Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 23

Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan, noudattaen henkensä kutsumusta.

D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa.

Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä pitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä Tessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.

Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen vastaan.

– Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella, hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?

– Risti – ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka, neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.

Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen, nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin onnettomuuteensa.

Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan nähneeksi.

– Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut tietää minun täällä olevan – eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä oikeata selvää antanut.

46

Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina astelivat auransa perästä.

Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat.

Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.

D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:

– Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.

– Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni – et totellut, hän sanoi.

– Minulla oli hyvä syy tullakseni.

– Mikä se sitten oli?

– Vakavampi kuin luuletkaan.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille. Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.

– Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen, että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun … kun minä sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on minun syytäni.

Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä. Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.

– Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä välinpitämättömyydestä.

Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.

– Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai omalla kustannuksellani – samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani onnettomuus – tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan säästämiseksi hankkinut tämän.

Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.

– Mikä se on? kysyi Tess.

– Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.

– En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.

– Et tahdo? Mikset?

Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.

– Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.

Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.

– Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.

– En voi.

– Mikset?

– Tiedäthän, etten sinua rakasta.

– Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.

– En koskaan!

– Mistä sen niin varmaan tiedät?

– Koska minä rakastan toista miestä.

Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.

– Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?

– Ei, ei, ei – älä niin puhu!

– Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon mieheen haihtuvat tuota pikaa…

– Ei, ei.

– Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?

– En voi sanoa.

– Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!

– No, olkoon menneeksi … olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.

– Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen tuijottaen.

– En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme nyt vieraita toisillemme.

– Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?

Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän karkotti sen samassa pois.

– Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä, joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.

– Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.

– Kuka sitten?

– Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen häneen rukoilevasti tummilla silmillään.

D'Urberville joutui huumauksen valtaan.

– Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit – suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren – tulinhan tänne ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess – älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin!

Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.

– Naimisissa! Naimisissa!.. Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti, repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa, koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää, mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin. Onko hän tässä talossa?

– Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.

– Kaukana? Kaukana sinusta? Mikähän mies se sitten onkaan?

– Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki… Hän sai tietää…

– Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.

– Niin kylläkin.

– Mutta jättää sinut – jättää tuolla lailla raatamaan!

– Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.

– Kirjottaako hän sinulle?

– En – en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.

– Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess kaunoiseni!

Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä, ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia, lämpimiä sormia.

– Et saa – et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.

– Voi, mene pois täältä – mene minun tähteni, mieheni tähden, mene, jos olet tosi kristitty!

– Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: – Tess, Jumala sen tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.

He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan hihkaistiin:

– Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?

Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli hänen pellollaan.

– Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.

– Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan tekemistä?

– Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.

Tess astui aivan hänen eteensä.

– Mene, mene nyt pian! hän rukoili.

– Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin, millainen kolho hän on!

– Ei hän silti pahaa tee. Hän ei ole minuun rakastunut. Ensi muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.

– Täytyy kai totella. Mutta … no niin, jää hyvästi!

Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa, oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät, korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan kuonollaan hänen olkapäätänsä.

– Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta minä vain en siedä tätä kauempaa!

Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia niinkuin häntä – kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin, niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut, jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen. Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan. – Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.

Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle, vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan, olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean pelon – milteipä epätoivon – jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty. Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli pyytänyt Izziä matkakumppanikseen – kenties ei hänestä välittänytkään. Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi Angelin käsiin.

Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein maamiehelle ylen tärkeä päivä – kynttilänpäivän markkinat. Näillä pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman päässä mäkisten maiden takana.

Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen tarpeettomaksi.

Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa. Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus tuntuivat omituisen hätäisiltä – käyntinsäkö häntä lie hävettänyt. Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä, niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.

– Tess – en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat. Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin! Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!

Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess häntä surkutellut.

– Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!

– Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?

– Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.

– Kuka sinulle semmoista on opettanut?

– Mieheni, jos täytyy tunnustaa!

– Miehesi – miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan – kenties minä olen siihen vikapää.

– On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.

D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.

– Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?

– Melkeinpä vain.

– Hm … minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi epävarmasti.

– Uskon vuorisaarnan henkeen, samoin tekee miehenikin. Mutta en usko…

Ja hän selitti, mitä ei uskonut.

– Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.

– Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan mies olisi moista ansainnut.

– Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia epäilyksiä on sinulle opettanut.

– Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.

– Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?

Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.

– Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut tavattoman tarkkaavasti.

Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.

– Entä sitten? hän kysyi äkkiä.

– Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa teoksessa.

– Kuinka sinä jaksat muistaa ne?

– Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.

– Hm! On se somaa – sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään ymmärrä!

D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.

– Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää minullekin.

– Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?

– Ei – en ole sitä koskaan sanonut – jos epäilijä lienenkään.

– Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni sinuun tempaa minut valtoihinsa.

– Mitä sinä tarkotat?

– Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.

Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä D'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.

– Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.

– En mitenkään. Tulin tänne.

– Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä…

– Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt – koska halusin nähdä naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani – en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta. Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni – eipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!

– Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan tehnyt?

– Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni, niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan – noita, joiden loppu on pahempi kuin heidän alkunsa? – Hän laski kätensä Tessin hartioille.

– Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun – eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! – Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. – Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita – en voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!

– Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen edemmä.

– Tiedän sen – sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut laillista oikeutta sinua suojella – kun hän, jolta sitä ei puutu, näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.

– Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi, jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!

– Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla – ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden … korjaamaan laiminlyöntiäni … mutta onkohan se mahdollista?

Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: – Suo minun puristaa sinua, Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi…

– Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni – ajattelehan toki – ja häpeä!

– Niin, niin! Jumalani!

Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.

Vaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen merkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä Angelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä hän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi leikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli puolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen kääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin toistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän virkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon kiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: – Tuskinpa tuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita, että hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!