Kitabı oku: «Ystävykset», sayfa 5

VIII

Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä oli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.

Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan olleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto; tuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa loisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä ulos.

Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.

"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se", kuiskutti hän, – "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"

Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään, katosi hän pimeään.

Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein kuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta että joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.

Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges sydämissänsä työnsi hänet pois.

"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen valmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin kukaan muu."

Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.

Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain silmin.

Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla myllärin mieliksi – ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan. Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti Nelloa.

Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä mielipidettä vastaan.

"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen, vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."

Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman vääryytensä.

Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".

Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen maailma oli äissään hänelle.

Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama äyri.

Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.

Joulu-juhla lähestyi.

Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa korkea; jää oli paksu ja vahva.

Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.

Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä, matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia sokeri-leivoksia.

Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.

IX

Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä; tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan kappelin kirkkomaahan.

Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.

"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka poltteli piippuansa takan edessä.

Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä kulki sivu.

"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".

Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.

Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.

Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä suruja ja murheita – ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempeän hymyilyn.

Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.

Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.

Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.

Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen rehelliselle naamalle.

"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä täältä ajetaan".

Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.

He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän sivutsensa.

Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.

"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?" kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen päivän mitään."

Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.

Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät kymmenen.

"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenkiä.

Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.

Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt. Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat, sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.

Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.

Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat. Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.

Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa pitkin rantaa kotia.

Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut,

Patrasini," kuiskutti hän, – "kaikki, kaikki!"

Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen rinnallansa; – hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja nälästä.

Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli, lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää. Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta frankkia kreditti-pileteissä.