Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 11

21

Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.

Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle, Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen epätoivoisena ikkunasta sisään.

– Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa pitämään.

Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.

– Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan, Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.

Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.

– Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?

Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.

– Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin syynä olevan. Kuulehan, Crick – etkö muista tuota tyttöä, joka meillä oli muutamia vuosia sitten – eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut voiksi tulemaan.

– Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan koko jutun – ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.

Hän kääntyi Claren puoleen.

– Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän maahan nutistanut. – Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi. Tahtoisin nähdä häntä – antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. – Voi korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. – Nyt se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen… Älkää vain sanoko, missä minä olen, – ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun, samassa kun äiti oven aukasi. – Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. – Sillä välin kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En koskaan sitä unohda – en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.

Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.

Niin hän jatkoi:

– Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti. Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin – kirnua kierrettiin siihen aikaan käsivoimalla – ja alkoi pyörittää kirnua, – ja nytkös se Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! – Voi hyvänen aika, seisata kirnu, jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. – Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! – Hätähousu oli mies poloinen, niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. – En, ennenkuin olet rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. – Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. – Sanotko sinä minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. – Ja taas rupesi kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi Jaakko pitää huolta tytöstä. – Sanasta miestä, sarvesta härkää, vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.

Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä, ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.

– Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.

Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen ystävällisen leikillisesti:

– No impiseni – tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä tällä nimellä – kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat vai mitä herra Clare?

– E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.

Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.

– Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio kääntyi pois Tessistä.

Kaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin alakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten seurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta vain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka surullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut arkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen, suurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi hänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä muistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.

Näinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan auringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain aamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana hän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi nukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan auringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän haasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.

Kaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan ääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten säteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki kurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat pulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli valkoverinen ja palmikot punertavat.

– Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty, punatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.

– Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty, sanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi välitä.

Retty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.

– Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö, jolla oli teräväpiirteiset huulet.

– Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä suutelit hänen varjoaan.

– Mitä sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.

– Kuulehan nyt – hän seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen minä, vaikkei hän sitä huomannut.

– Izz Huett! sanoi Marian.

Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.

– Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!

Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin ne yleensä olivat.

– Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi, hänen silmiään, hänen kasvojaan – mr Clare kulta!

– Siinä se oli – itsekin tunnusti.

– Oletpa sinäkin tunnustanut – kaikki olemme tunnustaneet, vastasi Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.

– Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.

Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.

– Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.

– Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.

Tessin pää alkoi tuntua kuumalta.

– Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.

– Ei yksikään – mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla hän on taas.

Kaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.

– Miksei? kysyi Retty hätäisesti.

– Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian hiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut sen selville.

Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.

– Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.

– Niin minäkin toisin ajoin luulen.

– Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän tietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään – herrasmiehen poika, josta tulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja sillä palkalla!

Huokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen Marian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti Retty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli Paridellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.

He odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan kiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän tuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä nähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät vuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan tikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz virui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.

Syvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä keskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut tyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille, hän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman kasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta, olihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä vallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.

Mutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän heillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut tilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen huomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat johtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli eräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän menisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa hoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle vain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun kerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään miehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen itse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi Talbothaysissa?

22

He tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon kuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat keittiöön aamiaiselle.

Meijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen, jossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.

– Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään puulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.

Joukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi, Tess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs Crick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin siinä outo maku.

Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:

– Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää lainkaan nurmillamme.

Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella. Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin olevan noiduttua.

– Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.

Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.

Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.

Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti, äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä "maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus, tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä paahtoikin puolipäivän aurinko.

Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.

– No kuinka jaksatte? hän mutisi.

– Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.

Tämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta puolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään koskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää. Verkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren säärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen alkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.

– Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen jäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa pari päivää sitten, – tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos väsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.

Meijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin erkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess huomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä eilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.

– Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.

– Kutka?

– Izz Huett ja Retty.

Tessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän oli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean kauneutensa.

– Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä – varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen usein ajatellut.

– Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.

– Ei, valitettavasti.

– He ovat mainioita meijerityttöjä.

– Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.

– Kuorivat paremmin.

– Jokohan?

Clare katseli heihin päin – mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.

– Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.

– Kuka?

– Retty Priddle.

– Oh! Miksi?

– Siksi että te häntä katselette.

Tess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä kauemmaksi ja sanoa: – Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette tahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.

Hän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren jäävän niitylle.

Tästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei antautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he olivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet toisille tytöille.

Tyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli heidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä vältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen osottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää kunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa sukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi kenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän polkuja kyynelsilmin.

23

Heinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma ilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden yli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti heinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.

Oli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki oli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat kiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne oli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa kaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.

Koko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja, huuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti täydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.

Kotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien kohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa ollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta tämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset menevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun ylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin kenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin, joissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan pystyyn.

Kuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.

– Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan, sanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet, toivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.

– Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä kivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme kirkosta, sanoi Retty toivottomana.

– Ja minun kasvoni käyvät kauhean punaisiksi, kun tulen myöhään kirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen jäähtyväni vasta sitten, kun tullaan "tapahtukoon sinun tahtoosi" Isämeidässä.

Äkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien käänteessä, astuen suoraan heitä kohti.

Neljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.

Hän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä työvaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta pää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.

– Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.

– Ei – kunpa olisi, mutisi Tess.

Angelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän kuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä. Tänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran tulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän matkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet. Hän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä yli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi heitä auttaa – varsinkin yhtä.

Nuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin kyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin viehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin tuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun tämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen katseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.

Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä saappaisiin.

– Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa, mutta ei Tessiä.

– Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin punaiseksi…

– Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.

He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi tykyttänyt heidän rinnassaan.

– Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.

– Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne! Mitä joutavia – ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni – kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!

Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta – Marian muistutti suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz Huett oli lähinnä.

– Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.

– Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.

– Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa syleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.

– Hyi, Izz – sehän on Raamatusta!

– Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit värssyt.

Angel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää kohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui hänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen kanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti niin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja nostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät olisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: – Kohta joutuu meidän vuoromme. – Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen kasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.

Poloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita keveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino, jonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni Retty oli kimppu hermoja.

Onnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi lähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen seisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät laskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus, jota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan herättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin. Ja aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime hetkellä tehdä verukkeita.

– Kenties minä pääsen yli omin neuvoin – olen ketterämpi kapuamaan kuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!

– Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään tämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.

– Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.

– He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten päätöstään.

– Eivät minusta, sanoi Angel.

Hän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan.

Muutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.

– Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.

– Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette kuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat vaahtoa.

– Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.

– Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä vain viimeisen osan takia?

– En.

– Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.

– En minäkään … vesi kohosi niin äkkiä.

Tytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren tarkottaneen veden kohoamista.

– Oi, Tess! huudahti Angel.

Tytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin mielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman petollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt pitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet sanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui kuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman pitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten nähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.

Tessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi, että he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja kaalasi tiehensä.

Tytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon sanoen:

– Ei, totta tosiaan – ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan.

– Hän katsoi Tessiin surullisena.

– Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.

– Sinusta hän enimmän pitää – kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun hän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin rohkaissut häntä.

– Ei, ei, sanoi Tess.

Heidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet kaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja; syrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää voimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista kilpailijaansa.

Tessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän rakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin sydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin naisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä ystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut tunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli nyt edessä.

– En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa, ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi, samoin kuin tekisin kenelle tahansa.

– Voi, niinkö vastaisit? Miksi?

– Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä ikiomakseen ottavan.

– En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi Retty. Oi, jospa olisin kuollut!

Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.

– Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä hänen omakseen sen enempää kuin mekään.

Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.

– Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana. Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa, joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?

– Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt. En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.

Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt – tunne, jota he eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua, synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen" voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.

Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan – ja alakerrasta kuului yksitoikkoinen heran tippuminen.

– Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.

Kuiskaaja oli Izz Huett.

Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät peitteet syrjään ja huokaisivat:

– Valvomme mekin.

– Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat hänelle valinneen!

– Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.

– Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.

– Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän menee hänen kanssaan naimisiin.

Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset, morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa hänen kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni viimein vaimensi heidän surunsa.

Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta pintapuoliselta kesärakkaudelta – siinä koko juttu. Ja tämän surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän hänen arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista hän ei välittänyt.