Kitabı oku: «Ystävykset», sayfa 4

"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."

Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat, semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi Baas Hogesin sivu kulkeissaan.

"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas pimeästä nurkastansa.

Poika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.

"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin muistit tämän päivän, Nello".

"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti poika kallistaen kaunista päätänsä.

"Hm … kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"

"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."

"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"

"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle: siinä kaikki."

"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki. Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän tuomioita.

Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä, "hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".

"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä nuokkuivat.

Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten makasivat he kau'an ja makeasti.

VII

Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja muun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä saadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys piirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella liidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään kannolla istuvan ukon kuva – ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein kuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.

Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen ukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.

Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli paljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja taiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa ihana.

Hänessä kyti toivo – se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo – lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu, että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan, piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta luvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin kaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli valita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.

Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla, sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.

Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä

käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan

Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin

Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".

Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria; eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.

Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja vanhempainsa kanssa.

Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen.

"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" – ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat, oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."

Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa käydessään.

Talvi oli jo hyvin kova.

Tänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta, tervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä kangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt pois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi itse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa apu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa, silloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras eli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla pakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa jäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen paksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.

"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa. Patras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä kieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi olla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa asettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja, joihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden kuluessa.

"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa. Näkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen työn alkua.

"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme – sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla, ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."