Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 22

Maa ja asujamet Niilin koskien välillä

Egypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama joki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee jumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella kiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti, Nubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili ulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle. Egypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään saanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa. Tosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta, mutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten muuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen kummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa laaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä kallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa, sallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse ainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta kullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät alas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein aina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan sadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa vuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen laineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten, pauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että niiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä uhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.

Ainoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin suupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen osa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle, sadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri toisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten tavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat ainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo. Vadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä siis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä jälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja hellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin etelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa on koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä kuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä seutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa, voidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken ei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta, ei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi paras olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin, sydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien aluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan kuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen mieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä koskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen silmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel, jonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle, joka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa, veneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt kaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin äyräiltä että kamelin seljästä.

On tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli koskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka peninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja vaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi mainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä lähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät eri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan mahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta lukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja varten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.

Päästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen, "Vitjavuorten" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä maisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän avaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys silmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan sijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja sydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja iltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta yleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson hietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa melkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja hedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä, palmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla niillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen sulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu Egypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen rauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista jyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa virtaa eteen päin.

Korkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on yksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen rakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan, hauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan. Suuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen monituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden aikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat venettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää turvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu kaiukkaasti kuuluu.

Vanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme. Muinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit puhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä. "Ab" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman nimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin kaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, "Sun", Syene, se kyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on. Elefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta tulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen elefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä vain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin Elefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista ajoista asti "mat" – kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää, "Aitiopian kiveä", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi Niilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa; tämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi "syeniitti" – nimen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on Egyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä, sellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen ennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan, ja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit myöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi maantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle aavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret kalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä, katon reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja joilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa niiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. "Kaikkialla", sanoo oppinut ystäväni Dümichen, "näemme täällä, miten ihmiskädet ovat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä tai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin tapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja paljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin; Ylä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen molempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi sekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen muistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi ulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne kuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten auringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt kiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin, joissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman kiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin sellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa neljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa hajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin omituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret, että olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella."

Jokaiselta korkeanlaiselta rantavuorelta voidaan nähdä osa koskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse joessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien kautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan laineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse. Arvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan lakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja huuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta vastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu katsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän oikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot, liitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy yht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä, yhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet jyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä olevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä taivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia kalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki Niilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren, niin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson, aitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin pyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka ovat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen latonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä, toisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina muinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin mahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.

Keskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä palmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään ylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja niiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet, hedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden keskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa keskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille joki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa paikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty. Sellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy kyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä jalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon sisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi Saisin kuva.

Niistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli Isis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. "Isis, suuri jumalatar, taivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä hänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa kunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän on Filain valtias", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset. Toiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin historian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä muutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein tänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit, jotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.

Nykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta kuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta joen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla kuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin rauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari temppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.

Tästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan kykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti koettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla itsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja vikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille. Mutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin lähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä palmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden välitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko jo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen levittäjää.

Äsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella kuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat kiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään; kiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää yksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse kuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä ryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että kalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja kuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana, tyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien viheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat kalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa "Batte el Hadjar" eli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa koskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu. Tavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa. Jyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen uomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin, että se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista metriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät ovat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä päivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä sitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä joki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä ainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista voimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran kiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien taakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen siemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä aavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy veden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan raju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän merkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan vesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni, ja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden alhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen paisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu joki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat niiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan kallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi joitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa, kiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät kiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen alenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin eläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on asettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia, viereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu alas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa puuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu, komea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko pieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut ovat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan tulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä tietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa levähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois, koska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia päiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät jokapäiväisen leipänsä.

Nämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet. On ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä toisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen perheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale kallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut mutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava maakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen verraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen vaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on hedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei mitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen mutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän laskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä kestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla veden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla papukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin vähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja kokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa lahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita hehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa silloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka häntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin hallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat harvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan pyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä ilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla, ja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä tässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia tuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi vieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin, jos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan lentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai ainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa usein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin kallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva, lakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa kuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei vainioita.

Etelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian hedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea järvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan täytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu matkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan maiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta ja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset palmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa, rajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista kosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla sadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän asti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy kääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä jo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa, johon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen ja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä viljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin kaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa paikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan muita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja koloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen teräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin asuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin ovat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat kummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään, mutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin, vaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja ja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa uivia eläviä.

Vaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin temppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja hedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä hedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso on vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman köyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole; hyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla ja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman puutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret ovat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja kivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja vyörykivi-kukkuloita ja – valleja, jollaisia suuret joet jättävät jälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka on niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin jokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan kuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat verraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa tuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista vierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin kummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat täällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja ja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille. Enemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat ihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista luonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja varsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen, torneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin laaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja, tehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin ryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin ladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet ovat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen jo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista mutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset vähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean perustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas, mustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti, huuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se kaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua ihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän rauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen laitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa hedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari; ihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja ja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle ystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri sen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä vastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle vesi- ja kallioaavikolle.

Kolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin seutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot tulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia sivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti juoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä, melkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja. Mutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut tehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.

Jääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut tai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta on eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa, nykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta. Heillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei sukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he kyllä molemmat nykyään tunnustavat: "Yksi on vain Jumala, eikä ketään muuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed."

Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat "villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta, pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja, nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen, näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen puheleekin suuresta muinaisuudestaan.

Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä. Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle, monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.

Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa 1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan, tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina, asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja, tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin, mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.