Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 23

Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen, kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.

Loistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee. Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä. Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin. Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen kuoleman kourista.

On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita. Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin; ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa olevalle sotapäällikölle.

Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli, kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina orjina.

Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate. Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja, sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä, värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi, koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla, tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla, elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua rimpsu-esiliinaa.

Kaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat nelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa, jotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin ylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on oljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi ja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin mahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai niinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä, jopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden, durra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan jauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä leivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia kuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja, verhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia kansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana ovat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet, maito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin jauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi, jota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään särpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä, paksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan lihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi kuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää juomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa oikeaksi juopoksikin.

Keski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen ja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen ja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin, hänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset kotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella; tarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee kuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen ehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää lukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin arabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa, naittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää juhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä kylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja tanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä paremmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin ja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä johtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.

Kuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi, itsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi eli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi tapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia, muuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin kerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen täytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta yleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä nykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja urhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä ja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava ja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin yrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko sielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan hellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta ja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään miehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta taistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset voimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi kuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä rohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua. Siten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen palvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli kauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.

Näyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten valmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin palveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä samoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia, enintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä voimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä, jotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon tyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa toimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan mitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista leikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö sen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta. Nubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään ja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä luonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta kuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja nähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden notkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin kuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista "varas" – eli "kiinniotto-leikkiä". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja tytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy ajaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta, jossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat juoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat, tuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai jauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki juoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole muita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee koko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla, mustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät ahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta. Pakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin kaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin hietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa meluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota ylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen; peljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan piiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat leikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat koirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan ajelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa uidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä saada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa rannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja kestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään ole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit, ruskeat, kiilto-ihoiset lapset.

Sillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat harjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään pitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa, kiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka monesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti lähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista tehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla leileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset laivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille ole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole Ahtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä pahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti vaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat apua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään oikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä koskissa, "Kallioiden mahassa", "Kivien emässä", "Vavistuttavassa", "Kamelin kaulassa", "Korallissa" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja pyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia satuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan ihmisvihollisten henkien vaikutusta.

Koskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai puolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai matalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä myötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään purjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan. Niilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja ihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta vastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi jalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin kummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten myötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan purjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti puhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.

Kaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien väliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan että mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin muut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja pitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen, vaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten, että alempaan raakaan – kääritään enempi tai vähempi purjetta tai jätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa ja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus, varsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen kiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin tarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä purje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella tavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla juuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan enimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen toistansa.

Heti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva venejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin jokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee niitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset ovat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli sotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja joku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka esimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin kovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin näyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se onkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin hitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että se tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja kuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka käännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta, joka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee veneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on sentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän varsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin virtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä ollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin nopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen, joka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa ja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan, jos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen, joka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat tällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat kalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin pienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota hoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti, kymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se kuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän. Mutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden voimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee yhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa veneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja aaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa pysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain köyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä vetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa pauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää hänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein näkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä, ja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen. Vielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset, venettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä kerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu säikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun; vene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu joku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle perämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja vitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine työkaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka varmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli mahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies nousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla: "El haradi lillahi", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat ja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa paitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat tukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan, horjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee päävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan. Kaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen kaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat köyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään venettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa, lakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan tulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja pyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa köysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja vähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet saman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt on venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös. Kaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu kaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut uiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken yläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden voimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä virroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen heikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy veneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin odottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä riippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.

Monesti on minun täytynyt tehdä tilani yöksi mustalle, paljaalle kalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti nukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa, kuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta; aaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja sotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan tai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä. Lentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa hyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää kummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille harjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät pimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan siltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka tässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan hänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle hän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt kuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on vuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi ja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin tulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä kyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja lakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja rohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen jyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen herääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset levittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin säkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo kutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta paistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon; tuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee mahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa lauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka sydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli hartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa tunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua säännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ ja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten kuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin jäljelle.

Purjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan purjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo pitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita kalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.

Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita, vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.

Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta, sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja – rukoukset. Kuin "määrätty" ja "lisä" – rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin rukoilemaan onnellista matkaa.

Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.

Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä ja profeetta!"

Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin. Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa, ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa, uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut, kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot, ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset, jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon, te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset, voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon oikeassa vihassaan, te, te – Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!" Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä jalan käden tai pään liikkeillä.

Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään erästä kallionkulmaa kohti – pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein kasvoissa – vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse; kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä; muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia eteen päin.