Kitabı oku: «Wakefieldin kappalainen», sayfa 12

– Isä! – keskeytti poikani. – Salli minun lukea hänen kirjeensä.

Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. – Ja hän luki seuraavaa:

'Rakas Isä!

Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä. Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.

Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla kohdellaan. Eilen tanssin lady G: n kanssa, ja jos saattaisin unhottaa siellä kotihuolella hänet, – tiedätte kyllä, ketä tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä, että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja olen aina

Sinun kuuliainen poikasi.'

– Kaikessa tässä kurjuudessakin, – huudahdin minä, – kuinka kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme! Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi, olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon heidän askeleitansa kunnian polvuille.

Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa. Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään, jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni, että se oli oma poikani.

– Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen? Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi minut tähän paikkaan!

– Isä, missä sinun miehuutesi? – vastasi poikani lujalla äänellä. – Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.

Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo pakko tuntui vievän minulta hengen.

– Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa, enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena, se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle. Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen…

– Riittää jo, isä, – lausui poikani, – tahi minun täytyy punastua sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi? Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan, joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.

– Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.

– Minun rikokseni, – vastasi hän, – on, pelkään mä, sellainen, jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi. Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä minulle.

– Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä, ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.

Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille seuraavan kehoituspuheen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä korvausta tulevassa elämässä.

"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista, ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta kyllä täysin onnettomaksi.

"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten? Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin? Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.

"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas, nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan, on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille, että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä, niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.

"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista, onnettomalle kärsimysten päättymistä.

"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan taakan alainen ja vanki – kaikilla heillä on Jumalan sanassa runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille. Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.

"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin rikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan haudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton on jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin. Surujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään, josta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka voisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa tunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa suurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt, sillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto lempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema ruumiisen lyö.

"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua, joita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla mielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille kärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään vähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista köyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli taivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan lisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut kurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on olla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.

"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä filosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas tasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin, mitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla. Se antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän perästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä toiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat riemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella riemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui. Ja vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se iankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa yhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan mahtavat ovat täällä saaneet osakseen.

"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja siinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein he ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on, hän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta, että jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä ei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään tarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän täytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei kiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon vaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen ummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen sykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta leposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi! Ponnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin. Kuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata, ja sitä ei kestä kukaan.

"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla erittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä maailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä kolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään että tallella pitämään, – tuota valoa, jonka määränä on vaan näyttää, kuinka kamala tämä paikka on, – noita kahleita, joita tyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi tehnyt, – katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani näitä huokauksia, – voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki tämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten kuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta veisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä uhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme edessä, – kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen sanoman saattajalta; – kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman terävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni… mitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? – kaikkea tätä miettiessäni… mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista? Kuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja, mutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.

"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan sen perään pyrjimme. Ja – mikä lohdullista on – me vältämme monet kiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa. Meidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme sen omaksemme, ja – mikä myöskin lohdullista on – piankin. Jos nimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea kämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta hyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän me aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme siis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian laskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme sälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa kiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin, ja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin tulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa, – jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje, – jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin ympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka ansaitsivat olla ystäviämme, – jolloin onni on meillä sanomaton ja – kaiken kruununa – autuus iankaikkinen."

KOLMASKYMMENES KUKU

Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin kääntyy meidän puolellemme.

Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä, puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.

Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni: muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin kanssa.

Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.

– Isä! huusi mun oma tyttäreni, – tässä on se uljas mies, jota minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi…

Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.

– Kas! Mr Burchell! – huudahdin minä. – Kurjassa näette meidät suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin, viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin alla, kurjuuteen.

– Mahdotonta, – vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.

– Se käsitys minulla teistä aina oli, – virkoin minä, – että te olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka sinut ryöstivät.

– En todellakaan, tiedä itsekään, – vastasi hän, – kuka se kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä. Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni. Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta; vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä, minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä. Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos, kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon. Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.

– Terve tultuasi sitten lapseni! – huudahdin minä, – ja sinä, hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen sydämensä minä teille aarteena annan.

– Mutta, sir, – virkkoi hän, – epäilemättä te tunnette, millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä kyllin ansiollisesti.

– Jos tuolla vastaväitteellä, – lausuin minä, – aiotaan puikahtaa minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle mieleisin kaikista.

Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon, ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta. Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon. Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin laitettua ruokalajia kannettiin sisään.

Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.

Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja kunnioitusta.

– Tule, poikani! – lausuin minä. – Vaikka meidät on hyvin syvälle painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut meidän hartaimmat kiitoksemme.

Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.

– Veli rakas, – huudahti sisar, – miks'etkäs kiitä minun pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.

Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin, nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.

Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä hetkisen, hän lausui:

– Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos…

Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla hänen puheilleen.

– Pyydä häntä odottamaan, – sanoi vieras, – kunnes saan tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.

Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:

– Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen, josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman, arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä, joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?

– Voi, sir, – huudahdin minä, – ken lienettekään, säälikää tätä väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.

Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.

– Tämä, – virkkoi hän, – tämä tosin ei täydellisesti poista syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle, että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, – jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen, hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea, jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää, että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin oikeamielisyyttä.

Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen. Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt, kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut, eikä voinut salata kyyneleitänsä.

– Voi, sir! – huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, – kuinka on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi? Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita, joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä, te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.

– Hyvä rouva, – vastasi toinen myhäillen, – minkä teillä oli pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin. En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen. Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas, armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?