Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 12
Viimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen, tarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä vielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita lukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa tyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä rungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan elefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on boabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan, sillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin se jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon puuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla kaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän paksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman paksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu noin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa lähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa käsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin kaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu lehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa törröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä oksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat sokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta maistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin ensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet puhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta ruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä verraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi, sanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin ihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.
Apinanleipäpuun kanssa ei mikään muu aarniometsän puu voi kilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa yksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi kaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia puita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs, jonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva ihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan nouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden keskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja paksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin suuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä joka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi. Sen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat lapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin että se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.
Suuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja tulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten usein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi, jollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta on se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta. Sillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja kuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa ilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun, takertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes se viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle puulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan, perustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan todellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta ja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne täyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä en tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka missä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta latvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi ja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina riippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat ja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta aina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden vaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata; sillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua tai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi tyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin käsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä ei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia, voimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan ihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein kykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen. Tämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.
Eikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin koristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän koreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka viehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden omia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja kuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä katselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta se läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut auringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen höyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös, milloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun ihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan sitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt vain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet kuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi loistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä yhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta kolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä tai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai yhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät keskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku lintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää tummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka loistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen muotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai metallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä kyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän siivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen kotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon ja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan näkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä, joille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja asuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin kuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä yhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen ja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat frankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta käyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston juurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä, niiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin nektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa, ihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee lentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien käyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin tunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita korkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren rakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen latvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen, suloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja kuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat kypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa vasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä lehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä latvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin hyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.
Ihan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä erilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja vihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä, kuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa ja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on kaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän aikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri ääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään suurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä ja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri ääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja, puusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta sen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin äärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita enemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko ei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle ja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava yksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset kuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä puiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja helmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat lisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia marakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin ilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai yhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen värikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon äänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua siten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja narskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat, sulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka, joka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä kunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan asujanten kielellä "abu tok", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa kovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa syvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni hänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy kositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää rakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa paisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat toisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat kumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy ja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta, joka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja päättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä, kaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa. Haikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä ihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella hitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa; sillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen, yht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa vikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää pieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät kruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa sievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää kaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen kurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin monelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä koettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä moninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset äänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä ryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri lajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut partalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja helmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat sävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin. Muutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin, siten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen. Erään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa lyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen kaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta helähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy niihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen, selittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi samaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu naaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin saa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen tavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien yhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin naaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle jääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota herättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko äänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta; vaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka aarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat äänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien puiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja käärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta kuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja helmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä kovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä räätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku merkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.
Jos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin toivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää, ja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus kaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja hautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.
Riittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän pystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan syvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa. Muutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka siinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä tai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai viisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista sentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten on mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu toisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät, yksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään miettimättä oikeaan pesään – heidän verrattoman tarkka silmänsä, joka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei koskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä lintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta tai – pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita seuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu aviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee naarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä, muutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset menevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella. Vasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha ja hiljaisuus.
Toisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden päällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat kutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä, jotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia, oljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei mikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes käärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen vaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja kuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden pesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin varsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken tässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin niin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä ja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan. Poikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle, riippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät siipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen kutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi sisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät rakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin pesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras tarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen toimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät, vilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat muutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.
Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta. Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja, joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat. Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen toimeliaisuus.
Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim. rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä, vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja, sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja. Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.
Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon, etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos. Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä, nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia, kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.
Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen, öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta, rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista, jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone, on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.
Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin, että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin pari pesänsä vieressä.
Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä, enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä. Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat! Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä, pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt pesään, turvatut putoamisen vaaralta.
Kuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan aavistamatta siinä – olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella, kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua, koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina, joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko, joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä, näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut, ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä; ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä, ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?" kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella, mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta, väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua, sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi liikahtaa.
Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi, kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas, kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi, mikäli metsä tyhjenee.
