Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 15
Villihevoset täälläkin ensimmäisinä lähtevät puutetta pakenemaan. Huolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti Karru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset, komeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa, kukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin harjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet. Vesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi kasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä. Yhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa ja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on nyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti ja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin vedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa. Innokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten suurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä hietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan siellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet ruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät niukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät piirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi nousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa ei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja viimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta esiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan silmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska niskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli anttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen toiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja ehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä, hävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.
Talven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia enimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin on juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia gaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys viehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan, miten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö, milloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen kaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka tavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana keskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi laumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa on sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse ole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein käsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia koossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää juoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy toisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä pahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo on kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne aurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä. Tasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten solissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella voimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen läpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa raastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen hämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten ahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja lehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle. Jos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet, vaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että saa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras joutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan, joka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa uhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat taimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten tunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille, mutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä, joita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee kotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja hautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet, ampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset elukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan hajoittelee niiden laumat.
Tarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia vaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät, milloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren aaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä luule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan ainoastaan aalloilla ajelehtimista.
Lintujen rakkaus ja aviot
Vastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu kaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä lajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus, oman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä sisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään. Ei mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän lain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa. Vastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti kilvoittelee pyrintönsä perille.
Rakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä laki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi, kuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on eikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme sen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi kaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa rakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain alaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei punnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota vastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.
Se tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista eläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi, jota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat, kiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa toisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät taistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään lainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä omaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei tunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa yksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken henkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa irvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja jolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.
Oikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos oletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos väitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen tarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka ei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä, mitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä päätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata, että kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten monimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin, kukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee ja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin ihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään ihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa eläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava, että ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä palvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin tai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa niitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.
Minä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla, miten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat olla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa tärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin pystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri juopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten suuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään voimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka saattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia? Koettakaamme katsoa.
Varomattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen vaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin; niiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos tahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä, kantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja lepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset riippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella rautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki oma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta tahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien hengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen ja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä kadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin ne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista keväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy taipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin tässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa ja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja esteettömämmin kuin ihminen.
Ei mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan muutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen pääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja pitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään kuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan se heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa kuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi pojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon tähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli maiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo kärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset hyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä entisen avioliitonkin.
Joka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei ole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta omaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi uroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan kohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää yksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi, jota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden vaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa, ja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa se, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo joutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne luultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella tekevät.
Pyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja, kuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä mukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään lumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea loistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy, mikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä, saattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin se käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin tavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku "ei vanhuus hulluudesta suojele" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani harvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se yleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa sen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset mieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että vanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei juuri innokkaammin.
Keinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat hyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen paraimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen siivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää kosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä koristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin näytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät arvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset vilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset rohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki näyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus näyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat ja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin perin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus innostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa, niin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta tai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu, ne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä kuitenkaan väsy.
Kaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä heidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua. Täysi totuus on runoilijan sanoissa:
"Missä satakielet, kysyt vainen, jotka sulle lumolaulujaan soitti, kuin ol' kevät ihanainen – soittivat vain lemmen aikanaan."
sillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen laulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin rakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee sijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa naarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen, innokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut vaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa, laululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja autuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista oman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan niin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se täydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä laulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua, joka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella on väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että sen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi laulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää linnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat luulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy huomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana, liittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin vallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu, riemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten urosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi joka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin uros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen pyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi oppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi. Me kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin vastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan itsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin on runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee, muodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus toista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja myrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat äänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa kuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää kaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä kumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan määräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin laulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska se ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska hänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein tuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta ääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu päivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan, kuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä kuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen mukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne ryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin pääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla vuoristoissa.
Moni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä lausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä, joko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla, ylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.
Jotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan tai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset petolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa lentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin mylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat kiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti äärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi huviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon tuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa ja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan, hyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä samoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä hyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat sitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa räpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä ja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat lentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun naaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri, tekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun luota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin korkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan arvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet melkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme kertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes naaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee Sisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen haukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia petolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa tarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se verrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää olevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.
Kosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu, sellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä, kuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat avuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai ilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa pääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät suloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on kuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton viipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois, laulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri, joka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun oksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia samaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti käännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin hellästi "häit", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään niin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle samoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen vieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan näyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään puheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä siipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa riemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut paikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa sitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin itsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran siipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja liitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan. Metsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan samoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä, korkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle laulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä uudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla tavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät rakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät kykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä laulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut lentotaitoa yölepakolta.
Saman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut, jotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan heittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa, että suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun maailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin ääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla, näyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä päättävätkin tanssin.
Erittäin innokkaita tanssijoita ovat ruopuslinnut eli kaikki kanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään; jo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän temppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein kaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä on katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja laahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran lumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun sanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät ja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin riikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi kositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät satyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat ruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä nahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen kaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen sitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa kumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet, levenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta rakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa siipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja syljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät kaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto maahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se hetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen täysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii ja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa purstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan täyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen rajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa, pysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte kerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja kaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä, johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan. Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten, tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä ihan suoriksi.
Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa, saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa, että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.
Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan; hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään. Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin. Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut, varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita, niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.
Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja. Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy toisen kuolemaan.
Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa. Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se, jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan. Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.
