en!
Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet, yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:
– Älkää häntä peloitelko, pojat… älkää lyökö häntä!
Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:
– Älkää lyökö… minkä tähden te? No, mitä se nyt on?
Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat sotkeneet suurta saviläjää… Kengän korkojen mäksähtävät iskut pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä, kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja tasaisesti:
– Älkää lyökö!.. riittää!.. älkää lyökö!.. y-yks!
Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa, mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin…
