Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 21

42

Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä, Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti niistä kiinni.

Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa, joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet rauhaan.

– Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet miehet toisilleen.

Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän kuuli.

– Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja saatan heidät itseäni halveksimaan.

Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy merkkiäkään nuoresta intohimosta.

Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden epävakaisuutta.

Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta päivätyöhön.

Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt – nimittäin raskaaseen peltotyöhön.

Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen lemmenaikansa.

Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja Ranskan välinen kanava.

Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti, ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi vettä satamaan.

Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan illan tuloa.

– Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.

Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä yöksikään pois.

Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä, haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa. Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi Marianin tervehdykseen.

Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä. Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.

– Tess – rouva Clare – rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei suinkaan hän?

– Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.

Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä ajatuksia.

– Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)

– Ei ole.

– Putosiko se sinulta tullessasi?

– Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en pannut sitä kaulaani.

– Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?

– Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa toisistamme.

Marian oli vaiti.

– Mutta olethan sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että sinun tällä lailla pitäisi elää.

– Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.

– Hyvänen aika! Hän meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!

– Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä vioista, vaan heidän omistaan.

– Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.

– Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?

– Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee. Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.

– Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.

– Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.

– Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?

– Paras on että itse kysyt.

– No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan hänestä, jos jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.

Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.

– Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.

– En, en tosiaankaan.

He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon, joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa – kesantoja ja turnipsimaita vain puolella ja toisella.

Tess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin miehetkin.

Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka tapauksessa talven yli.

Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin. Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä olisi voitu siitä nuhdella.

43

Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli muualta siirtynyt.

Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.

Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat, lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.

Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa. Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin, pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi. Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin, lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.

Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille. Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti, joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.

– Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä Froomin laaksoa, sanoi Marian.

– Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt miellyttävämmältä kuin ennen.

Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta, lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.

– Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa lohdutukseni… Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.

Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan; mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei hän viitsinyt vastaankaan väittää.

Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen. Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.

Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.

Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla, vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan, harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.

– Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.

Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.

– Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne, kenties Rettykin voi jo hyvin.

Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.

Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.

Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset silmät – silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.

Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä. Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi, että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin kaulaansa ja läksivät riihelle.

He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa. Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.

– Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla. Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.

– Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.

– Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai mitä?

Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan vihurin mukaan.

– Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi. Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!

He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä lyhteitä.

– Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.

Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota, viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.

Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista; kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi, Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi – samoiksi jotka kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa. Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella etevämmyydellä.

Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään, vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin. Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.

Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan, jolloin hän sanoi: – Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi, mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. – Hän nauraa hihitti pilkallisesti.

Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin. Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.

– Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta anteeksi?

– Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.

– Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän päiväiset työsi?

– Siinä.

– Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!

Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.

– He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan, minkä verran työtä tulee tehdyksi.

– Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.

– Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden aikaan.

Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät tahtoneet jättää häntä yksin.

– Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. – Viimeinkin tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta Angel Claresta.

– Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.

Izz oli tytöistä teräväkielisin.

– Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.

– Hänen täytyi, hänen oli pakko – hän läksi katselemaan, millaisia maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.

– Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.

– Niin kyllä – mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin tahansa.

Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja vaipui edessään oleville olille.

– Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti Marian. Tämä työ kysyy voimia.

Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.

– Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän sanoi Tessille.

– Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.

– Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.

– Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin kanssa lopetamme työsi.

– Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.

Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ. Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa, tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä, voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.

Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon tuostakin kallistellut pulloansa.

– Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.

Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:

– Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.

– Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa Brasiliaan!

Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.

– Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.

– En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.

– Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.

– Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään asemalle päin.

– Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!

Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti itkemään.

– Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.

– Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.

Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo, jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut. Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!