Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 11
Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja, elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle; sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa eläviä lintuja.
Jos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia tarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja hunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti ja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät vielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta ovat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa maailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin eläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta vuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin Pohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat muurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten kaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi kiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään sekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja – pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa, vilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen paraastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan etujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien itseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku elävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset. Ainiaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne kulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein tien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta vaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat kielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat nauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista johonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia tai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen ahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo syöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän kielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin, ja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan ole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa, joka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen jalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti kynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia iskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset, jotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa sen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran, kaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa tomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy sokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee kyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle. Ainoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi joutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen makuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon aina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin muinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien luvusta.
Aron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa suurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon että joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira; ulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään ja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia apinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen, niin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin näyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen ahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa joukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää se asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi tarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien jalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti karkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista, joihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä anttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen, vinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi pakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat ajavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille se yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen viimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi teräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen kaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta riippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin koristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä koirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita ahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa voittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti, taistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein. Jos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen sekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat vainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa. Ne tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun verran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan. Kuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat riemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta, syöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten, koettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla eivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta herraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy niiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät kaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja vavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän huomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta vallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta. Silloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä, huvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat ihmeellisimmät aron eläimistä.
Niissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin Kordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan eläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään turmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään niin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian aroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain makaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta, ehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten niitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa etsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet vaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi kuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain karkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria anttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo mainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät nisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat kevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut tulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu säännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä mihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten elämään, ja se voima on tuli.
Joka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä välkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä päivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää siellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen. Nopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee se, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi ilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää vaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita köynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä jäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä, vaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja linkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa tuokiossa poroksi.
Aron palo, vaikka siellä kyllä onkin runsaasti kaikenlaista helposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi ratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle ihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa kuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki elävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen nurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän kuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset ja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin lakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat heidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa; hyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin kaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa, piilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren kulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten ainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa ahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään jaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit, taranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka joutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten vihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen viehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi taivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten ja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan apinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä, pyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja, käärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja. Tulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen päällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset haukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on runsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro palaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa sitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.
Näin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja rasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi. Hedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja uusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin palaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen ja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen jälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.
Sisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.
Vaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa näyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan täydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin elvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se vaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun päättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä sateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan sellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa viikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja, eivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa juoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä niiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon valo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan siellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava rehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus, suurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä, kaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa merkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat, vanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa hoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan kehittymisen.
Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen, vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta; mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan, kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi: tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi, ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti, että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon. Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista liikkumaan.
Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä, mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma, täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi, jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna, joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua, äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.
Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti. Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä. Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän, nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee, kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät, ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan. Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista ainetta.
Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat. Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten, varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin tavalliset asunnot.
Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi. Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin, heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista, joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan, joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin, kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta, jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he omituisen majojensa rakennuksen.
Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin, on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään harvoin.
Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä. Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta. Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet, jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää, antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia, kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle, vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle, joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte, kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia, ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus, vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.
Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä, jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen; niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle. Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä, välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä läpipääsemättömät.
Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie. Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille; sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja. Lähtekäämme astumaan sitä.
Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen, köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä. Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.
Yhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa, erottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään puuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun lehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä, tummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista mimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää jalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä, vaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi, jakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat samalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa aukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu alas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja sävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta moninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä lentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin vaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat ja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat hedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.
