Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 20

40

Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen sieltä samana vuonna.

Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat autuaallisen hymyn hänen huulilleen.

Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan erinomaisiksi.

– Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä luostariin.

– Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?

– Kuinka niin?

– Mies poloinen – munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin, ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.

– Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla jälillä.

– Minä olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.

Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.

– Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.

Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.

Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.

Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.

Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä pesävalkean ääressä!

Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan. Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen uuniin.

Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen silmiinsä.

– Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.

Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli kalpea, mustasilmä Izz Huett.

– Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja kysymään voitteko hyvin.

Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä – josta olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin Tessistä.

– Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. – Hän selitti millä asialla hän oli ja kysyi:

– Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?

– En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.

– Miksikä ei?

Izz katseli maahan.

– Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli mentävä.

– Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.

Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.

– Kiitoksia paljon, mr Clare.

Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten molemmat nousivat vaunuihin.

– Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä Brasiliassa.

– Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.

– Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.

Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.

– Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?

– Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla – eikö kuihtune koko tyttö! Ei häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.

– Entä Marian?

Izz hiljensi ääntänsä.

– Marian juo.

– Mitä ihmeitä!

– Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.

– Entä sinä?

– En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta – laulamisesta ei tule mitään aamuisin.

– Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi aamulypsyllä.

– Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin, vaan en sen perästä.

– Miksi se siihen lakkasi?

Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.

– Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos olisin sinua pyytänyt vaimokseni!

– Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut vaimon, joka teitä rakasti.

– Aivanko todella?

– Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö sitä koskaan arvannut?

He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.

– Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.

Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri. Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?

– Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin, ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta – etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?

– Ihanko todella te minua pyydätte?

– Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.

– No hyvä – minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.

– Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?

– Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte – siihen olenkin tyytyväinen.

– Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa. Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys pitää vääränä, – ainakin länsimainen sivistys.

– Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.

– Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.

Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä tunteita.

– Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi hän äkkiä.

– Rakastan – olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä olimme yhdessä Talbothaysissa.

– Enemmän kuin Tess?

Hän pudisti päätänsä.

– En, mutisi hän, en enempää kuin hän.

– Mikset?

– Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess… Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että hänen oli pakko puhua totta.

Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut. Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen korvissaan sanat: – Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

– Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.

– Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?

Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle selvisi mitä oli tapahtunut.

– Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?

Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!

Izz rauhottui vähitellen.

– Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani ehdotukseenne. Toivoin semmoista – mikä ei koskaan voi tapahtua.

– Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.

– Niin, niin, niin teillä on.

He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.

– Izz – unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.

Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!

– Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut kevytmielisyyttä.

Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti maahan, tarttuen tytön käteen.

– Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut kestettävä.

Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.

– Minä annan anteeksi, hän sanoi.

– Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle, että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi – pane mieleesi sanat – oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!

Izz lupasi.

– Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!

Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.

Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.

Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.

Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.

41

Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.

Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista, joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.

Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää miehensä kustannuksella.

Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.

Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa. Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.

Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän, lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut. Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua kultarahoihinsa.

Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä, ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi muistokaluiksi – niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat ne hänen käsistään.

Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin, mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa, vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää heille rahoja?

Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle vain tuiki pieni summa rahaa.

Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.

Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua kerjäämään!

Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan, niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.

Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen. Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain kättensä työllä.

Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka oikeastaan ei hänelle kuulunut.

Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli sinne houkuteltu.

Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa, niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä. Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, – säälistähän ne olisivat häntä siellä pitäneet – mutta häntä ei haluttanut sinne mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.

Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään – arvattavasti Izz Huettin kautta – ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö, luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten ennenkin.

Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua olemattomiin iloineen, suruineen.

Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin ikävämpi tapaus.

Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti. Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.

Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:

– Hyvää iltaa, korea neitoseni, – johon Tess kohteliaasti vastasi.

Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.

– No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain oli Trantridgessa – nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.

Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti pelosta, mutta ei vastannut mitään.

– Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin, vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa – hei, kuuletko sinä? Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.

Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa piilossa hän pysähtyi.

Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen nukkumaan.

Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään, ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus – vääryyttä, rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta, ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut olisivat paljaita. – Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.

Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan – kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.

Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.

Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan metsästäjäin tuloa.

– Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä, huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. – En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia jokapäiväisen leipäni. – Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.