Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 34
Tutkimusmatkoja Tonavalla
Unkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä luvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema kuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren, Itämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen Itä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia asuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja, metsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä vakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä hyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on hyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän maanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin tutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat Saksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä ikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä kauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.
Minäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta maata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana eli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä elävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta käyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi olla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella siellä joitakuita toukokuun päiviä.
"Lähdettekö", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas Rudolf, "Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka tieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia paljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme."
Kaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna Pohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään sellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa, millä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin seuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä, jos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat päivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne pitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.
Pieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova oli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä. Paitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli metsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles, Eugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä, joka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen "sinisen" Tonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea Ofenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti Bloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin pääkaupungista.
Sitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei Ylä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen. Muutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat rannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret tavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä kohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan. Vasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe sen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret rikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa paimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei hänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä harjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa rivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä leikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee sinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat törmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla astuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten sorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja variksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.
Kohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka ennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella on syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille aloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki lukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä metsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät rantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia laajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan kuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy ja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja, valko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja paljon – runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää rantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat saman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain ulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat haavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet kuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin jättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri asteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia, täydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen tulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä puunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on kaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen sävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus, korpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun jäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen takaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa, etäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin kirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on jotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin keväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien maisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista, mutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat nykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan, joten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.
Ainoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle sellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos joko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin saavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa ole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja joissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi katsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan vihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna mattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa upeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja kaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät metsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja vastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee jättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn voimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina vedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää vesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita risuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi saariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena vastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria on pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet, joissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat läpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin, jotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja pajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä synkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää tutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän tarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.
Sellaisessa seudussa aloimme metsästyksemme, joka ensi sijassa tarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä matkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin pyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa Adonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta tarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren pitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden peltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka viimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet, eivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä vuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria yöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita, viisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja. Nykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai ehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin puolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria, silkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet jotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään kaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä lienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.
Näköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri linnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä ystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista. Peltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen itse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat muuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat rakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden rakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota varastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän sekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä toiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita harvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät poikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja merimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten hautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan siinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista kerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa. Aikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri lajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja että tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat eivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri lajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi. Totutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt seuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen hautomapaikan.
Sekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. "Tuskin on", kuten sitä Baldamus kuvailee, "vaihtelevampaa, viehättävämpää, kauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa sitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta. Ken vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla astumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli yhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen lintujen elämä on ihmeellisen viehättävä." Tämä kuvaus on oikea silloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka ennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin yhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on jokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja sellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten elämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen, harmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen tummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään häiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden korkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee, lentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia, loistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat; runkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä leipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen kirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa niin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen jätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä kaloista, joita on putoellut pesistä.
Ensimmäinen pamaus korkean isäntämme pyssystä saa aikaan sanomattoman hälinän. Kirkuen nousevat peljästyneet haikarat, korvia ja mieltä huumaavasti raakkuen varikset; tyytymättömästi naristen lähtevät myöskin merimetsot pesistään. Metsän päälle syntyy lintupilvi, liitelee sinne tänne, ylös alas, tiheten pimittää puiden latvoja, hajoaa eri osiin, jotka hitaasti laskeutuvat pesien luo, joista juuri läksivät pakoon, vähän aikaa pimittävät niitä ja sitte taas yhtyvät pääjoukkoon. Joka lintu parkuu, raakkuu, narskuttaa ja kirskuttaa niin, että korvat lumpeutuvat; joka lintu lentää pois ja jokaista taas pesän ja munain huoli vetää takaisin. Koko metsä joutuu ikään kuin kapinaan; mutta siitä hurjasta hälinästä huolimatta virittelee peippo aamuvirttänsä, riemuitsee tikka, laulaa satakieli ihanoita säveliään, ja siten tulevat runohenget ilmi varasten ja ryövärien joukosta.
Neli- viisituntisen metsästyksen jälkeen kannamme runsaan saaliin mukavaan laivaan, iloisaan kotoomme, tutkiaksemme sen edelleen lipuessa saamiamme aarteita tieteellisestikin. Tuntikausia kynnellään joen pintaa saman kaltaisten metsien välitse, kuin edellä kerroin, silloin tällöin myöskin suurempien tai pienempäin kaupunkien ja kylien ohitse, kunnes enenevä hämärä pakottaa pysähtymään. Hämärissä seuraavana aamuna saavuimme Apatiniin. Tykin laukaukset, soitto ja iloiset huudot tervehtivät rakasta perintöruhtinasta. Kaikenlaista kansaa tunkeutuu höyrylaivan ympärille; sikäläisiä apumetsästäjiä, kotkan pesäin etsijöitä, kiipeäjiä, linnun nylkijöitä tulee laivaan; toista kymmentä pikku venettä n.s. czikeliä tuodaan kannelle, sitte laiva kääntyy kyntämään takaisin vastavirtaan ja viemään meitä lähelle erään leveän haarakkeen suuta. Sitä myöten me nyt ensi kertaa tunkeudumme syvemmälle märkiin rantametsiin, suurempi vene, jossa me istumme, edeltä ja kaikki pienet Apatinista otetut jäljestä kuin sorsan poikaset emänsä jäljissä. Tänään pyynti tarkoittaa merikotkaa, joita näissä metsissä pesii niin runsaasti, että neliöpeninkulman alalta oli löydetty koko viisi pesää. Pyssymiesten ominaisella ilomielellä hajaudumme eri suunnille eri pesiä kohti.
Minä tunsin jo ennestään varsin hyvin tämän rohkean, ryöstämään kykenevän petolinnun, sillä olinpa sitä monesti nähnyt Norjassa ja Lapinmaassa, Siperiassa ja Egyptissä, vaan en ollut vielä koskaan tarkastellut sen pesää: sen tähden oli tämä tutkimustilaisuus minulle hyvin tervetullut. Nimensä mukaan asuu tämä petolintu mieluisimmin meren rannoilla sekä myöskin suurten, kalaisten järvien ja jokien rannoilla. Jos talvi karkoittaa sen pois asuinpaikoiltaan, niin siirtyy se ainoastaan sen verran etelämmäksi, kuin välttämättä täytyy, voidakseen tulla toimeen kylminäkin kuukausina. Unkarissa sitä on runsaimmin kaikista suurista petolinnuista, ja siellä se pysyy talvetkin; ainoastaan nuorempana eli ennen vaurastumistaan täyteen voimaansa tekee se pitempiä retkiä, ikään kuin tutkien vieraita seutuja. Sen tähden näkyy keväällä niillä seuduin, jossa nyt metsästelimme, ainoastaan vanhoja, väriltään vaalenneita eli siis täys'kasvuisia, siitoskuntoisia merikotkia, jota vastoin syksyllä ja talvella Tonavan rantametsissä vilisee, paitsi poikasia, jotka ovat muutama kuukausi sitte lähteneet pesistä, myöskin muualta tänne kokoutuneita merikotkia. Niin kauan, kuin joki on auki, niiden ei ole vaikea tulla toimeen, sillä ne pyytelevät yhtä taitavasti, ehkäpä taitavamminkin vedessä kuin maalla, liitelevät joen päällä, kunnes huomaavat kalan, syöksyvät kuin ukon nuoli alas ja välistä sukeltavat saaliinsa jäljestä veden allekin, mutta nousevat mahtavien siipiensä avulla pian jälleen ylös, kantavat saaliin, johon iskivät voimakkaat kyntensä suomusverhon läpi, johonkin rauhalliseen paikkaan ja syövät sen siellä kaikessa mukavuudessa. Kun Unkarissa ei näiden kotkain ryöstelemisiä niin ankarasti tuomita, kuin muualla eikä siis heitä juuri ahdistella, niin ne usein oleksivatkin lähellä kalastajani majoja, istuskelevat ihan lähimmissä puissa vaanimassa, kunnes kalastaja heittää heille säiliössä kuolleita kaloja tai mitä muuta syötävää sattuu heille jäämään. Samoin kuin kalastaja, elättää merikotkia myöskin unkarilainen, servialainen ja slavonilainen talonpoika, he kun eivät hautaa kuolleita eläimiä, vaan jättävät kotkain, koirien ja susien huoleksi raadon pois toimittamisen. Jos joen jäätyminen riistää merikotkalta tavallisen saaliinsa eikä sattumalta löydy mitään raatoakaan, niin ei hän siitä kärsi mitään puutetta, sillä jalomman ja rohkeamman vuorikotkan tavalla pyytää merikotkakin mitä hyvänsä riistaa, jota vain luulee jaksavansa voittaa. Se iskee kettua ja jänistä, siiliä ja rottaa, vesilintuja ja harmaita hanhia, ryöstää partahylkeiltä imevän pojan ja menee innossaan niinkin pitkälle, että iskee mahtavat kyntensä myöskin jonkun nokkavalaan tai sammen selkään, jotka molemmat vetävät sen veden alle ja hukuttavat ennen, kuin se ehtii saada kynsiään irti; hyökkääpä se välistä ihmisenkin kimppuun. Näin merikotkalla tuskin koskaan on puutetta, vaan hän päin vastoin saa viettää ihan huoletonta elämää, jos häntä ei varsin rajusti ahdistella.
Hautoma-aikaan asti elää merikotka rauhassa vertaistensa kanssa, vaan sen lähestyessä herää hänenkin sydämmessään taistelun kiihko, useimmiten kaiketi kateudesta. Naaraksen ja pesän tähden taistelevat merikotkat ankarasti. Kotkaparin liitto kestää kyllä niin kauan, kuin puoliso elää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että kotka jaksaa suojella naarastansa toisten kosinnalta ja pitää omaa pesää. Vaurastunut, voimansa tunteva nuori kotka katselee himokkaasti toisen naarasta ja pesää ja molemmat ne ovat hänen, jos hänen onnistuu voittaa tuo toinen. Sen tähden oikea puoliso taisteleekin hengen edestä tulokasta vastaan, joka rupeaa häiritsemään hänen kotirauhaansa ja onneansa. Korkealla ilmassa alkaa taistelu ja päättyy usein vasta maassa. Nokalla ja kynsillä iskee toinen toistaan, kunnes toisen onnistuu saada kyntensä toiseen, mutta samalla hän jo omassakin ruumiissaan tuntee toisen kynnet. Yhtenä höyhenpallona syöksyvät molemmat korkealta ilmasta alas veteen tai maalle, päästävät irti kyntensä ja ryhtyvät heti jatkamaan taistelua toisella tavalla. Kiukkuisten kukkojen tavalla ne tappelevat, jos maalle sattuvat putoamaan, ja veri ja höyhenet taistelukentällä todistavat kyllin, että siitä leikki on kaukana. Naaras liitelee molempien taistelijain yllä tai katselee jostakin korkeasta paikasta taistelua näköään välinpitämättömänä, vaan kuitenkin joka kerran hyväilee voittajaa, kuin se taistelun päätyttyä palaa hänen luoksensa, samapa sitte, onko voittaja entinen puoliso tai tulokas. Entinen saa heti väistyä, jos sotaonni on tulokkaalle suosiollinen! Naaraskotkan mielestä ansaitsee ainoastaan voima suosiota.
Onnellisesti torjuttua tällaiset hyökkäykset ja taistelut, joita jokaisen kotkauroksen täytyy joka vuosi kestää, asettuu pari vanhaan pesään ja alkaa jo helmikuussa sitä parannella. Siihen tarpeelliset rakennusaineet kokoelee pari yhdessä maasta tai vedestä, ehkäpä katkoo puistakin, ja kantaa kynsissään pesän luo usein etäältäkin ja rakentaa ne siellä kokoon niin taidokkaasti kuin kotka osaa. Kun sitä rakennusta tehdään joka vuosi, kasvaa pesä vähitellen melkoisen korkeaksi, niin että jo siitäkin voidaan huomata sen, samoin kuin siinä asuvan parinkin, vanhuus, sillä vanhimmissa pesissä aina myöskin on vanhimmat kotkaparit. Pesä ei aina ole latvaoksissa, mutta aina sentään korkealla maasta, lähellä runkoa ja aina vahvojen oksien varassa, jotka jaksavat kantaa raskasta ja yhä raskaammaksi tulevaa rakennusta. Hienommat oksat, kaikki hujan hajan törröttämässä sekä pohjalla että ylempänä, muodostavat sopivia pesänkoloja ja piilopaikkoja useammillekin varpuispareille, jotka rohkeasti ja luottavasti tunkeutuvat mahtavan petolinnun lähelle.
Helmikuun lopulla tai maaliskuun alulla munii naaras kaksi, enintään Kolme munaa matalaan pesäkoloon ja alkaa ahkerasti hautoa. Uroskotka toimittaa hautovalle naarakselle syömistä, mutta ei nytkään mielellään lentele kauas; hankittuaan ravintoa puolisolleen ja itselleen istuu hän uskollisena ja huolellisena vartiana lähellä pesää jossakin puussa, joka samalla on vartio-, lepo- ja makuupaikkana. Noin neliviikkoisen hautomisen jälkeen lähtevät munista pojat, jotka usein ovat ikään kuin valkoiset villatuput, joista pilkistää nokka, mustat silmät ja nyt hyvin terävät kynnet; sievät olennot ne ovat ja jo nuoruudesta asti hyvin itsetuntoiset. Nyt on työtä kylliksi sekä isälle että emälle. Vuorotellen he lentelevät saaliin haussa ja vartioivat poikasia, mutta ainoastaan emä niitä hoitelee. Kyllä isäkin rehellisesti tekee tehtävänsä niiden kasvatuksessa, mutta ainoastaan emä kykenee niitä hoitamaan. Jos niiltä, ensimmäisinä lapsuuden päivinä emä kuolee, niin ne riutuvat kuten nuoret imettäväisetkin, joilta kasvattaja riistetään. Omalla rinnallaan suojelee kotkaemä poikasiansa kylmältä ja sateelta; omasta närästään antaa se niille lämminnyttä, pehminnyttä ja puolisulanutta ruokaa. Sellaista ruokkijan tointa ei isäkotka ymmärrä; mutta kuin poikaset vaurastuvat isommiksi, noin puolikasvuisiksi, ja siihen aikaan kadottavat emänsä, pitää isä yksinään huolta niiden kasvatuksesta ja uhraavaisimmalla vaivalla ruokkii niitä kokonaan. Pojat kasvavat nopeasti. Kolmannella viikkokaudella tulee selkään höyhenpeite, toukokuun lopulla ovat ne täys'kasvuiset ja lentokykyiset. Silloin ne lähtevät pesästään vanhempiensa johdolla totuttautumaan ammattiinsa.
Tällainen on lyhyesti kuvattuna niiden kotkain elämä, joita me aioimme nyt pyydellä. Me kävimme koko yhdeksällätoista asutulla pesällä, ja meillä oli missä minkinlainen onni. Milloin jalkaisin, milloin pikku veneillä, välistä juosten ja kaalaen, välistä ryömien ja hiipien koetimme näkymättä ja kuulematta lähestyä pesäpuita, teimme tuota pikaa niiden alle lehtimajan ja tähystelimme tuntikausia siitä innoissamme kotkia, jotka meitä tai muita säikähtyneinä eivät ollenkaan tahtoneet palata pesäänsä, lentelivät vain korkealla ilmassa sen kohdalla, mutta viimein sentään aina palasivat ja tulivat, jos hyvin kävi, ammutuiksi. Havaintoja siinä tehtiin ja sanomattoman viehättäväksi tämä kotkan pyynti tuli meille kaikille.
Paitsi kotkia ja muita petolintuja, joita myöskin ammuttiin, oli tai näytti olevan hyvin vähä siivekkäitä asujamia näissä niin otollisilta näyttävissä metsissä. Tosin vielä olikin aikaisin keväällä ja muuttolintujen kulku vielä paraillaan, emmekä me saaneet tutkituksi muuta kuin juuri metsän laidan. Mutta eipä palanneiden ja niihin metsän laiteihin asettuneiden lintujen luku ollut läheskään niin suuri, kuin olimme odottaneet. Vielä suurempi sitä yleistä köyhyyttä oli mielestämme hyvien laululintujen puute. Joku laulurastas liverteli runsaita säveliään keväiseltä tuoksuvassa metsässä, lauloi myöskin siellä täällä jokunen satakieli ja kaikkialla kuului peipon ääntä, koettipa jo kerttukin kurkkuansa; mutta ei niistä mikään tyydyttänyt meidän tarkkaa korvaamme. Kaikki ne tuntuivat vasta alottelevilta, ei yksikään ollut varsinainen laulumestari. Meistä viimein alkoi tuntua, kuin oikea laulu ei ollenkaan menestyisi näissä metsissä, vaan ainoastaan kotkan ja haukan huuto, huuhkajan ja kissapöllön ulvonta, ruo'onpäristäjän ja tiiran narskutus, haikaran kirskutus ja tikan nauru, käen kukunta ja metsäkyyhkyn kuherrus sekä sitä paitsi enintään vielä kaislikossa asuvan ruokokertun ääni, joka lienee suurimman osan lauluansa oppinut sammakoilta.
Neljäntenä päivänä päätimme lähteä Keskendin metsään, joka on muutaman peninkulman päässä Tonavan rannasta. Kuin läksimme pois rantametsiköstä, oli edessämme tasanko, jota toisella puolen vasta melkoisen etäällä mäkikukkulat rajoittivat. Ripeillä hevosilla ajaa lennätimme tietä hyvästi viljeltyjen vainioiden keskitse, jotka kuuluivat mallikelpoisesti hoidettuun Bellyen alueesen. Siellä täällä märkiä niittyjä lammikoineen ja ojineen, pieni metsikkö, suuri latorakennus myhkyräisten tammien suojassa, ravintola, kylä, muuten vain puuttomia vainioita; sellaista se seutu oli, jota ajoimme. Vainioilta nousi lukemattomia laulavia leivoja, tiellä astuskeli somia västäräkkejä, aitapensaissa tien varrella istui lepinkäisiä ja harmaita sirkkuja, tammien latvoissa melusivat ja lauloivat naakat ja kottaraiset, lammikkojen päällä kiertelivät kalastelevat kalasääsket ja lentelivät sievät tiirat, suolla kuljeskeli töyhtöhyyppä; muita lintuja emme juuri nähneet. Yksin Keskendin metsäkin, hyvästi hoidettu kruunun puisto, jonne saavuimme kaksi tuntia ajettuamme, oli köyhä lajeista, vaikka lintumaailma muuten olikin rikkaanlainen. Siellä pesi kilju- ja merikotkia, monenlaisia haukkoja ja pöllöjä ja varsinkin metsähaikaroita ihmetyttävän paljo, ja saalis tuli odottamattoman runsaaksi. Eivätkä metsänvartiat, jotka olivat vasta muutama päivä sitte saaneet tietoa korkean metsästysherramme aiotusta tulosta ja sen tähden kiireimmiten kävelleet koko puiston pesiä etsien ja tehneet niistä kartan, kuitenkaan tienneet likimainkaan kaikkia tässä metsässä pesiviä petolintuja eikä haikaroita. "Ovatpa nämä paratiisin oloja", sanoi perintöruhtinas Rudolf, ja ne sanat sattuvasti ja selvästi kuvaavat ihmisten ja eläinten suhdetta Unkarissa. Itämaalaisen tavoin ei unkarilainenkaan tiedä mitään tuosta murhanhimosta, joka on tehnyt Länsi-Europassa eläimet niin perin aroiksi ja samalla koko sen puolen meidän maanosastamme niin köyhäksi eläimistä; unkarilainen suopi yksin petolinnullekin, joka asettuu hänen tiluksilleen, kotorauhaa eikä lakkaamatta julmasti ahdistele eläinmaailmaa, joka hänen ympärillänsä liikkuu. Ei edes voiton toivokaan, joka nykyään joka vuosi kuljettaa joukottain höyhenten ostajia Ala-Tonavan suoseuduille ja ainoastaan koruhöyhenien tähden surmaa satoja tuhansia lintuja, ole saanut unkarilaista luopumaan vanhasta suosiostaan lintuja kohtaan. Ehkäpä välinpitämättömyyskin ympärillä liikkuvasta eläinmaailmasta on myöskin osaltansa pitänyt yllä unkarilaisen ystävyyttä eläimiä kohtaan, mutta se vain on tosi, että se ystävyys ei ainakaan vielä ole väistynyt vainon himon tieltä. Luottavasti oleksivat eläimet, varsinkin linnut, ihan lähellä ihmistä ja asettelevat elämänsä ihan ihmisestä huolimatta. Kotka tekee pesänsä metsätien varrelle, korppi vainion pensaihin; metsähaikara on tuskin yhtään arempi kuin pyhänä pidetty kotihaikara; eivätkä linnut liikahda paikaltaan, vaikka vaunut vierivät ihan läheltä ohitse.
Samaa saimme muuallakin nähdä kuin Keskendin metsässä. Käveltyämme sen ristiin rastiin, käytyämme useammalla kuin kahdellakymmenellä käärmehaukan ja kalasääsken sekä mustan haikaran pesällä, syötyämme oivallisen aamiaisen ja nautittuamme virvoitukseksemme hyviä lähiseudun viinejä, läksimme uhkaavan ukonilman pelosta kiireesti palaamaan laivalle, yhä kuitenkin vielä ampuen ja kooten saalista, mikäli vain aikaa ja tilaisuutta oli. Paluumatka kävi toista tietä kuin metsään meno, hyvää maantietä, joka kulki kylien kautta. Monta kylää oli jo jäänyt jäljellemme, kuin taas tie pujottautui talojen väliin. Kartanoissa ei ollut mitään erikoista nähtävänä, asujamissa sen sijaan enempi, kuin olin voinut aavistaakaan. Tämän Dalyok-kylän asukkaat ovat melkein yksinomaan shokazeja eli katolilaisia servialaisia, jotka ovat turkkilaisten vallan aikaan siirtyneet tänne Balkanin niemeltä joko vapaasti tai turkkilaisten pakotuksesta. Kauneita, solakoita ihmisiä nämä shokazit ovat, miehet suuria ja voimakkaita, naiset miesten vertaisia, kaunisrakenteisia ja sievämuotoisia. Miehistä voimme tehdä arvostelumme oman havainnon mukaan, mutta mitä naisiin tulee, täytyi ottaa mielikuvitustakin avuksi. Sillä nämä naiset käyttivät pukua, jota tuskin muualla Europassa enää lienee nähtävänä ja jota korkea herramme kekseliäästi sanoi muinaistarulliseksi. Pää ja kasvot ovat melkein kokonaan käärityt omituisesti, vaan kuitenkin sievästi sideltyihin liinoihin ja nutun sijasta on kaksi kirjavaa, esiliinan tapaista, toisistaan ihan irrallista kangaskappaletta; muista pukimista saattoi mielikuvitus kuvata mitä hyvänsä, pelkäämättä eksyvänsä liiallisuuksiin. Minusta he hyvin muistuttivat arabialaispaimentolaisten leiriä, jollaisessa kerran olin käynyt Afrikan ikimetsissä.
Rankkasateessa saavuimme pimeän tullessa mukavaan laivaamme. Sateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono metsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka kyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja vaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella ja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen laivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua olimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein määräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin koskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä rajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia rantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä erottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan tuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten on vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä, tiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen peninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren suuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet ja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta, ikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista ruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein musta on "sinisen" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä. Harmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla, näköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee sataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin ruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko kuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo korkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia aaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon puolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja kullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät vielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka loitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita ja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen, ruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään suurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään sanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.
