Kitabı oku: «Wakefieldin kappalainen», sayfa 13

– En ole siitä aivan varma, – vastasi Sofia.

– Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa silmäkulmassa.

– Suokaa anteeksi, neiti, – keskeytti Jenkinson, joka oli saapuvilla, – mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma punainen tukka?

– Luullakseni oli, – vastasi Sofia.

– Ja te, armollinen herra, – kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir Williamin puoleen, – huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät jalat?

– En osaa sanoa, – virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat, mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun pystyvän.

– No niin, armollinen herra, – huudahti Jenkinson, – minä tunnen hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.

Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir

William kysyi, tunteeko hän häntä.

– Kyllä, armollinen herra, – vastasi kysytty, – hyvinhän minä tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.

– No niin, – sanoi baronetti, – minä pyydän nyt, että te minun edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin minä puhun teidän puolestanne.

– Teidän lupauksenne on riittävä, – vastasi ylivartija, – ja jos minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.

Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli, polvelleen.

– No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, – vieläkö muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä, oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.

Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin saaneet varsin niukan suuruksen.

Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.

Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta, joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Entisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.

Mr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti syleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.

– Pois imartelut nyt, sir! – huudahti baronetti, luoden tulijaan tuikean katseen. – Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua pitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta, pelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa, jonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu, niin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän vieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä syystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen poikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla…

– Kuinka, sir! – keskeytti squire, – lukeeko minun setäni todellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun seikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän itse on minua alinoman varoitellut?

– Sinun muistutuksesi, – lausui sir William, – on oikea. Siinä kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota vastoin sinä… no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn tekosi.

– Ja niinpä, toivoakseni, – jatkoi veljenpoika, – eivät minun muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet. Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti, mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla. Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan, sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa. Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa, niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella tavalla saada omansa takaisin.

– Jos asia on niin kuin sanoit, – virkkoi sir William, – niin ei sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen oikeus puolellasi.

– Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, – vastasi squire. – Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, – jatkoi hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, – niin, sir, nyt olen minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse kehoittaisi minua luopumaan aikeestani – sitä hän ei kumminkaan tee, – niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.

– Sinä sen hirviö! – huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.

– Hyvä rouva! – vastasi hyväntahtoinen sir William. – Teidän toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii…

Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.

– Kas tässä, – huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, – kas tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin¹⁷ etuoikeus, niin ainakin tällä miehellä.

Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja pysäytti hänet.

– Hohoo, squire! – huudahti hän. – Häpeättekö kahta vanhaa tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me emme unohda teitä. Teidän armonne, – jatkoi hän, kääntyen sir Williamin puoleen, – meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu. Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen, ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon; siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä neiden suosioon.

Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.

– Hyvä Jumala! – huudahti sir William. – Millaista olenkaan elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija, ottakaa talteen hänet… taikka… malttakaa! Pelkäänpä, ettei vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.

Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.

– Sinun palvelijoitasi! – vastasi sir William. – Konna, älä sano heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista. Käskekää hovimestari tänne.

Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.

– Sano minulle, – lausui sir William ankarasti, – oletko nähnyt isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?

– Kyllä, armollinen herra, – vastasi hovimestari, – senkin seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.

– Mitenkä? – keskeytti nuori mr Thornhill, – uskallatko minun läsnäollessani…?

– Uskallan, – vastasi toinen, – teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin, millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.

– No niin, – virkkoi Jenkinson väliin, – kerropas armolliselle herralle, tiedätkös minusta mitä.

– Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, – vastasi hovimestari. – Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin meille, olit sinä mukana.

– Kas niin! – huudahti sir William. – Oletpa saanut aivan erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!

Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:

– Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin tyttären?

– En, armollinen herra, – vastasi hovimestari, – ei hän neittä tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka vihkimään heitä.

– Se on ihan totta, – huudahti Jenkinson; – minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.

– Hyvä Isä! – huudahti baronetti. – Yhä uusia kauhistuttavia konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä ja tulisi sisään. Missä hän on?

– Voi, sir! – virkoin minä. – Tuo kysymys on pistos sydämeeni. Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova kohtalonsa…

Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui – kukas muu kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää, kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.

Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.

– Mutta, hyvä mr Thornhill – virkkoi hän squirelle, jonka hän otaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, – minun mielestäni te olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes ole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin perheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani olisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata opettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä huomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää salassa.

– Hänenkö mieluista tehdä hyvää! – huudahti sir William. – Ei, arvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin. Te näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle häpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran vanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman nuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja kahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia vastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että olette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.

– Voi, hyvä Jumala! – huokasi tuo rakastettava tyttö. – Näinkö minua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman pojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.

– Armas neiti! – huudahti vaimoni. – Hän on puhunut teille pelkkää valhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä ole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on kumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä naimatonna ikänsä kaiken.

Ja sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen poikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin kanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren irstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti puheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.

– Voi kuitenkin! – vaikeroi miss Wilmot. – Kuinka lähellä olenkaan ollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä pelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla juonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt sitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut, mutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät puheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä urhoollinen kuin jalomielinenkin.

Poikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi sanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut ollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa ja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori upseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän astui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy sanoa – ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole – että hän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa. Kainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei vielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli saanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden säännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta: hänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen katseensa – kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee, hän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin viekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen herttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.

– Neiti! – huudahti hän. – Tämä on varmaankin harhanäkyä. Min'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on ylenpalttista!

– Ei, sir, – vastasi miss Wilmot, – minut on petetty, halpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani rikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo kauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin minä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt vielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne saata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.

– Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, – lausui sir William, – jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.

Tämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon, jonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain kaikki, mitä täällä oli tapahtunut.

Tällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin. Hän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään aikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa eteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana, paatuneena konnana.

– Minä näen, – huudahti hän, – ett'ei minun ole toivomistakaan saada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää, sir, – virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla teidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään ei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka hänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi. Aviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja minun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa, joka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on edellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.

Tämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen vaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana aviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa olevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten, onko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.

– Omaisuuteni, – virkkoi hän – ei enää ole vallassani, mutta oma itseni kyllä vieläkin.

– Ja sehän, neiti, – vastasi hänen uskollinen lempijänsä, – sehän todella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana; min'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan, rakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että teidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin onnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun vilpittömyydestäni.

Mr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen tyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan aikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla kadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt mr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa pakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei ole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto, mutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä myrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin mietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.

– Minun täytyy tunnustaa, sir, – lausui hän, – ett'ei teidän nykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen himonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen. Mutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän kumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis ottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet toisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää kohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään. Heittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia tuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän vastaan-ottoanne.

– Sir William, – vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen toiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä edelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon sen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran omaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti suuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti minua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä tapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa takaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.

Koska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin tehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta auliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin minulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan rientävän toistensa syliin.

– Saada näin paljo suloa, – huudahti Yrjö, – kaikkien kovan onnen iskujen jälkeen… se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut toivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten perästä… eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin korkealle!

– Niin, armas Yrjö, – virkkoi hänen herttainen morsiamensa, – ottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman sitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman miehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan omaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.

– Ja minä, – virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, – minä lupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.

– Malttakaas, malttakaas, sir! – huudahti Jenkinson. – On tässä solmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee, sir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra, lisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, – saattaakos squire saada ladyn omaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?

– Mikä typerä kysymys? – vastasi baronetti.

– Tietysti ei.

– Mieleni on paha, – virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän gentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin on minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin hänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti maksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.

– Sinä valehtelet, roisto! – huudahti squire, raivostuneena moisesta syytöksestä. – Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa kenenkään kanssa.

– Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! – vastasi toinen. – Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle, rehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne. Jos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin saadaan nähdä.

Näin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme osanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.

– Niin, menköön vaan! – virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt, minä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja säikähdä.

– Kummallista! – virkkoi baronetti. – Mitähän tuo mies tarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.

– Mutta, – sanoin minä, – kenties hänellä on jotain vakavatakin mielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on käyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että joku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka monet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän perheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä… mutta… näenkö minä aaveita!.. Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen? Häntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun toivoni!.. Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän sinä olet ja olet elävä minun ilokseni!

Ei ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään riemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään Olivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus ilmeni pelkässä äänettömyydessä.

– Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? – huudahdin minä. – Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi minulle?

– Niin on, – virkkoi Jenkinson, – ja pitäkää hyvänänne, sillä hän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos kukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte tässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja todistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja, jonka nojalla teidät on vihitty.

Näin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja huomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.

– Ja nyt, hyvät herrat, – jatkoi Jenkinson, – te näytte olevan kaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla sanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta ystävyyttä, – mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, – on usein käyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän antoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän papin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä ystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle oikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin lujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen kaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada tämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää tätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten kiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.

Mielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme ennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit ottivat siihen osaa.

 
Rajuin riemuin ja soinnuin nyt
Siellä kahleet kalskuivat.
 

Onni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat Oliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja ystävänsä ja omaisuutensa, – moinen riemu oli omiansa ehkäisemään hivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen. Mutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä? Yhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö tämä kaikki vaan lienekin unta.

– Kuinka te saatoittekaan! – huudahdin minä mr Jenkinsonille, – kuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen olevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet jälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.

– Mitä teidän kysymykseenne tulee, – virkkoi Jenkinson, – niin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut muuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren vaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn kanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin tyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata lukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain vaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti ollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.

Koko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät riemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut: hän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta. Putoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen setänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli sysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen nousta ja sanoi tuokion kuluttua:

– Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät ansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan jää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin elämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun vaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi, ja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät vast'edes.

Squire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta ystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:

– Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, – virkkoi hän; – kylliksi ilmeistä se on jo nytkin.

Hän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä palvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei hänellä saa olla.

Heti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen Olivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat miss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään herttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta nyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja meidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian päästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.

Sir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt ympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla riemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä, emme saattaneet käsittää, miksi.