Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 9

Tällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan talvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti tekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle kaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias puolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos metsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon riistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin hankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään korvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin erinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä tavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.

Kunniakkaimmaksi ja vaikeimmaksi metsästykseksi katsoo länsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan ole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä Itä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka ja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä, mutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti ryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi. Vaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi sukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan harvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä eikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu eikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan vähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein ihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että moni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut häntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä. Se kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee vuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven tullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan mielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä laihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä kuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla on aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea samoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen hyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada sitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan kasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se raatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy kavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä, syöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti, kaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan, saadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan kulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä heitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin ihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja kaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja kimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja, maassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja toukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä asuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan kaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista, kuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät, haeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat että latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä, joissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä niihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden kalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti pakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön eikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan asettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se varsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa siihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä puolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla, ryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen tullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille, vaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin hyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin isoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan makaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella vaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä häiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin sitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei ole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee ulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet metsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu ainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten luullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja kuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun lopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset poikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.

Vaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa, joka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden hankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun pyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan käytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä sekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat pitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä käytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa ostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia avuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin; kynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten asujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa, kuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen, jota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen; hampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat montakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat vahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti ei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy etsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla taistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon vaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä ja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika, joka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle; ostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten apulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä sen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen niin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein enimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille vaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet tai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka pysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana hetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat ostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka kääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä päälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se puree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa sydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin välistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin kylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja puukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan kylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian, on, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.

Usein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen kanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee yht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua, koska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään vaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti paikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen luoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein korvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte karhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt pahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa Uraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen hämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu ja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi nostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa sen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä veriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta pyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa ammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun ja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen hengiltä.

Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä, huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä, löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä. Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa. Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti. Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi, pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.

Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.

Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta

Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin, polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä, lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta, että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa vuodenaikain vaihtelua.

Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat eri voimineen ja vaikutuksineen.

Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet, pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat. Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi. Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.

Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat, linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä, sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta, ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus, värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto. Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.

Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä. Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua. Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti. Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.

Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet, mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia. Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.

Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet; ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.

Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun. Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.

Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova, että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi, että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän, rauhoittaakseen.

Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni, omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina. Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa, josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.

Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan, suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä joissakuissa päivissä tai hetkissä.

Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta, johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä, kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli, toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.

Minä käytän "aro" – sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee "tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan, aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä, antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa, missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.

Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä, joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen. Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat, varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi, kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua, koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.