Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 22

44

Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita kertoja viime aikoina olivat pyrkineet – etäiseen Emminsterin pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi, kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.

Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin, niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia. Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.

Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus. Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain taipalelle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan alasin.

Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa, sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.

– Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä – sinä näytät ihan kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti kanssasisariinsa.

Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan, kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.

Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet kutsumaan Angelin jälleen kotiin.

Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.

Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.

Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan. Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen, kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.

Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran, mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia oli jäänyt sille seuraksi.

Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu. Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus, että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, – vaikkei hän tiennyt, miten se oli mahdollista – ja palvelijoita oli kielletty päästämästä häntä sisään.

Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.

Ah, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa! Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen, palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan, alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään. Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista, joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.

Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin. Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä, paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua rivakasti hänen perästään.

Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet. Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.

Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle – nuori, somasti puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin edellä kulkevan naisen:

– Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.

Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen veljeksistä lausui:

– Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.

– En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset mielipiteensä.

Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri. Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat eteenpäin.

Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä jotain päivän valoon.

– Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on sinne heittänyt.

– Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet, sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin köyhälle.

Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa kokassa ja antoi Mercylle – siihen menivät Tessin kengät.

Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen kenkänsä mukanaan.

Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä, virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli mahdoton palata.

Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.

– Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä kenkiä, jotka hän osti minulle – eivät, eivät tienneet. Eivätkä tienneet, että hänen valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin piittaavan!

Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan. Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän myötätuntoisuuttaan.

Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa, kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.

Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla. Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. – Joutavata – joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!

Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään, missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi, ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.

– Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.

– Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä – hyvin selväsanainen, harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa kuulen.

Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.

Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan vähän väliä toistettavan sanoja:

"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu."

Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli saavuttanut vakaumuksensa.

Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä, tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.

Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni, joka – kuinka mahdottomalta se näyttikin – sointui juuri samalla tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa. Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen: hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.

KUUDES VAIHE

KÄÄNTYNYT

45

Tähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullut D'Urbervillestä mitään.

Kohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko, vaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä miehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren – niin tärisyttävät olivat muistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.

Kuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli entinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet, mutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen poskiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden jälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan D'Urberville.

Tessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja tuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten kuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen johtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli D'Urberville nyt tosissaan.

Tässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin parannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat lieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen olivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien hehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään muuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut uskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti mulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet hänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka tuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi hänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä, joka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.

Mutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat väännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin luonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui niissä väärentämiseltä.

Mutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä kääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen kääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat ajatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja. Kuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut kovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.

Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään. Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä aurinko paistoi häntä vasten silmiä.

Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet. Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.

Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin alttarille ja sammuttanut tulen.

Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.

Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän – niin oudon näköisenä kylläkin – ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.

Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.

– Tess! hän sanoi.

Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.

– Tess, hän toisti. Minä se olen – Aleksander D'Urberville.

Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.

– Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.

– Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli pakko ruveta siksi, mikä nyt olen… Kuulin sinun lähteneen tiehesi, kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?

– Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä tehnyt.

– Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin tehdä huomattuasi – jos huomasitkaan – kuinka minua sinun kasvojesi näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala auttoi minua siitä – kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani – ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta – ivapuhetta, jos niin tahdot! – oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.

Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: – Oletko itsesi pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.

– Minä en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni – takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka Emminsterissä on pappina – olet kai? – vanha Clare pastori, suuntansa vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?

– Olen, vastasi Tess.

– Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä, kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin päivänä avaavan silmäni – pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään, ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa. Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka turvallista on…

– Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. – En usko tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi – tietäessäsi mitä olet minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki – en usko sinua – vihaan moisia kujeita!

– Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?

– Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.

– Mikset?

Tess hiljensi ääntänsä. – Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.

– Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies sitten on?

– En voi sanoa.

– Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta, Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi – tiedäthän etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein näkevätkin kauimmaksi.

– Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin pitkäaikaisia.

Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen. D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.

– Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.

Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret, tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: – Suo anteeksi. – Ailahti taas eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli hänelle lahjottanut.

– Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?

Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: – Tuulen suojana se vain olikin.

– Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla vaarallista.

– Vait! sanoi Tess.

– Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän unhoon.

Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään. Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella. Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.

Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.

– Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman levottomaksi, Tess, – en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy lähteä tieheni ja saada voimia… Mistä se johtuu, että sinä puhut niin sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä käyttämään?

– Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess kartellen.

– Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?

Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.

Tämä ällistyi äänettömäksi. – En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.

Mikset aikanaan minulle kirjottanut?

Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: – No niin, tapaamme kohta toisemme.

– Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.

– Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme – tulehan tänne. – Hän astui patsaan viereen. – Tämä oli kerran pyhä risti. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään sinua – paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä. Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno olevasi koskaan minua kiusaamatta!

– Hyvä Jumala – johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!

– Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.

Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä kivelle ja vannoi.

– Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää, mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!

Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton, ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.