Kitabı oku: «Lucrezia Borgia», sayfa 2

HENKILÖT:

DON ALPHONSO d'ESTE

DONA LUCREZIA

GENNARO

GUBETTA

DON APOSTOLO GAZELLA

MAFFIO ORSINI

ASCANIO PETRUCCI

RUSTIGHELLO

OLOFERNO VITELLOZZO

JEPPO LIVERELTO

MUNKKEJA

VANGINVARTIJA

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Terassi Barbarigon palatsissa Venetsiassa. Yöllinen juhla. Naamioitettuja kulkee tuon tuostakin näyttämön yli. Molemmin puolin terassia komeasti valaistu palatsi, josta kuuluu soittoa. Terassi on varjossa ja vihreiden köynnösten peitossa. Perällä terassin alla on ajateltu virtaavan Zueccan kanava, jonka pinnalla nähdään silloin tällöin hämärässä liukuvia gondoloita, puoleksi valaistuja, täynnä naamioita ja soittajia. Kukin gondola kulkee näyttämön peräitse, milloin suloisen milloin surullisen soiton kaikuessa, joka poistuessaan vähitellen häipyy. Perällä Venetsia kuun valossa.

1:NEN KOHTAUS

Joukko nuoria herroja, loistavissa puvuissa, naamiot kädessä, puhelevat terassilla. Gubetta, Gennaro, puettu kapteeniksi, Don Apostolo Gazella, Maffio Orsini, Ascanio Petrucci, Oloferno Vitellozzo, Jeppo Liveretto.

OLOFERNO. Elämme ajassa, jolloin ihmiset tekevät niin paljon kauheita tekoja, ettei niistä enää puhutakaan, mutta tapahtumaa niin surullista, niin salaperäistä ei liene koskaan kuultu.

ASCANIO. Pimeä asia pimeyden miesten tekemä.

JEPPO. Minä tiedän, kuinka se tapahtui. Olen kuullut sen serkultani, hänen ylhäisyydeltään kardinaali Carrialelta, jonka tiedot ovat tarkemmat kuin kenenkään muun. – Te tiedätte, kardinaali Carriale, jolla kardinaali Riarion kanssa oli tuo mainio väittely sodasta Ranskan Kaarle VII: ttä vastaan?

GENNARO haukotellen. Ah! nyt alkaa Jeppo taas kertoa juttujaan. Minä ainakaan en viitsi kuunnella. Olen jo ilmankin tarpeeksi väsynyt.

MAFFIO. Nämä asiat eivät sinua huvita, Gennaro, ja onhan se ymmärrettävää. Sinä olet urhoollinen seikkailija-kapteeni. Sinä kannat tekaistua nimeä. Et tunne isääsi, et äitiäsi. Ei kukaan epäile, ett'et olisi aatelismies; sen näkee siitä tavasta, millä käytät miekkaasi; mutta ainoa, joka osoittaa ylhäistä sukuperääsi, on, että taistelet kuni leijona. Henkeni kautta, olemme asetoverit, enkä sano minä tätä sinua loukatakseni. Pelastit henkeni Riminissä, minä pelastin sinun henkesi Vicenzan sillalla. Olemme vannoneet auttavamme toisiamme niin vaarassa kuin rakkaudessakin, kostaa loistemme puolesta milloin tarve vaatii, luvanneet, ett'ei minulla ole muita vihollisia kuin sinun eikä sinulla muita kuin minun. Tähtien tutkija ennusti, että tulemme kuolemaan samana päivänä, ja me annoimme hänelle siitä ennustuksesta kymmenen kultasekiiniä. Emme ole ystäviä, olemme veljiä. Mutta miekkoista sinua, joka muitta mutkitta kutsut itseäsi vaan Gennaroksi, jonka ei tarvitse kuulua kehenkään, ei olla riippuvainen noista usein perityistä ikävistä välttämättömyyksistä, jotka takertuvat historiallisiin nimiin. Onnellinen sinä! Et tarvitse välittää mitään siitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut, kunhan vaan on olemassa miehiä taistellaksesi ja naisia huvitellaksesi. Mitä sinua liikuttavat perheiden ja kaupunkien historiat, sinua miekan miestä, jolla ei ole kaupunkia eikä perhettä? Meidän on toista. Meidän täytyy ja me tahdomme ottaa osaa aikamme tapahtumiin. Isämme ja äitimme ovat olleet osallisina noissa murhenäytelmissä, ja melkein kaikki meidän perheemme vuotavat vielä verta. – Kerro meille, mitä tiedät, Jeppo.

GENNARO heitäkse nojatuoliin semmoisen asentoon, joka tahtoo nukkua.

Herättäkää minut, kun Jeppo on lopettanut.

JEPPO. No niin. – Se tapahtui vuonna neljätoistasataa yhdeksänkymmentä…

GUBETTA näyttämön nurkasta. Yhdeksänkymmentä seitsemän.

JEPPO. Aivan oikein. Yhdeksänkymmentä seitsemän. Eräänä keskiviikon ja torstain välisenä yönä…

GUBETTA. Ei. Tiistain ja keskiviikon.

JEPPO. Olette oikeassa. – Sinä yönä siis näki eräs Tiberin venhemies, joka oli pannut maata venheeseensä virran rannalle vartioidakseen tavaroitaan, näki jotakin kerrassaan kauheata. Se oli vähän alapuolella Pyhän Hieronymon kirkkoa. Saattoi olla noin viisi tuntia jälkeen puoliyön. Kirkon vasemmalla puolella olevaa tietä myöten näki venhemies yön hämärässä kaksi miestä tulevan, he tulivat jalkaisin toinen toisaalta, he näyttivät levottomilta; sitten ilmaantui taas kaksi miestä ja lopulta kolme; kaikkiaan seitsemän. Yksi ainoa tuli ratsain. Yö oli jotenkin pimeä. Tiberin puoleisissa taloissa oli yksi ainoa huone valaistu. Nuo seitsemän miestä lähestyivät rantaa. Se, joka oli tullut ratsain, käänsi hevosensa ja peruutti sen Tiberiin ja silloin näki venhemies selvästi, että hevosen lautasen toiselta puolelta riippuivat jalat ja toiselta puolelta kädet ja pää – sanalla sanoen miehen ruumis. Toisten väijyessä katujen kulmissa, tarttui kaksi miestä kuolleen ruumiiseen, heilauttivat sitä voimakkaasti pari kolme kertaa ja heittivät sen keskelle Tiberiä. Juuri silloin kun ruumis putosi veteen, kysyi ratsumies jotakin ja nuo kaksi miestä vastasivat: Niin, monsignore. Silloin kääntyi ratsumies jokeen päin ja näki jotain mustaa kelluvan veden pinnalla. Hän kysyi, mitä se oli. Hänelle vastattiin: Monsignore, se on monsignorevainajan vaippa. Ja joku joukosta heitti kiviä vaipan päälle, niin että se upposi. Sen tehtyään he menivät kaikki yhdessä pois Santo Jacopoon päin. Kas siinä, mitä venhemies näki.

MAFFIO. Kamala tapahtuma. Oliko se joku huomattava henkilö, jonka nuo miehet tuolla tavalla heittivät veteen? Tuo hevonen tekee minuun kummallisen vaikutuksen; murhaaja satulassa, kuollut lautasella.

GUBETTA. Hevosen selässä oli kaksi veljestä.

JEPPO. Juuri niin, signore de Belverana. Ruumis oli Giovanni Borgia, ratsumies oli Cesare Borgia.

MAFFIO. Paholaisperhe tuo Borgian perhe. Mutta sanokaa, Jeppo, miksi tappoi veli veljen?

JEPPO. Sitä en voi sanoa. Murhan syy on jotain niin kauheaa, että varmaankin on kuoleman synti sitä edes mainitakaan.

GUBETTA. Minä kerron sen teille. Cesare, Valensian kardinaali, tappoi Giovannin, Gandian herttuan, siksi että veljet rakastivat samaa naista.

MAFFIO. Ja kuka oli tuo nainen?

GUBETTA yhä näyttämön perällä. Heidän sisarensa.

JEPPO. Riittää, signore de Belverana. Elkää mainitko meidän kuullemme tuon hirveän naisen nimeä. Ei ole perheistämme ainoatakaan, johon hän ei olisi iskenyt syvää haavaa.

MAFFIO. Eikös siihen juttuun ollut sekotettu lapsikin?

JEPPO. Oli, lapsi, josta en tahdo sanoa muuta kuin että hänen isänsä oli Giovanni Borgia.

MAFFIO. Tuon lapsen pitäisi nyt olla mies.

OLOFERNO. Hän katosi.

JEPPO. Oliko se Cesare Borgia, jonka onnistui riistää lapsi äidin käsistä? Vai oliko se äiti, jonka onnistui riistää hänet Cesare Borgian käsistä? Sitä ei tiedetä.

DON ASCANIO. Jos äidin onnistui salata poikansa, niin oli se taitavasti tehty. Sen jälkeen kun Cesare Borgia, Valensian kardinaali, pääsi Valensialaisten herttuaksi, on hän murhauttanut, niinkuin tiedätte, paitse veljensä Giovannin, kaksi veljensä poikaa, Guifri Borgian, Squillaccin ruhtinaan pojat, ja serkkunsa, Francesco Borgian. Tuolla miehellä on oikea raivo surmata sukulaisiaan.

JEPPO. Kautta jumalani! Hän tahtoo olla ainoa Borgia ja saada haltuunsa kaikki paavin rikkaudet.

ASCANIO. Sisar, jonka nimeä ette tahdo mainita, Jeppo, eikö hän tehnyt samaan aikaan salaista retkeä Pyhän Sixtuksen luostariin, ei kukaan tiedä mistä syystä?

JEPPO. Luulenpa niin. Päästäkseen eroon signore Giovanni Sforzasta, toisesta miehestään.

MAFFIO. Ja mikä oli tuon venhemiehen nimi, joka oli kaiken sen nähnyt?

JEPPO. En tiedä.

GUBETTA. Hänen nimensä oli Giorgio Schiavone, ja hänen työnään oli kulettaa puita Tiberiä myöten Ripettaan.

MAFFIO hiljaa Ascaniolle. Siinä on espanjalainen, joka tietää meidän asioistamme enemmän kuin me roomalaiset.

ASCANIO hiljaa. Minäkin epäilen tuota herra de Belveranaa. Mutta elkäämme nyt syventykö tähän seikkaan. Siinä voi ehkä piillä joku vaara.

JEPPO. Ah, hyvät herrat! mitä aikaa elämmekään! Ja tunnetteko yhtä ainoata ihmistä, joka voi olla varma saavansa elää huomiseen tässä onnettomassa maassa, täällä raivoavine sotineen, ruttotauteineen ja Borgioineen?

DON APOSTOLO. Kuulkaa, hyvät herrat, minä luulen, että me kaikki saamme ottaa osaa lähetystöön, jonka Venetsian tasavalta lähettää Ferraran ruhtinaan luo onnittelemaan häntä siitä, että hän on valloittanut Riminin Malatestalta. Milloin matkustamme me Ferraraan?

OLOFERNO. Varmaan jo ylihuomenna. Te tiedätte, että molemmat lähettiläät jo ovat nimitetyt. Ne ovat senaattori Tiopolo ja kaleerilaivain päällikkö, kenraali Grimani.

DON APOSTOLO. Onko kapteeni Gennaro seuraava meitä?

MAFFIO. Epäilemättä. Gennaro ja minä emme koskaan eroa toisistamme.

ASCANIO. Minulla on tehtävänä teille, hyvät herrat, hyvin tärkeä huomautus, se, että tuolla juodaan Espanjan viiniä ilman meitä.

MAFFIO. Palatkaamme palatsiin. – Hoi, Gennaro! (Jepolle) – Mies on kuin onkin nukkunut teidän puhuessanne.

JEPPO. Antaa hänen nukkua.

Kaikki poistuvat paitsi Gubetta.

2:NEN KOHTAUS

Gubetta, sitten Dona Lucrezia, Gennaro, nukkuu.

GUBETTA yksin. Niin, minä tiedän enemmän kuin he; he sanoivat sen hiljaa. Minä tiedän siitä enemmän kuin he, mutta dona Lucrezia tietää siitä vielä enemmän kuin minä, Valensialaisten herra tietää siitä enemmän kuin dona Lucrezia, piru tietää enemmän kuin Valensialaisten herra, ja paavi Aleksanteri kuudes tietää enemmän kuin piru. (Katsellen Gennaroa) – Kuinka ne nukkuvat hyvin, nuo nuoret.

Dona Lucrezia tulee sisään, naamioituna. Hän huomaa nukkuvan Gennaron ja katselee häntä ihastuksella ja kunnioituksella.

DONA LUCREZIA itsekseen. Hän nukkuu. – Tämä juhla on varmaankin häntä väsyttänyt. – Kuinka hän on kaunis! (Kääntyen) – Gubetta.

GUBETTA. Puhukaa hiljemmin, rouva. – Minun nimeni ei täällä ole Gubetta, vaan kreivi de Belverana, kastilialainen aatelismies, ja te, te olette markiisitar de Ponteqvadrato, napolitar. Me emme saa näyttää tuntevamme toisiamme. Eikö teidän ylhäisyytenne ole itse niin määrännyt? Te ette ole täällä kotonanne; olette Venetsiassa.

DONA LUCREZIA. Oikein, Gubetta. Mutta täällä terassilla ei ole ketään muuta kuin tuo nuori mies ja hän nukkuu. Voimme puhella hetkisen.

GUBETTA. Niinkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee. Mutta minulla olisi annettavana vielä yksi neuvo, se, ett'ette riisuisi naamiotanne. Teidät voitaisiin tuntea.

DONA LUCREZIA. Mitä minä siitä! Jos he eivät tiedä, kuka minä olen, ei minulla ole mitään pelättävää. Jos taas tietävät, kuka olen, niin on heidän asiansa pelätä.

GUBETTA. Olemme Venetsiassa, signora. Teillä on täällä paljon vihamiehiä ja vapaita vihamiehiä. Venetsian tasavalta ei tietysti salli, että teidän ylhäisyydellenne tehdään mitään pahaa, mutta teitä voitaisiin kuitenkin häväistä.

DONA LUCREZIA. Ah, olet oikeassa. Todellakin, nimeni herättää kauhua.

GUBETTA. Täällä on muitakin kuin venetsialaisia. On roomalaisia, napolilaisia, romagnalaisia, lombardialaisia, italialaisia koko Italiasta.

DONA LUCREZIA. Ja koko Italia minua vihaa! Olet oikeassa. Mutta on aika, että kaikessa tuossa tapahtuu muutos. En syntynyt tekemään pahaa, tunnen sen tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen. Se on perheeni esimerkki, joka on minua siihen vienyt. – Gubetta!

GUBETTA. Signora?

DONA LUCREZIA. Lähetä heti viemään meidän hallinto-alueellemme Spoletoon määräyksiä, joita nyt sinulle annamme.

GUBETTA. Määrätkää, signora, minulla on aina neljä muulia satuloituna ja neljä sanansaattajaa valmiina lähtemään.

DONA LUCREZIA. Miten on menetelty Galeas Accaiolin kanssa?

GUBETTA. Hän on yhä vankilassa, odottamassa, että teidän ylhäisyytenne hirtättää hänet.

DONA LUCREZIA. Entä Guifri Buondelmonte?

GUBETTA. Tyrmässä. Ette ole vielä käskenyt kuristaa häntä.

DONA LUCREZIA. Entä Manfredi de Curzola?

GUBETTA. Kuristamatta vielä hänkin.

DONA LUCREZIA. Entä Spadacappa?

GUBETTA. Teidän antamanne määräyksen mukaan ei hänelle ole annettava myrkkyä ennen kuin pääsiäisenä, ehtoollisessa. Pääsiäinen on kuuden viikon päästä. Nyt on meillä karnevaali.

DONA LUCREZIA. Entä Pietro Capra?

GUBETTA. Tällä hetkellä on hän vielä Pesaron piispa ja kansliapäällikkö. – Mutta kuukauden kuluttua ei hänestä ole oleva kuin vähän pölyä jälellä. Sillä meidän pyhä isämme on vangituttanut hänet teidän valituksenne johdosta ja pitää häntä hyvässä turvassa Vatikaanin maanalaisissa kammioissa.

DONA LUCREZIA. Gubetta, kirjoita heti pyhälle isälle, että minä pyydän häneltä armoa Pietro Capralle. Gubetta, laskettakoon Accaioli vapauteen. Vapauteen myöskin Manfredi de Curzola! Vapauteen Buondelmonte! Vapauteen Spadacappa!

GUBETTA. Odottakaa, rouva, odottakaa, antakaa minun hiukan hengähtää. Mitä kaikkia määräyksiä te annattekaan? Oh, hyvä jumala! armoa sataa satamalla! laupeutta ropisee kuin rakeita! minä hukun, minä hukun! minä en pääse koskaan kuiville tästä hyvien töiden vedenpaisumuksesta.

DONA LUCREZIA. Hyvien tai pahojen, mitä se sinua liikuttaa, kun saat niistä maksun?

GUBETTA. Minä tarkoitan vaan, että hyvä teko on aina vaikeampi tehdä kuin paha. – Mies parkaa minua! Mihinkä minä joudunkaan, jos tekin nyt aijotte ruveta laupeutta harjoittamaan?

DONA LUCREZIA. Kuule, Gubetta, sinä olet minun vanhin ja uskollisin uskottuni.

GUBETTA. Minulla on todellakin jo viisitoista vuotta ollut kunnia olla teidän työtoverinne.

DONA LUCREZIA. No niin! sano, Gubetta, vanha ystäväni, vanha rikostoverini, etkö sinäkin jo ala tuntea tarvetta ruveta muuttamaan tätä elintapaa? etkö sinäkin jo ala kaivata siunausta, sinä niinkuin minäkin, jotka olemme niin kauvan kirousta kantaneet? eikö sinullekin rikoksia riitä?

GUBETTA. Näen, että teistä on tulemassa kaikkein sivein ylhäisyys.

DONA LUCREZIA. Eikö meidän yhteinen maineemme, meidän kauhea maineemme, myrkyttäjäin ja murhaajain, jo ala sinua painaa, Gubetta?

GUBETTA. Ei vähääkään. Kulkiessani Spoleton katuja kuulen kyllä joskus pahanilkisten murahtelevan takanani: Hum! siinä menee Gubetta, myrkky-Gubetta, tikari-Gubetta, hirttäjä-Gubetta! sillä he ovat liittäneet nimeeni loistavan tupsun kaikellaisia liikanimiä. Tuommoista sanotaan takanani ja kun ei suu sano, niin puhuvat silmät. Mutta mitä se tekee? Olen tottunut huonoon maineeseeni, niinkuin paavin sotamies on tottunut tekemään palvelusta messun aikana.

DONA LUCREZIA. Mutta etkö sinä pelkää, että kaikki nuo vihan nimet, joita sinun päällesi syydetään, ja joita syydetään myöskin minun päälleni, voivat herättää vihaa ja ylenkatsetta jossain sydämmessä, jonka toivoisit sinua rakastavan? Et siis rakasta ketään ihmistä maailmassa?

GUBETTA. Tahtoisin kernaasti tietää, ketä te rakastatte, Signora?

DONA LUCREZIA. Mitä sinä siitä tiedät? Tahdon puhua kanssasi suoraan enkä tule puhumaan en isästäni, en veljestäni, en miehestäni, en rakastajistani.

GUBETTA. Minulle on käsittämätöntä, ketä muuta siis voisitte rakastaa.

DONA LUCREZIA. Onpa vielä muutakin, Gubetta.

GUBETTA. Vai niin! rupeatteko siveäksi rakkaudesta jumalaan?

DONA LUCREZIA. Gubetta! Gubetta! Jos tähän aikaan olisi Italiassa, tässä onnettomassa ja rikoksellisessa Italiassa, jalo ja puhdas sydän, sydän täynnä yleviä ja miehekkäitä hyveitä, enkelin sydän sotilaan panssarin alla; jos ei minua elähyttäisi, minua vihattua, halveksittua, kammottua, miesten kiroamaa, taivaan tuomitsemaa, kurjaa kaikkivaltiasta naisparkaa; jos ei minua tässä äärettömässä surkeudessani, jossa sieluni painiskelee kuoleman kanssa, elähyttäisi ja ylläpitäisi kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa toivo, yksi ainoa mahdollisuus: ansaita ja ennen kuolematani saavuttaa pienen pieni paikka, hiukkanenkaan hellyyttä ja kunnioitusta tuossa niin jalossa ja puhtaassa sydämmessä; jos ei minulla olisi muuta ajatusta kuin ylpeys tuntea sen kerran sykkivän omaa sydäntäni vastaan, – ymmärrätkö nyt, Gubetta, miksi minulla on kiire pyhkimään pois menneisyyteni, puhdistamaan maineeni, pesemään ne tahrapilkut, joita minulla on joka paikassa ruumiissani, ja muuttaa koko Italian vihaama ja kammoama nimeni kunniallisen, katuvaisen ja siveellisen ihmisen kunniakkaaksi nimeksi?

GUBETTA. Hyvä jumala, minkä erakkopyhimyksen kanssa olettekaan mahtanut törmätä yhteen?

DONA LUCREZIA. Elä naura. Olen jo kauvan näitä ajatuksia hautonut, vaikk'en ole niistä sinulle puhunut. Kun on joutunut rikosten myrskyn vietäväksi, ei ole helppo pysähtyä niin pian kun tahtoisi. Kaksi enkeliä on taistellut minussa, hyvä ja paha, mutta minä uskon, että hyvä on vihdoin vievä voiton.

GUBETTA. No niin, te Deum laudamus, magnificat anima mea Dominum. – Tiedättekö, signora, ett'en minä enää ymmärrä teitä ollenkaan, ja että te jo jonkun aikaa sitten olette ollut minulle suorastaan selittämätön. Kuukausi sitten teidän ylhäisyytenne ilmoittaa matkustavansa Spoletoon, heittää hyvästinsä puolisolleen monsignore don Alphonse d'Estelle, jolla sivumennen sanoen on se heikkous, että hän rakastaa teitä kuin kuhertajakyyhkynen ja on mustasukkainen kuin tiikeri, niin, teidän ylhäisyytenne jättää siis Ferraran, ja lähtee salaa Venetsiaan, melkein ilman seuruetta, kätkeytyneenä napolilaisen valhenimen taa, ja minä espanjalaisen valhenimen taa. Tultuaan Venetsiaan teidän ylhäisyytenne eroo minusta ja määrää, ett'en saa olla teitä tuntevinani. Ja sitten te alatte juosta juhlissa, soittajaisissa, käytätte hyväksenne karnevaalia liikkuaksenne kaikkialla naamioituna, piilossa kaikilta, valepuvussa, puhuttelematta minua muulloin kuin iltasin suurimmassa kiireessä, ja nyt päättyy tämä maskeradi saarnaan. Saarnaan, jonka te pidätte minulle! Eikö tämä ole kerrassaan kummallista ja käsittämätöntä? Olette muuttanut nimenne, pukunne, nyt muutatte luonteennekin. Kunniani kautta, karnevalia jatkuu jo liian pitkälle. Olen aivan sekaisin. Missä on syy tähän käytökseenne?

DONA LUCREZIA tarttuen kiivaasti hänen käteensä ja vieden hänet nukkuvan Gennaron luo. Näetkö tuon nuoren miehen?

GUBETTA. Tunnen hänet hyvinkin ja tiedän myöskin, että juuri hänen jälessänsä te naamionne suojassa olette juossut kaiken aikaa senjälkeen kun tulitte Venetsiaan.

DONA LUCREZIA. Mitä sanot hänestä?

GUBETTA. Sanon, että hän on nuori mies, joka nukkuu penkillä, ja olisi nukkunut seisoalleenkin ja suu auki, jos olisi saanut kuulla kolmannenkaan osan teidän sivistyttävästä ja opettavasta keskustelustanne minun kanssani.

DONA LUCREZIA. Eikö hän sinusta ole kovin kaunis?

GUBETTA. Hän olisi vieläkin kauniimpi, jos eivät hänen silmänsä olisi kiinni. Kasvot ilman silmiä ovat kuin palatsi ilman ikkunoita.

DONA LUCREZIA. Jos tietäisit, kuinka minä häntä rakastan!

GUBETTA. Olkoon se teidän kuninkaallisen puolisonne, don Alphonson asia. Minun tulee kuitenkin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että vaivanne ovat turhat. Olen kuullut kerrottavan, että tuo nuori mies rakastaa erästä nuorta, kaunista naista, nimeltä Fiammetta.

DONA LUCREZIA. Ja rakastaako tuo nuori nainen häntä?

GUBETTA. Niin kerrotaan.

DONA LUCREZIA. Sitä parempi. Tahtoisin niin mielelläni, että hän olisi onnellinen.

GUBETTA. Sepä vasta merkillistä, eikä ollenkaan teidän tapaistanne.

Luulin teitä mustasukkaisemmaksi.

DONA LUCREZIA katsellen Gennaroa. Mitkä jalot piirteet.

GUBETTA. Minusta on hän jonkun näköinen…

DONA LUCREZIA kiivaasti. Elä sano minulle, kenen näköinen hän on. Jätä minut.

Gubetta poistuu. Dona Lucrezia katselee hetken aikaa kuin autuaasti huumautuneena Gennaroa, eikä huomaa kahta miestä, jotka ovat ilmaantuneet näyttämön perälle ja tarkastelevat häntä.

DONA LUCREZIA luullen olevansa yksin. Se on siis hän! minun on siis sallittu hetken aikaa katsella häntä ilman vaaraa. En, minä en ollut uneksunut häntä kauniimmaksi! Oi, jumalani! säästä minulta sen pelon tuska, että hän minua koskaan vihaisi ja halveksuisi. Tiedäthän, että hän on ainoa, jota tässä maailmassa rakastan. – En uskalla riisua naamiotani, mutta täytyyhän minun kuitenkin pyhkiä kyyneleeni.

Hän riisuu naamionsa kuivataksensa kyyneleensä. – Naamioidut miehet puhelevat matalalla äänellä, sill'aikaa kun hän vaipuu katselemaan Gennaroa.

ENSIMMÄINEN NAAMIOITU MIES. Riittää. Voin palata Ferraraan. Olin tullut Venetsiaan, saadakseni varmuutta hänen uskottomuudestaan; olen nähnyt tarpeeksi. En voi olla kauvempaa poissa Ferrarasta. Tuo nuori mies on hänen rakastajansa. Mikä on hänen nimensä, Rustighello?

TOINEN NAAMIOITU MIES. Gennaro. Se on eräs seikkailijakapteeni, urhoollinen mies, isätön ja äiditön, mies, jonka tarkoituksia ei tunneta. Hän on tällä haavaa Venetsian tasavallan palveluksessa.

ENSIMMÄINEN MIES. Toimita niin, että hän tulee Ferraraan.

TOINEN MIES. Se käy itsestään, monsignore. Hän matkustaa huomenna Ferraraan useiden ystäväinsä kanssa, jotka ottavat osaa senaattorien Tiopolon ja Grimanin lähetystöön.

ENSIMMÄINEN MIES. Hyvä. Saamani tiedot olivat oikeat. Olen nähnyt tarpeeksi, voimme palata takaisin.

He poistuvat.

DONA LUCREZIA pannen kätensä ristiin, ja melkein polvillaan Gennaron edessä. Oi, jumalani, olkoon hänellä onnea maailmassa yhtä paljon kuin minulla on ollut onnettomuutta.

Hän painaa suudelman Gennaron otsalle, joka samassa herää ja hypähtää ylös.

GENNARO (tarttuen Lucrezian molempiin käsiin. Lucrezia on menehtymäisillään). Suudelma! nainen! Kunniani kautta, signora, jos te olisitte kuningatar ja minä runoniekka, niin olisi tässä syntymässä sama seikkailu, mihin joutui messire Alain Chartier, ranskalainen laulaja. – Mutta minä en tiedä, kuka te olette ja minä olen vaan tavallinen sotilas.

DONA LUCREZIA. Päästäkää minut, signore Gennaro!

GENNARO. Ei toki, signora.

DONA LUCREZIA. Joku tulee.

Hän pakenee ja Gennaro seuraa häntä.