Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 10

19

Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat, valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan kiulun muitta mutkitta kumoon.

Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.

Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa. Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin kahdeksan lehmää – Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki, Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena – joista maito herui niin helposti, että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.

Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten ja sanoi veitikkamaisesti:

– Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! – Mutta samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.

– Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä lypsämään.

– Niinkö luulette? Toivoisin tulevani, vaan eihän sitä tiedä.

Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt, miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.

Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun helinä.

Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta. Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa, pysytellen pensasaidan takana piilossa.

Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti – rikkaruohot, joiden punaiset, keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle, tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä, vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.

Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.

Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta; näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan tiehensä kasvot palaen.

Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.

– Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?

– Eikä mitä, herra Clare … ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.

– Pelottaako teitä sisällä sitten?

– Pe-lottaa, herra Clare.

– Mikä teitä pelottaa?

– Enpä osaa oikein sanoa.

– Että maito myrtyy?

– Ei toki.

– Elämä ylipäänsä.

– Niin.

– Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai mitä?

– Ei ole, jos katselemme elämää oikein.

– Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin ajattelevan. Mistä se johtuu?

Tess viivytti vastaustaan.

– Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.

Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista maailmaa, ja vastasi arasti:

– Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat: "Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta te voitte herättää soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat mielikuvat.

Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen – jonka olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi – kuvaili elämää niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa kuvaaviksi ajallemme – nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin määritellä – logia ja – ismi päätteisillä sanoilla tunteita, joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.

Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi, että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä. Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen sieluaan.

Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli syynä, että hän – samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta takaperin – saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."

Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi, tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.

Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.

Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa elinvoimaansa.

Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä. Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.

Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess poimi kukkia hänen puhuessaan.

– Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.

– Oh, minä vain – ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen. Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää henkeä.

– Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi. Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia… Etteköhän rupeaisi historiaa lukemaan?

– Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei enemmästä ole apua.

– Miksi niin?

– Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen osaansa, – se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.

– Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?

– Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin. Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.

– Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. – Mutta Clare puhui ainoastaan jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.

Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään "tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.

Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä, pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua – että hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa verta.

Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:

– Mr Clare on tavattoman omituinen mies – aivan toista maata kuin muu perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä – suvun, jonka hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle suuret juomarahat. – Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!

Kuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli hyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle salaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se olisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä paitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa. Tess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan ritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen hänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä maalaistyttönä.

20

Kesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän maanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot rakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset olivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet loivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan, terälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä suihkauksissa.

Meijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät rauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli kenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se oli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä, missä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja muodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon riittämättömäksi.

Näin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen juhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan, tuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin matkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta, yhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.

Tess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin nyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että sielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka juuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu uudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä keskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät vielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet: "Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan tämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?"

Tess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä ilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare antoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen harrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä kohtaan.

He tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He kohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun koittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta hyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle lähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden herättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen tiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi taloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä nukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen useimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän läksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten hän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä kuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli Clare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja meijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt liikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.

Päivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita puolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on toimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja kasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.

Kun he niin usein – ehkäpä ei aina sattumaltakaan – olivat ensimäisiä meijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi tuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei Tess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti kartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä vallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden tunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä huomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein valtaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli tähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin veroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat tavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan lähellä, toisia ei näkynyt missään.

Omituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen, saattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä hän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko maisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen katseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti aavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan koillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat samannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.

Juuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän enää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli – koko naissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja nimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta niistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.

– Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.

Päivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat onnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka vaativat onnea.

Tuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan lähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan lehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia ja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne jäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat heitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan kuin koneen liikuttamat nuket.

He voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja harsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina siekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien yönvietosta – niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia kuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta lähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt syömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi sieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa, joka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin karjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin sopi.

Toisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta mereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi lintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä kylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville kosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin Tessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti vesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne kuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen ihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon valossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis maitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.

Jo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti Myöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi vanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.

– Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset vain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään vähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät – se ei ole pikkunen asia!

Niin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin, kuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä keskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian lähestymistä – mrs Crick oli silloin touhussa – ja sama kauhea jyrinä kuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.