Kitabı oku: «Ystävykset», sayfa 6

Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.

Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.

"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" – sanoi ystävällinen emäntä kyynelten välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä. Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä pahasta, jota olemme sinulle tehneet".

Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.

"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas Hogesille – minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen teitä, olkaa ystävälliset hänelle".

Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa, kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön pimeyteen.

Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.

X

Kello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.

"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on kaikkineen kadonnut!"

Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut. Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.

"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä tämmöistä käytöstä".

Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen päänsä hänen rinnallensa.

"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"

Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat vaaleat ja huulensa vapisivat.

"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua suorittamaan syyni pojan suhteen".

Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.

Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.

Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita, päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin kunnia-vierasta.

Patras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä ilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä ilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan silmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.

"Hän etsii poikaa", sanoi Baas Hoges. "Hyvä, uskollinen eläin! Minä lähden heti päivän noustua pojan luo".

Ei kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä, ei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja nälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.

Myllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja paukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan iltaseksi valmistettua hanhen paistia.

Ilosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia kähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän tanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja kertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui rauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia kuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö eikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.

Pöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa sai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään, jättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi niin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen ainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä seisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin ystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet puolikuolleena ojassa.

Koko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat tukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki löysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.

Yö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput sammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti näkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja oli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan syntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt kärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.

Tuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin vievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin Patras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja mutkaisia kaupungin katuja.

Kaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko tuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän seuran lyhdyt.

Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti korkeita lyhtyjen patsaita.

Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa. Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin rappusille.

Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin käsittämätön ja kuitenki niin korkea, pyhä.

Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.

Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana kylmillä kivillä.

Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.

– Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut yksinäsi? Minä olen koira – sanoi tämä mykkä ystävällisyys.

Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.

"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".

Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet – ei hän itsensä tähden surrut – itse oli onnellinen.

Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat merelle matkaavia venheitä.

Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.

Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja "Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.

Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.

"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala! minulle on tuoki onni kylläksi!"

Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania, jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä – valo oli voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.

Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona. Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan pään.

Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja naiset.

"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".

Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.

"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha puunkannolla istuva ukko – se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".

Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:

"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle: Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille, ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"

Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"

Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.

Kuolema oli heille armelias.

Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä katkomatta eroittaa.