Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 9

17

Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan. Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet hänen tuloansa.

Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava runopätkä:

 
Kaiken viikkoa meijeri-Dick,
sunnuntaisin herra Richard Crick.
 

Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki hänen luokseen.

Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, – sillä nyt oli paljon työtä – ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta, sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan, ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.

– Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi, vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut – vaikkeivät uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen ämmän loruista välittänyt, e-en.

– Loruahan se olikin, sanoi Tess.

Sitten puhuttiin vain askareista.

– Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.

Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin että hänen hipiänsä näytti kalpealta.

– Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä; mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.

Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.

– Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen matkan perästä, olisin totta tosiaan.

– Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.

Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi juominen.

– Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi, pitäen raintaa, josta Tess joi. – Minä en ole moneen vuoteen pannut maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti. Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.

Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle. Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella ympärilleen.

Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta, milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä – mistä olisi ollut seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.

Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä rajotti vaarojen harjanteet.

– Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo – minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.

– Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.

– Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.

– Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.

– Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla – en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?

– En osaa. Sanokaapas te.

– Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä – se se auttaa, jos mikään.

Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:

– Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.

Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: – Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.

– Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja. Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai, Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina. Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin juovuksissakaan – olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle päätteeksi – niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa, kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui, seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu auttoi kuin anna viulun soida.

Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: – Nyt tämä on viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon, muuten minut hukka perii!

Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt jaloilleen.

Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi hurskautensa takia… Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen sivukäytävän välissä.

– Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan, jolloin usko oli elävä kappale.

Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä, oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen tarinansa todenperäisyydestä.

– Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin hyvin.

– Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.

Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.

– Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.

Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.

– Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia pakottamaan.

Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.

Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt. Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras, mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä, oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.

Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset ja täysiparta – viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika. Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun lypsi niin kauan yhtä lehmää.

Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen tulokkaasta: – Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin, sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.

Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick, meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli pumpulipukineet, hoiti taloutta.

Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan. Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä, joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän häntä kysellytkään.

Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.

Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.

– Mr Angel Clare – hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa harppua – ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas – opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön… Hän on syntyään herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä – kaukana täältä.

– Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?

– On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.], sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan. Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.

Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa olevista pusertimista.

18

Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä, mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.

Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi, oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.

Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi – se oli yllätys yhtä paljon hänelle itselleen kuin muillekin.

Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin, nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle parhaimmat edellytykset.

Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä, samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö, joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.

– Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa koholla.

– Se oli tilattu, herra pastori.

– En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin taata.

Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.

– Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.

Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.

– Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään tietoa?

– Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.

– Mitä varten?

– Lukeakseni.

– Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?

– Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää, jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.

– Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen – ! Sinä, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit tuommoista!

– Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.

Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan. Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty, lujauskoinen mies – ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät, vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.

Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää häntä.

– Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30 artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] – jättääksemme nyt muut sikseen – 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja, jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät jälelle.

Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi sitä nähdessään.

– Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen, jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?

– Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.

Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.

– Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.

Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia. Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.

Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen, jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi oikea paikka hänellekin. Maanviljelys – joko siirtomaissa, Ameriikassa tai kotona – maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä, mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin henkistä vapauttaan.

Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana, meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.

Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla. Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.

Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin työkumppaninsa.

Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin – se häntä itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa, tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle muistui mieleen Pascalin sanat:

"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.

Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."

Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä – eriluontoisia olentoja: toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria, jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.

Aivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa. Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin, joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva – vuodenaikoihin ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin, veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien kappalten ääniin.

Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria, reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.

Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen, missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi ajatus:

– Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se uusi.

Ja hän katsoi häneen – Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän äänetönnä istunut.

– Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.

Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun pylväitä.

– Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.

– Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.

Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.

– Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena, milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.

Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.

Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.

– Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.

Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä, sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään olevia naisia.