Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 33

Jokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka selkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään erinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet saisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi matkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille "onnettomille" viisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa ainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa on niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan saada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston aikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia on tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on sallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa siitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.

Sanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa Siperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta kovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä avioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö puolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka ovat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö mukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee, että vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin tavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja vastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.

Eittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei kuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin. Ainoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa määräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät Saksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa veneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja siitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita ei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan harvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa kokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku ratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä setelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset horjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen toivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä, mutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret ovat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on koetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan kymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa turmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan paatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille tuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset talonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä laukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan oikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä, jotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja sellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan. Tosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä kuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika tavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai vartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei oteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella matkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt vanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee sellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan oikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta jos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä vastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta, josta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin niitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta muita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään astuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi joka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa. Vartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa pitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden he ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka, murhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen sijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on nuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!

Väärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen saa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja, toisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen mies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa matkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden matka edes takaisin hänen on kustannettava.

Niin kuin jokainen rehellinen venäläinen tai siperialainen tunnustaa tämän vääryyden, yhtä varmaan joka virkamies ja joka tuomittukin, tunnustaa, että vartiamiehet ja muut vankien valvomiseen kuuluvat alemmat tai ylemmät virkamiehet eivät harjoita julmuutta. Tapahtuu kyllä sitäkin, että vastarintaan asettuvat tuomitut tiellä ammutaan tai muuten tehdään ikuisesti vaarattomiksi; vaan sellaiset tapaukset ovat kuitenkin erittäin harvinaisia ja ainoastaan pakon vaatimia keinoja, joihin ryhdytään vasta sitte, kuin kaikki muut on huomattu turhiksi. Venäläinen ei ole julma, niin kuin espanjalainen, turkkilainen, kreikkalainen tai eteläslaavilainen, vaan väärin käsitetystä armeliaisuudesta ja hitaudesta pikemmin liian lempeä ja anteeksi antava kuin liian kova ja ankara. Hän kyllä koettaa sekä eläimen että ihmisen voimia, mutta ei kiduta, nähdäkseen vain niiden tuskia. Jo "onneton" nimityksestä, jota kaikkialla käytetään kaikista tuomituista, näkyy kansan syvällinen myötätuntoisuus, ja se tunne vaikuttaa kaikissa, sekä sotamiehissä ja poliiseissa että vankilan päällysmiehissä ja vartioissa. Tietysti jotkut parantumattoman häijyt konnat joskus saavat suurimmankin kärsivällisyyden leimahtamaan vihaksi. Tuomitut itse kertoivat minulle, että huononpäiväiset kirjoittelijat käyttävät siirtopaikoissa yksin onnettomuuttakin runsaamman rahan ansaitsemiseen, kuin valtio heille antaa ylläpidoksi. Eräs entinen puolalainen santarmi, joka minulle kertoi elämäkertansa, valitti, että Puolan viime kapinan tähden tuomittuja Venäjän sotamiehet kohtelivat ankarammin kuin muita tuomittuja, jopa ihan säälimättömästikin. Vaan nykyisen hallituksen tekeminen vastuun alaiseksi sellaisista yksityisistä tapauksista on kerrassaan väärin.

Kaikki nykyiset lait, asetukset ja laitokset todistavat, että hallitus kaikin tavoin pitää hyvää huolta Siperiaan tuomituista ja koettaa mikäli mahdollista lievittää niiden kohtaloa sekä antaa heille tilaisuutta toimittaa itsellensä ennemmin tai myöhemmin miellyttävämpi elämä. Ankarasti on kielletty syyttä kovasti kohtelemasta tuomituita ja ankarasti rangaistaan sen kiellon rikkomista; törkeäksi rikokseksi katsotaan heiltä ottaa mitään syyttä. Kaikkialla koetetaan lievittää rangaistusta, jos se suinkin on mahdollista, sekä toimittaa tuomittu pahantekijä parantuneena takaisin yhteiskunnan yhteyteen. Mutta autetaan ainoastaan sitä, joka apua ansaitsee, eikä suinkaan kaikkia, jotka parannusta teeskentelevät. Sillä Siperiassa ei kasvateta mitään teeskentelijöitä kuten Saksan vankiloissa. Siellä useinkin mielettömästi koetetaan tehdä pahantekijöistä pyhimyksiä; siitä venäläiset eivät tiedä mitään, koska heistä on itseselvä asia, että jokainen kunnioittaa kirkkoa ja rakkaita pyhiä, paastoaa aikansa ja yleensä tekee sen vähän, kuin ulkokaavainen kirkko vaatii. Sen tähden otetaankin pahuutta kiinni oikeasta paikasta ja saavutetaan tuloksia, joita ei muualla saavutetakaan.

Viidestätoista tuhannesta joka vuosi Siperiaan tuomitusta joutuu tuskin tuhat vuorikaivoksiin; muut hajoitellaan eri kuvernementteihin eli, kuten on tapana sanoa, käsketään asettumaan. Suurissa vankiloissa pidetään miehet ja naiset erillään, vieläpä myöskin kristityt, muhamettilaiset ja juutalaiset; uutistalonpojiksi asettuessa otetaan myöskin uskonto lukuun. Heti kuin keveämpään rangaistukseen tuomittu pahantekijä saapuu määräpaikkaansa, saa hän hallitukselta viimeiseksi lahjaksi oleskelukirjan, ja siitä lähtein hän saa esteettömästi harjoittaa mitä hyvänsä laillista ammattia, mutta on kuitenkin sen verran valvonnan alainen, että ei saa virastojen luvatta poistua määrätystä piiristä, ehkäpä ei kylästäkään. Tänne tulon syitä ja entistä elämää häneltä ei kysellä, ei ainakaan pahaa tarkoittaen, sillä kukapa sitä huolisikaan hänelle muistuttaa. Asujamet, joiden keskellä hän elää, ovat kuuluneet tai kuuluvat vieläkin samanlaisiin onnettomiin tai ovat niiden jälkeläisiä; vähälukuiset vapaat talonpojat mukautuvat muiden siperialaisten tapoihin ja tottumuksiin. Autetaan onnettomia kaikin tavoin, joita tuskin kaikkia käy hyväksyäkään. Jo suuriin vankiloihin laitetaan työhuoneita, joissa ahkeroilla, työhön taipuvilla tuomituilla on tilaisuutta ansaita jotakin. Sitä paitsi koetetaan kouluilla hillitä kasvavan polven turmelusta tahi otetaan pahantekijöiltä jääneitä orpoja niin uhraavaisesti ja niin sydämmellisesti hoitoonsa, että ainoastaan sellainen, joka on tahallaan sokea, siitä ei näe, ja tahallinen mykkä sitä ei puhu. Tjumenin vankilassa kävimme koulussa, jossa nuori pappi opetti kristittyjen, juutalaisten ja tatarilaisten lapsia, ja ystävälliset, hyvät kasvot sillä pitkätukkaisella ja pitkäpartaisella nuorella papilla oli. Juutalais- ja tatarilaispoikien täytyi kyllä, kuten kristittyjen lastenkin, lukea oikeauskoisen kirkon katkismusta ja papin mielessä saattoi ehkä elää hiljainen toivo saada joku noista pakanoista ja juutalaisista kristityksi; mutta mitäpä vahinkoa siitä. Pojat oppivat katkismuksesta lukemaan venättä ja sitä paitsi kirjoittamaan ja laskemaan lukua, ja sehän olikin pääasia. Samassa Tjumenissa kävimme erään rikkaan rouvan perustamassa ja rakentamassa orpojen huoneessa, jota sama rouva myöskin johti ja suurimmaksi osaksi piti yllä. Se tiellä tai kaupungin vankilassa kuolleiden tuomittujen lapsille määrätty laitos oli oikea mallilaitos sanan paraimmassa merkityksessä: iloisia lapsia, kauniita koulu- ja makuuhuoneita, työhuoneita, leikkipaikkoja ja pikku teaatteri tarpeineen. Siinä me näimme oikeaa armeliaisuutta, jota ei kukaan voi olla kunnioittamatta. Mutta vielä enempi oli nähtävänä.

Tjumenissa, Omskissa, Tobolskissa, eikä ainoastaan näissä kaupungeissa, vaan molemmissa mainituissa kuvernementeissa elimme ja olimme lakkaamatta tuomittujen, enimmäkseen pikku pahantekijäin, varasten, pettäjäin, rosvojen, Puolan kapinoitsijain ja muiden kapinallisten seurassa. Pankin esimies, joka meitä otti ystävällisesti vastaan, oli kahdeksitoista vuodeksi tänne tuomittu puolalainen kapinoitsija, nikkari, joka teki meille arkkuja, oli ryöstänyt postin, kuski, joka meitä kuljetteli, tehnyt pahan varkauden, palvelija varastanut ravintolassa erään juomavieraan, ystävällinen Rigan mies, joka meitä niin tehokkaasti auttoi Irtish-joen yli mennessä, oli väärentänyt erään asiakirjan, Goldmacher, juutalais-apulaisemme Obdorskissa, myönyt venäläisiä tyttöjä Turkin haaremiin, palvelustyttö, joka huonettamme siisti, surmannut lapsensa, Omskin apteekkari seoitellut tahallaan, kuten sanottiin, myrkkyjä j.n.e. Me viimein arvasimme joka henkilöstä hänen rikoksensa, ja poliisimestarilta saimme kyllä vakuutuksen, että melkein kuka hyvänsä arvokkaistakin miehistä, niihin luettuina myöskin jotkut kauppiaat, notaarit, valokuvaajat, näyttelijät y.m., olivat väärän rahan tekijöitä, pettureita t.m. sellaisia. Ja kuitenkin he kaikki ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä, ehkäpä enemmänkin, eikä sellaisilta, jotka tahtoivat olla vaiti, olisi ollut hyvä mennä kyselemään heidän entisyyttänsä, koska olivat siitä kokonaan luopuneet.

Että tuomittu entinen pahantekijä voi näin uudistua, siitä hänen on kiittäminen yksistään kansalaisiansa ja hallitusta, joka kykynsä mukaan edistää hänen vilpitöntä aikomustansa alkaa uutta elämää. Sille, joka tahtoo työtä, annetaan sitä ihan ilman epäluuloa, otetaan hänet arvelematta palvelukseen, käytetään entistä varasta renkinä, kuskina tai kokkina, lapsensa murhaajaa lasten hoitajana ja samoin kaikkia muita, mikäli tarvitaan. Ja kuten vakuutettiin, perin harvoin sitä tarvitsee katua. Siten monestakin pahantekijästä tulee vähitellen rehellinen kansalainen, synnin kirous tuskin ulottuu siellä toiseenkaan polveen asti. Siperiassa on mahdollinen, mikä muualla ei ole: pahantekijän muuttaminen rehelliseksi ihmiseksi. Että sitä ei aina tapahdu, että Venäjällä kuten muuallakin on parantumattomia joukossa, myöntää joka siperialainen; että seurakunnastaan erotettu ja pois toimitettu rosvo Siperiassa paljon useammin tulee varsinaiseksi pahantekijäksi, kuin muu rangaistuksensa kärsinyt pahantekijä jälleen lankee entisiin synteihinsä, on kyllä huomioon otettava tosiasia.

Kaikki sen laatuiset tuomitut, joista nyt on ollut puhetta saavat elää ja olla, miten tahtovat. Sitä vastoin pidetään törkeitä pahantekijöitä vuorikaivoksissa työssä. Nertshinskissä työskentelee neljä tuhatta näitä onnettomia, tuskin väheten tai suuresti enentyenkään luvultansa. Kruununtilan vuorikaivosten nykyiseltä päämieheltä kenraali von Eichwaldilta sain näistä rikoksellisista tarkkoja tietoja.

Kaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja heidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat kaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn alaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että hänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole niin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi, jos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei huoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin osa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle sydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin tuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi rakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan yhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo, ja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut. Hän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja saavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat. Hän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen työtä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa, jota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen paremmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki tullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä asettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan; se on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän vaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut vieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä tulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena ihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian kansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata. Tämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.

Tosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään siihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä työhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii hän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa. Viikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä; toinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä historian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä, seudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet, kaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota mitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä hän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos hänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan ja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin täytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut ja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten oloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos pakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni joutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen tunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä otuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa ja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen turkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi sellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka siperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin käytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta pikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin useimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat avonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä lihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi varastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle siten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään luvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan ole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee läpi kylän, ottaen tuota "onnettomille" aiottua ruokaa ja leväten lämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku onneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka hän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu liikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä on joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja kyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo oriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.

"Nikolai Aleksandrovitsh", ilmoittaa joku hevosen omistajalle, "joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi; Romanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?"

"Mitä vielä", vastaa Nikolai, "kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku onneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen."

Hepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton vaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo hyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.

Näin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta karanneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti. Jos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi kotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin usein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa ja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa nimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata mihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen tietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan eikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle karkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä, ja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta pakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi, jopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman osan Siperiaa.

Nopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu niiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät muuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys kostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät takaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä pelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä tuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy mitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö ja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää tiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille; mutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen mädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne lähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa nykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei kukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka Siperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena varastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä tuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa, joita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.

Olen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne nykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole ollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen pysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä kovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta. Mutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus, ja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin sivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei sitä voida kokonaan hyljätä.