Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 8

Paljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa. Olinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä monelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän eläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen soilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä helposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet ja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää hirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain vihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon susi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään näistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan ja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat aseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä, joka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta yksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se kestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin vastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan todistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat poikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan ihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian metsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden sitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet. Kesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se eleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien piilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse, yöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret maistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä tähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit vedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka ovat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa täyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta ja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu kauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan mukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä peräkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä ihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin hiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu ja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat kuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat sellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi päästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys niin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla harjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien alussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista, soilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet pakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia olinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja ennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan sitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan kammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat jäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään esiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota, mutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa sitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan lakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen koko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä, pysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria, näyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan ani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten metsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä matkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen hirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä ja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä päätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan ajetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja juoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan, siten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta silloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin metsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät silloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen saavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota ikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat että maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea; taljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan ruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen vaivastaan ja ponnistuksistaan.

Peura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa, mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin, kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.

Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen; ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat, jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää, että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä antaa minkäänlaista merkitystä.

Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä, ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun, miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä, kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä, ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa, joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin. Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja tavallisesti pääsevät voitolle.

Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan. Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain vaivat ja viisaan tempun.

Eri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat, kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot; sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä. Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen: ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti, kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään. Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat petoa – vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.

Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä, toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva, paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin, mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään. Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa. Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee ympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta aitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään ulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun, niin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi on siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein kynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan pihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo epäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten; viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä. Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös, juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna kuoliaaksi.

Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa. Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti, koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen, vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.

Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin; kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen kotipaikka.

Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan, sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri. Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa, kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin, josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä, jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä, kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä, ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta, joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.

Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin, mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää. Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.

Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin, täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin, kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.

Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien, runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä; nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin, joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä. Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on jotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin kymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat mäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa sekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen veitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa oravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain voi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle ja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla hyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella metsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän vehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se lumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee niiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon lumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua kaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää tavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin kuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla, paikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin tavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei edes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten mainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa tuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa pidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään paremmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee loukuista pyytäjäin saalista.

Vaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna, varustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin ja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden turkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään lyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti ei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden; näädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan saavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat väriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä näiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja siitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja kovaksiko vaiko leudoksi.

Edellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen lumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin. Jokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi, olalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on välttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja teetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari, lusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla säikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin koiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.

Pitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin monesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä karaistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla, viettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan enimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon kuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja ymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä puistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle haukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes metsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti, jollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä jonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin jatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat. Metsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden huomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia metrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät pyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen kuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on varsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi vielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen saaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo koko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen lyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.

Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa, niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän, hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.

Pimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen kaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen pituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison tulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien keskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan lumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä vielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista. Niin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee voimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan runsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa ja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista. Sillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja sytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti lämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti lakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän, laskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista sen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat osansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta puusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain päälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon kuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko lämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli, ja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä. Kyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa ylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä tullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka talvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin paikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin, jotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia ja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan. Sekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa, koska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden viipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa ja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.