Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 14
Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen. Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.
Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille, vaelluksille.
Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän. Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa, yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille, talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset, jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.
Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi. Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä, jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti. Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä, niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä, mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.
Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit, prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät, vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle; toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.
Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen, jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet, joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi, peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla, vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia lukuja paljon suurempi lammaslauma.
Jo ennen aro-anttiloopin vaellus aikaa alkaa myöskin liikkua kulaani eli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin kaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset varsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat kestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä liikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit, jotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä voimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä laumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää siitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa nopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon aikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä näkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan vähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä. Päästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä itsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat nuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa. Kaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa tammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa nuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen johtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne heti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta pienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään luovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit kukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä liitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan, korvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa vastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle, kuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka seuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat liikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja siten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin milloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken kerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi laumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät ravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin päästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen riittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain laumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan sisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi uskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat niin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista yrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin tällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei ihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne kun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle. Talvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia kärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun syödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta syövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät. Kuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla. Ruumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat liikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää elättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina. Monikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan toimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat villihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt lakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat kulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi sudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja pahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti, kuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät, kestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin lumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin kuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli pikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta ruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa unhottavat talven kurjuuden.
Vaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin pitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin, joita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen kaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia elinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella laajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin mikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran kummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein halukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä, kuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään valaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne yksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa joukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan, monesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä toisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee kesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin tavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat joka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä; niitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja talvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa rakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat varsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi ja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin paikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä, toiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten jääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen nähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa valasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta yleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja eteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa ja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä toivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä evistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat ovat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan paikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden leppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä säännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota vastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan. "Loppiaispäivästä lähtein", sanoo jo vanha Pontoppidan, "katselevat norjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit ilmoittavat." Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän, enintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten näyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten etelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon päivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä varmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin lahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan ryhävalas, joka oli kaikille tuttu "hollie pyken" nimellä, ja joka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi. Islannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat lahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi viikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään kuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut naarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan ja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään pois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät pidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa valtamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien ylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja, kahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin säännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata muuttolintujen matkoihin.
Kuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai pitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä asuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat niissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat ylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä asuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä määrättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan seuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan jääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää leviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa, taas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän luokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti matkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta kiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin kauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse tulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia ja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin jäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista niin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää, poikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai jäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko sill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat suurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä vanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain poikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa muille vaelluksille.
Ei mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu talvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä päin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan kuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään pois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin niiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka valveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet meistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla, edistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis tekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä liikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella lepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät kahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti synnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes se vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä irrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa hyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia katsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin ravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua oikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat etäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä säännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat, lentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat eivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka ovat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin lentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin päin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa. Varsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan. Sikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä eri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja syksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan paimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon kärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat samaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi. Siten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa. Pohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin, joita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois Keski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään toista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla, mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan vuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan epäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen edes takaisin.
Tähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut esillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne nisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska ne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole suorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja karuus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että ne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä noille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat edistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen kasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä, että asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden tai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten kuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute tuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille eläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä kaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.
Sellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa juurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin paikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia vuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti nälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien ja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden laumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina puutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina tekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi, kiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä toiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin, joutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään ilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä edes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa ovat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä turkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset ja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat, haukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä vielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot ja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman mitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni minulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma Uraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain siipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan kilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen tai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä kulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki pitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki pihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne saivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman koirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat ennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät näyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa eikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä antavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme päivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja ainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan samaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä kuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este, sillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan, hyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat, syvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista toiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä uteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa parvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat siihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat sielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti, kiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen ja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät heti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin välinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.
Samat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on vuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat Skandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret niille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien leveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja laaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi ole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan eli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä turvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin, tavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden ihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään rajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen. Sitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin kesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin, että osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin sopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää. Ravinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun. Sopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus ja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa. Samaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja niihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät riveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta alas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin paikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen muodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista, että hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja näiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä, etäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi vaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti käyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä, on, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden edessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa tunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain ravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy hetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit välinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja kuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne jalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja, ne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien ja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin leveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista, seuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin jäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten ja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja varikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta sopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat niillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä tuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset yhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään, tuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa, jääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille asuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki, jotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa, että minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä melkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita jäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät, kuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä ne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen taas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.
Mitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä polttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa kelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit, puhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat virvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien ympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet, ja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen ympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden eläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä toivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit ja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan prairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja peninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.
