Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 24

47

Viimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen varhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle, sillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun suoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat, seisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan – puimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa kovalle koetukselle.

Heti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn käskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen "syöttäjää", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle ojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle rummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.

Työ sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi tunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan. Välipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi päivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen läpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.

Vanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin varstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin, suoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen, vaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin, eivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa. Herkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei olisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.

Auman luona häärivät naiset – Marian oli heidän joukossaan – ehtivät väliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää teetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai karistellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut hetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei "syöttäjäkään" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti annella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus kuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi, josta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli antelijaksi liian kömpelökätinen.

Luultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti nainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän oli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin totta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut täyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän tiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan henkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä. Hänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli kävelykeppiä.

– Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensin Tessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.

– Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti

– Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.

– Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä tuommoinen keikari.

– Sama mieshän tuo on.

– Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.

– Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja ajanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.

– Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.

– Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.

– Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on tavallaan leski.

– Oh – ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan, silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.

Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän tuskin saattoi liikkua.

– Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin – niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.

Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin ja katsahti ylös.

Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: – Minä syön täällä – ei tarvitse laskeutua.

Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin.

Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.

Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies, huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut – kolme, neljä vuotta vanhempi vain.

Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.

Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua pannukakkua.

– Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.

– Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan sormenpäitä myöten.

– Minäkö sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset sinä jätä minua rauhaan?

– En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.

– Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!

Tess katseli äänetönnä häneen.

– Mitä – oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.

Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä, että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat hieman säikäyttivät häntä.

D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:

– Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä, jolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla. Hitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat epäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he pohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut jatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta ulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut! Tapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua sinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni, saattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni, niinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä niin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt viehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä, ennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain kiehtovammaksi ja tuo vaatehattu – teidän maalaistyttöjen ei pitäisi koskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan joutumatta.

Hän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi nauramaan: – Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi joutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä mahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!

Tess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut luonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:

– Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. – D'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja nojaten kyynärpäihinsä jatkoi: – Sen perästä kun sinut viimeksi näin, olen mietiskellyt sanoja, joita mainitsit hänen lausuneen. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin ylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä työhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että kummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut, kannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.

– Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei uskoisikaan … dogmeja, vai miksi niitä sanoit.

– Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: "Tee näin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on huono", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen teoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin vastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi myöskään.

Tess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja siveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli kehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan erossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli puhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut väittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.

– Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani, niinkuin ennen muinoin!

– Ei niinkuin silloin – ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa silloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen menetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!

– Koska sinä sen pois kitkit – tulkoon rangaistus suloisen pääsi päälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät häneen itseensä. Ha, ha – olen ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat – sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.

Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua. Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä kuuluvan hyvin kaukaa.

– Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan – kuinka voitkaan puhua minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?

– Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? – "Ja koska hän juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin nyt"… Tess, vaununi odottavat mäen alla – oma armaani, ei hänen! – tiedäthän mitä tarkotan?

Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

– Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville, ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.

Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.

Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.

Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.

– Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. – Lyö minua, rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken – sehän on kohtalon sääntö.

– Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.

– Pyysit kyllä.

– Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! – Hänen äänensä sävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi hän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt käyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. – Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!

Puimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.

– Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän sinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua vielä! Mutta minä tunnen sinut.

Tess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville laskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa käsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi työhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan – toisen toisensa perästä, loppumattomiin.

48

Iltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana. Kirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli joudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui hurina entistä kovempana.

Vasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen. Ei hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen seisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan silmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se merkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen työhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.

Verkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte korkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma parahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton määrä.

Raskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli väsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa. Tess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly, samoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli koneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan. Alinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun: kädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli eikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli auennut.

Vähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin Tess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten ison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja sen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin tikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.

Hän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan häntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin ollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu, pantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus ottivat osaa, – jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla oli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia kädessä keppi tai kiviä.

Sai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat käsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa, nousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.

Pari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset vahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan sitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia. Työtänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa tehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus, joka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti hänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen kintereillään.

Auma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti puhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi vuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti mennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin hänen sijaansa. Tuo "ystävä" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja älysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen pyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.

Viimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat puikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman pohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat juoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi kimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa – kauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat kokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja koirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa Tess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä taukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.

Ihailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa hänen vierellään.

– Mitä, oletko täällä – vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut kovemmin puhua.

– Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin vastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja paremmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä tietää. Saatan sinut kotiisi.

– Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain, jos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin, ennenkuin tiesit tilastani. Kenties – kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet, siitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä suutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan tarkotat.

– Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki auttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän kuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta ja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja nyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja naisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin tarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että vanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat minuun.

– Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.

– Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut tapasin.

Kylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän pysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi hänen vierellään.

– Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani – älä toki kokonaan minua muserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa – Jumala tietää heidän kyllä olevan avun tarpeessa – niin tee se siitä minulle puhumatta. Mutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä itselleni.

D'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä. Tultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess vaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen hän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa miehellensä:

Oma puolisoni!

Salli minun niin sinua nimittää – minun täytyy – vaikkapa sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa. Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni – eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille, Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana. Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi. Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen – ole toki vähän ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.

Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty! Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: "Tulen heti", niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä.

Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin, olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa, niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel, kuin se, johon sinä rakastuit – juuri sama! Ei se, jota inhosit, mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi luo.

Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan – ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.

Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana, jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä turhamielisyydestä – tiedäthän kyllä, etten sitä tee – vaan siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.

Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista, mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua – kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan! Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!

Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani.

Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia, koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla – nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa!

Sinun uskollinen, sortunut

Tessisi.