Kitabı oku: «Lucrezia Borgia», sayfa 4
4:S KOHTAUS
Kaksi mustapukuista miestä.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä ihmettä sinä teet täällä, Rustighello?
TOINEN MIES. Minä odotan, että menisit tiehesi, Astolfo.
ENSIMMÄINEN MIES. Todellakin?
TOINEN MIES. Ja sinä, mitä teet sinä täällä, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Odotan, että sinä menisit tiehesi, Rustighello.
TOINEN MIES. Ketä koskee määräyksesi, Astolfo?
ENSIMMÄINEN MIES. Tuota miestä, joka juuri meni sisään. Ja sinä, ketä sinä etsit?
TOINEN MIES. Samaa.
ENSIMMÄINEN MIES. No, hitto vieköön!
TOINEN MIES. Mitä aiot hänelle tehdä?
ENSIMMÄINEN MIES. Viedä hänet herttuattaren luo. – Entä sinä?
TOINEN MIES. Viedä hänet herttuan luo!
ENSIMMÄINEN MIES. Hitto vieköön!
TOINEN MIES. Ja mikä odottaa häntä herttuattaren luona?
ENSIMMÄINEN MIES. Rakkaus varmaankin. – Entä herttuan luona?
TOINEN MIES. Arvattavasti hirsipuu.
ENSIMMÄINEN MIES. Mitä tehdä? Ei hän voi olla samaan aikaan herttuan ja herttuattaren luona, onnellinen rakastaja ja hirtetty.
TOINEN MIES. Tässä on dukatti. Pelatkaamme ristiä ja kruunua siitä, kuka meistä saa miehen.
ENSIMMÄINEN MIES. Olkoon menneeksi!
TOINEN MIES. Jos minä kadotan, niin sanon minä herttualle, että lintu oli lentänyt pois pesästään. Mitä minua liikuttavat herttuan asiat.
Heittää rahan ilmaan.
ENSIMMÄINEN MIES. Kruunu.
TOINEN MIES katsoen maahan. Risti.
ENSIMMÄINEN MIES. Mies on hirtettävä. Ota hänet! Hyvästi.
TOINEN MIES. Hyvästi.
Kun toinen on kadonnut, avaa hän parvekkeen alla olevan matalan oven, astuu sisään, ja tulee hetken kuluttua takaisin neljän aseellisen miehen seurassa, ja kolkuttaa sen huoneen ovelle, jonne Gennaro oli mennyt.
Esirippu laskee
KOLMAS NÄYTÖS
Sali Ferraran ruhtinaallisessa palatsissa. Kulta-arabeskeilla koristettuja nahkaisia seinäverhoja. Loistava kalustus viidennentoista vuosisadan lopun italialaiseen tyyliin. – Herttuan tuoli punaisesta sametista kirjaeltu Esten huoneen vaakunakilvillä. Perällä suuri ovi. – Oikealla pieni ovi. Vasemmalla toinen pieni salaovi. – Pienen salaoven takana näkyy kierreportaiden alku, joita valaisee pitkä rautaristikko-ikkuna.
1:NEN KOHTAUS
Don Alphonso d'Este, omissa väreissään komeassa puvussa.
Rustighello, samoissa väreissä, mutta vaate yksinkertaisempaa.
RUSTIGHELLO. Teidän herttuallinen korkeutenne, ensimmäiset käskynne ovat täytetyt. Odotan uusia.
DON ALPHONSO. Ota tämä avain. Mene Numan galleriaan. Lue kaikki seinäneliöt, alkaen siitä suuresta maalatusta taulusta, joka on lähellä ovea ja joka esittää Herkulesta Jupiterin poikaa, yhtä esi-isistäni. Tultuasi kolmannelle kolmatta neliölle, näet sinä pienen piilossa olevan aukeaman kullatun leijonan suussa, joka on Milanon leijona. Se on Ludvig Maurilainen, joka on antanut tehdä sen taulun. Pistä avain siihen aukkoon. Taulu pyörähtää silloin saranoillaan niinkuin ovi. Sen peittämässä salaisessa laatikossa olet näkevä kristallisella tarjottimella kultaisen pullon ja hopeaisen pullon ja kaksi emaljimaljaa. Hopeaisessa pullossa on puhdasta vettä. Kultasessa pullossa on sekotettua viiniä. Sinä tuot tarjottimen siinä mitään muuttelematta tämän huoneen viereiseen huoneeseen, ja jos koskaan olet kuullut ihmisten pelosta kalisevin hampain puhuvan tuosta kuuluisasta Borgiain myrkystä, joka hienonnettuna on valkeaa ja säkenöivää kuin Carraran marmorin tomu, ja joka sekoitettuna viiniin muuttaa Ramorantinin viinin Syracusan viiniksi, niin varo koskemasta kultaiseen pulloon.
RUSTIGHELLO. Onko muuta käskettävää, monsignore?
DON APHONSO. Ei. Ota paras miekkasi ja jää seisomaan kabinettiin, oven taa, niin että kuulet kaikki mitä täällä tapahtuu ja että voit tulla sisään heti kun soipi tämä kello, jonka äänen tunnet. (Hän näyttää soittokelloa pöydällä.) Jos minä kutsun näin vaan: – Rustighello! tulet sinä sisään tarjottimen kanssa. Jos minä soitan kelloa, tulet sinä sisään miekkoinesi.
RUSTIGHELLO. Ymmärrän, monsignore.
DON ALPHONSO. Sinä pidät miekkasi paljastettuna kädessäsi, ettei sinun tarvitse sitä vetää.
RUSTIGHELLO. Hyvä.
DON ALPHONSO. Rustighello, ota kaksi miekkaa. Toinen voisi murtua. – Mene!
Rustighello menee pienestä ovesta.
OVENVARTIJA tulee peräovesta. Herttuatar pyytää saada puhutella herttuata.
DON ALPHONSO. Antakaa herttuattaren tulla.
2:NEN KOHTAUS
Don Alphonso, Dona Lucrezia.
DONA LUCREZIA tullen sisään vimmoissaan. Herra hyvä, tämä on häpeällistä, tämä on katalaa. Joku teidän kansastanne – tiedättekö sen, don Alphonso, – on silponut teidän puolisonne nimen, joka oli pantu minun perhevaakunani alle teidän oman palatsinne otsikossa. Sen on tehnyt keskellä päivää julkisesti joku, kuka? en tiedä, mutta se on solvaavaa, uhkarohkeaa. Minun nimestäni on tehty häpeän sana, ja teidän ferraralainen roistoväkenne, joka on hävyttömintä väkeä koko Italiassa, seisoo siellä ja nauraa tirskuu minun vaakunakilpeni ympärillä niinkuin häpeäpaalun ympärillä. – Luuletteko todellakin, don Alphonso, että minä siedän tämmöistä ja ett'en minä ennemmin kuole yhtä kertaa tikarin iskusta kuin tuhat kertaa ivan ja sanasutkausten myrkyllisistä pistoista? Kautta jumalan, hyvä herra, minua kohdellaan kummallisesti täällä teidän herttuakunnassanne Ferrarassa. Tämä alkaa minua jo kyllästyttää ja minusta te alatte jo näyttää liiaksi herttaiselta ja rauhalliselta nähdessänne, kuinka teidän vaimonne nimeä ryvetetään katujenne liassa, kuinka häväistys ja panettelu häntä ahnain hampain järsivät. Tahdon loistavaa hyvitystä kaikesta tästä, arvoisa herra herttua. Valmistaukaa antamaan minulle oikeutta! Se on totinen asia, joka on tuolla tapahtunut, kuuletteko? Luuletteko ehkä, ett'en minä välitä, mitä maailma minusta sanoo ja että minun puolisoni voi kieltäytyä olemasta minun ritarini? Ei, ei, hyvä herra, joka ottaa puolison, osaa myöskin häntä puolustaa, joka tarjoo kätensä, tarjoo myöskin käsivartensa. Minä vaadin sitä. Joka päivä joku uusi häväistys, enkä minä koskaan näe teidän mielenne kuohahtavan. – Eikö se lika, jota minun päälleni heitetään, pärsky teidänkin päällenne, don Alphonso? Kuohahtakaahan toki hiukan, hyvä herra, että minä kerrankin elämässäni näkisin teidän suuttuvan minunkin tähteni. Sanotte joskus minua rakastavanne? Rakastakaa hiukan minun kunniaanikin. Olette mustasukkainen? Olkaahan mustasukkainen minun maineestanikin. Jos olen myötäjäisteni kautta lisännyt teidän perintömaanne kaksi kertaa suuremmiksi, jos olen naimiseni kautta kanssanne hankkinut teille en ainoastaan kultavaakunaanne, vaan myöskin pyhän isän siunauksen, ja lisäksi semmoista, millä tässä maailmassa on enemmän arvoa: Sienan, Riminin, Cesenan, Spoleton ja Piombinon, ja enemmän kaupunkeja kuin teillä oli linnoja ja enemmän herttuakuntia kuin teillä oli paroonikuntia, jos minä olen teistä tehnyt Italian mahtavimman aatelismiehen, niin eihän se kaikki oikeuttane siihen, hyvä herra, että annatte kansanne minua pilkata, ivata ja häväistä, että annatte Ferraranne koko Euroopan edessä osoittaa sormella, että vaimonne on enemmän halveksittu ja vähäpätöisempi kuin tallirenkinne rengin piika; se ei oikeuta, sanon minä, että alamaisenne minun ohi kulkiessani eivät voi olla sanomatta: Ha, siinä hän menee tuo nainen… – Niin, minä ilmoitan teille, hyvä herra, että nyt tapahtunut rikos on tutkittava ja julkisesti rangaistava tai minä valitan paaville tai minä valitan veljelleni Valensian herttualle, joka on Forlissa viidentoista tuhannen sotamiehen kanssa, niin että te ehkä nyt näette, onko asia sen arvoinen, että teidän kannattaa nousta tuolistanne.
DON ALPHONSO. Signora, rikos, josta valitatte, on minulle tunnettu.
DONA LUCREZIA. Kuinka, hyvä herra, rikos on teille tunnettu eikä rikollista kuitenkaan ole saatu ilmi!
DON ALPHONSO. Rikoksellinen on saatu ilmi.
DONA LUCREZIA. Jumalan kiitos! Vaan jos hän on saatu ilmi, kuinka ei häntä vielä ole vangittu?
DON ALPHONSO. Hän on vangittu, signora.
DONA LUCREZIA. Kautta henkeni, jos hän on vangittu, mistä syystä ei häntä vielä ole rangaistu?
DON ALPHONSO. Hänet tullaan rankaisemaan. Tahdoin vaan sitä ennen kuulla teidän mielipidettänne rangaistuksen laadusta.
DONA LUCREZIA. Siinä teitte oikein! Missä hän on?
DON ALPHONSO. Hän on täällä.
DONA LUCREZIA. Ah, täällä. – Tässä tarvitaan varoittava esimerkki.
Tämä on majesteettirikos. Sellaisista rikoksista putoaa aina se pää, joka on niitä suunnitellut ja katkeaa aina se käsi, joka on ne tehnyt.
– Ah, hän on täällä! Minä tahdon nähdä hänet.
DON ALPHONSO. Se voi helposti käydä päinsä. (Kutsuen) – Bautista!
Ovenvartija tulee.
DONA LUCREZIA. Vielä sananen, hyvä herra, ennenkun rikollinen tuodaan sisään. – Ken liekin tuo mies, olkoon vaikka teidän kaupungistanne, vaikka teidän perheestänne, don Alphonso, antakaa minulle herttuallinen kunniasananne, ett'ei hän ole pääsevä täältä elävänä ulos.
DON ALPHONSO. Minä annan sen. – Minä annan sen teille, kuuletteko, signora!
DONA LUCREZIA. Hyvä. Niin, minä kuulen. Tuokaa hänet tänne. Tahdon itse häntä tutkia. Hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt näille Ferraralaisille, että he minua näin vainoavat?
DON ALPHONSO ovenvartijalle. Tuokaa sisään vangittu.
Perällä oleva ovi avautuu. Sen läpi näkyy Gennaro kahden vartijan välissä. Samassa näkyy Rustighello laskeuvan rappuja pienessä salaoven takana olevassa eteisessä. Hänellä on kädessään tarjotin, jonka päällä on kultapullo ja hopeapullo ja kaksi maljaa. Hän laskee tarjottimen ikkunan laudalle, vetää miekkansa ja asettuu oven taa.
3:S KOHTAUS
Samat, Gennaro.
DONA LUCREZIA syrjään. Gennaro!
DON ALPHONSO lähestyen häntä, kuiskaten, hymyillen. Tunnetteko tuon miehen?
DONA LUCREZIA syrjään. Se on Gennaro. Mikä onnettomuus, jumalani!
Katselee häntä pelästyneenä. Gennaro kääntää pois kasvonsa.
GENNARO. Teidän herttuallinen ylhäisyytenne, olen vaan tavallinen kapteeni ja tahdon puhua teille sillä kunnioituksella, jolla minun tulee. Olette otattanut minut kiinni asunnossani tänä aamuna. Mitä minulle aijotte?
DON ALPHONSO. Herra kapteeni, vastapäätä sitä taloa, jossa asutte, on tänä aamuna tehty majesteettirikos. Hellästi rakastetun puolisomme ja serkkumme dona Lucrezia Borgian nimeä on häpeämättömästi loukattu herttuallisen palatsimme otsikossa. Etsimme rikoksen tekijää.
DONA LUCREZIA. Se ei ole hän! tässä on väärinkäsitys, don Alphonso! Se ei ole tämä nuori mies.
DON ALPHONSO. Mistä te sen tiedätte?
DONA LUCREZIA. Olen siitä varma. Tämä nuori mies on Venetsiasta eikä Ferrarasta. Siis…
DON ALPHONSO. Mitä se todistaa?
DONA LUCREZIA. Se tapahtui tänä aamuna ja minä tiedän, että hän oli koko aamupäivän yhdessä erään tytön kanssa, jonka nimi on Fiammetta.
GENNARO. Ei, arvoisa rouva.
DON ALPHONSO. Teidän ylhäisyytenne saamat tiedot ovat nähtävästi epätarkat. Sallikaa minun tutkia. Kapteeni Gennaro, oletteko te tuon rikoksen tekijä?
DONA LUCREZIA suunniltaan. Täällähän tukehtuu! Enempi ilmaa! Minun täytyy saada hengittää! (Hän rientää ikkunan luo, kulkien Gennaron ohi ja sanoen hänelle hiljaa ja nopeasti.) – Sano, ett'et sinä sitä tehnyt.
DON ALPHONSO syrjään. Hän kuiskasi hänelle jotain.
GENNARO. Herttua Alphonso, Kalabrian kalastajat, jotka minut kasvattivat ja jotka uittelivat minua jo nuorena meressä tehdäkseen minusta voimakkaan ja rohkean miehen, antoivat minulle elämän ohjeen, joka usein saattaa vaaraan hengen, mutta ei koskaan kunniaa: tee mitä sanot, sano mitä teet. – Herttua Alphonso, olen se mies, jota etsitte.
DON ALPHONSO kääntyen dona Lucrezian puoleen. Olette saanut herttuallisen sanani, arvoisa rouva.
DONA LUCREZIA. Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne, monsignore.
Herttua antaa vartijoille ja ovenvartijalle merkin poistua vangin kanssa viereiseen huoneeseen.
4:S KOHTAUS
Dona Lucrezia, Don Alphonso.
DON ALPHONSO. Mitä tahdotte, rouva?
DONA LUCREZIA. Tahdon, don Alphonso, tahdon, ett'ei tämä nuorukainen kuole.
DON ALPHONSO. Mutta hetki sitten te syöksyitte tänne sisään kuin myrskytuuli hermostuneena ja itkien, vaikeroitte minulle häväistyksestä, joka teille oli tapahtunut, vaaditte huutaen ja minua häväisten, rikollisen päätä, pyysitte minulta herttuallista kunniasanaani, ett'ei hän saisi astua ulos täältä elävänä; minä suostuin velvollisuuteni mukaisesti pyyntöönne ja nyt te tahdotte, ett'ei hän enää kuolisi. Kautta kaikkivallan, tämä on hiukan kummallista, hiukan omituista.
DONA LUCREZIA. Minä en tahdo, että tämä nuori mies kuolee.
DON ALPHONSO. Arvoisa signora, aatelismiehillä niin vanhoilla kuin minä ei ole tapana jättää lupauksiansa täyttämättä. Olette saanut kunniasanani ja nyt pitäisi minun se peruuttaa. Olen vannonut, että rikollisen on kuoleminen. Hän on kuoleva. Sieluni kautta, saatte määrätä, millä tavoin hän on kuoleva.
DONA LUCREZIA hymyillen ja hellästi. Don Alphonso, don Alphonso, todellakin, me puhumme tyhmyyksiä, te ja minä. Katsokaa, se on totta, minä olen kauhean oikullinen ihminen. Isäni hemmoitteli minua, nähkääs. Pienestä pitäen tottelivat kaikki minun pienimpiäkin oikkujani. En tahdo enää sitä, mitä tahdoin neljännestunti sitten; tehän tiedätte, don Alphonso, että olen aina ollut semmoinen. Kuulkaahan, istukaa tähän, minun viereeni, puhukaamme vähän, hellästi, sydämmellisesti, niinkuin mies ja vaimo, niinkuin hyvät ystävykset.
DON ALPHONSO tekeytyen kohteliaaksi. Dona Lucrezia, olette sydämmeni valittu ja minä olen kovin onnellinen, jos teitä miellyttää nähdä minut hetkinen jalkainne juuressa.
Istuutuu hänen viereensä.
DONA LUCREZIA. Kuinka tuntuu hyvältä olla yhtä mieltä. Tiedättekö, don Alphonso, että minä rakastan teitä yhä vieläkin niinkuin avioliittomme ensi päivänä, tuona päivänä, jona te niin loistavalla tavalla tulitte Roomaan veljeni Valensian herttuan ja veljenne kardinaali Hippolyte d'Esten välissä. Minä olin Pyhän Pietarin kirkon rappujen parvekkeella. Muistan vieläkin teidän komean valkean hevosenne jalokivikoristeineen ja teidän uljaan kuninkaallisen käytöksenne.
DON ALPHONSO. Te olitte komea tekin, arvoisa signora, ja teitte loistavan vaikutuksen hopealla kirjaellun kunniataivaanne alla.
DONA LUCREZIA. Oo, elkää puhuko minusta, kun minä puhun teistä. On varma, että kaikki Euroopan ruhtinattaret kadehtivat minua siitä, että sain puolisokseni kristikunnan parhaan ritarin. Ja minä, minä rakastan teitä todella niinkuin olisin kahdeksantoista vuotias. Te tiedätte, että minä teitä rakastan, eikö totta, don Alphonso? Ette kai sitä epäille? Olenhan välistä kylmä ja hajamielinen, se tulee luonteestani, ei sydämmestäni. Kuulkaa, Alphonso, jos teidän ylhäisyytenne minua siitä hellästi toruisi, minä kyllä parantaisin itseni pian. Kuinka ihanaa on rakastaa toisiaan niinkuin me! Antakaa minulle kätenne, – suudelkaa minua, don Alphonso! – On todella, kun sitä nyt ajattelen, naurettavaa, että ruhtinas ja ruhtinatar, niinkuin me, jotka istuvat maailman kauneimmalla ruhtinaallisella valtaistuimella ja jotka toisiansa rakastavat niinkuin me, olimme vähällä joutua riitaan tuommoisen vähäpätöisen venetsialaisen seikkailijakapteenin tähden. Täytyy karkoittaa, täytyy ajaa tiehensä tuo mies eikä hänestä enää sen enempää puhua. Menköön mihin haluaa, eikö totta, Alphonso? Leijonat eivät vihastu kärpäsiin. – Tiedättekö, että jos herttuallinen kruunu olisi kilpailussa annettava Ferraran kauneimmalle ritarille, te vieläkin sen voittaisitte. – Odottakaa, minä menen sanomaan Bautistalle teidän puolestanne, että hän saa heti kohta karkoittaa Ferrarasta tuon Gennaron.
DON ALPHONSO. Ei ole kiirettä.
DONA LUCREZIA hilpeän näköisenä. En tahtoisi sitä enää ajatella. – Kuulkaa, antakaa minun päättää tämä asia mieleni mukaan.
DON ALPHONSO. Minä tahdon, että se päättyy minun mieleni mukaan.
DONA LUCREZIA. Mutta eihän teillä ole mitään syytä tahtoa tuon miehen kuolemaa.
DON ALPHONSO. Entä teille antamani kunniasana? Kuninkaan vala on pyhä.
DONA LUCREZIA. Se nyt on hyvä kaikki kansaa varten semmoinen. Mutta teidän ja minun välillä, tiedämmehän mitä se on. Pyhä isä oli luvannut Ranskan Kaarle kahdeksannelle säilyttää Zizimin hengen, ja siitä huolimatta antoi hänen ylhäisyytensä tappaa Zizimin. Te itse lupasitte Petrucceille luovuttaa heille takaisin Sienan. Te ette tehnyt sitä ja teitte oikein. Kansain historia on täynnä semmoista. Eivät kuninkaat eivätkä kansat voisi elää päivääkään, jos vannotuista valoista pidettäisiin ankarasti kiinni. Meidän kesken, Alphonso, vannottu vala ei ole peruuttamaton muulloin kuin silloin, kun ei ole muuta neuvoa.
DON ALPHONSO. Mutta sittenkin, dona Lucrezia, vannottu vala…
DONA LUCREZIA. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä. Enhän minä ole tyhmä. Sanokaa minulle ennemminkin, rakas Alphonso, onko teillä mitään todellista syytä tahtoa pahaa tuolle Gennarolle. Ei? No hyvä, antakaa hänen henkensä minun haltuuni. Mitä se teihin kuuluu, jos minua haluttaisi antaa hänelle anteeksi? Minuahan hän on loukannut.
DON ALPHONSO. Mutta juuri sentähden, että hän on teitä loukannut, rakkaani, minä en tahdo antaa hänelle armoa.
DONA LUCREZIA. Jos rakastatte minua, Alphonso, ette tätä minulta kiellä. Entä jos minunkin tekisi mieleni koettaa olla laupias? Se on yksi keino koettaa saavuttaa teidän kansanne rakkautta. Minä tahdon, että teidän kansanne minua rakastaa. Laupeushan se tekee kuninkaan Kristuksen kaltaiseksi. Olkaamme armeliaita ruhtinaita. Täällä kurjassa Italiassa on jo tarpeeksi tiranneja ilman meitä, alkaen paavin sijaisesta paroonista aina jumalan sijaiseen paaviin. Tulkoon nyt loppu kaikesta tästä, rakas Alphonso. Päästäkää irti tuo Gennaro. Se on oikku, minä myönnän sen, mutta on jotain pyhää ja suurta naisen oikussa, kun se pelastaa ihmisen hengen.
DON ALPHONSO. Minä en voi, rakas Lucrezia.
DONA LUCREZIA. Ette voi? Mutta miks'ette sitten voi myöntää minulle jotain niin vähäpätöistä kuin tuon kapteenin hengen?
DON ALPHONSO. Te kysytte minulta, miksi?
DONA LUCREZIA. Niin, miksi?
DON ALPHONSO. Siksi, että tuo kapteeni on teidän rakastajanne.
DONA LUCREZIA. Taivas!
DON ALPHONSO. Siksi, että te olette ollut hakemassa häntä Venetsiassa. Siksi, että te hakisitte hänet vaikka helvetistä. Siksi, että minä seurasin teitä, kun te seurasitte häntä; siksi, että minä näin teidät naamioituna ja hengästyneenä juoksevan hänen jälessään kuin susi saaliinsa jälessä. Siksi, että te juuri ikään loitte häneen silmäyksen täynnä kyyneliä ja täynnä tulta. Siksi, että ei ole olemassa vähintäkään epäilystä siitä, että olette hänelle antautunut. Siksi, että kaikki tämä häpeä ja häväistys ja uskottomuus jo riittää. Siksi, että on jo aika minun kostaa häväisty kunniani ja kaivaa verihauta vuoteeni ympärille. Ymmärrättekö, signora?
DONA LUCREZIA. Don Alphonso…
DON ALPHONSO. Vaijetkaa! – Vartioikaa vast'edes paremmin rakastajianne, Lucrezia. Pankaa mikä vartija tahansa ovelle, josta mennään makuuhuoneeseenne; ovelle, jonka kautta sieltä tullaan, panen minä oman vartijani – pyövelin.
DONA LUCREZIA. Minä vannon…
DON ALPHONSO. Elkää vannoko. Valat ovat hyvät kaikki vain kansaa varten. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä.
DONA LUCREZIA. Jos tietäisitte…
DON ALPHONSO. Kuulkaa, signora, minä vihaan teidän inhoittavaa perhettänne, minä vihaan kaikkia Borgioita, ja ennen muita vihaan minä teitä, jota olen niin hullusti rakastanut. Minun täytyy se teille vihdoinkin sanoa, on häpeällinen, kuulumaton asia, että meissä kahdessa yhtyy Esten perhe, joka on arvokkaampi ja kunniakkaampi kuin sekä Valois'n että Tudorin perhe, Esten perhe, sanon minä, ja Borgian perhe, joka ei edes ole Borgia, vaan mikä lienee Lenzuoli tai Lenzolio. Minä inhoan veljeänne Cesaria, jolla on kasvoissaan verisiä syntymämerkkejä! tuota veljeänne Cesaria, joka on murhannut veljenne Giovannin! Minä inhoan äitiänne Rosa Vanozzaa, tuota entistä espanjalaista ilotyttöä, joka herättää häpeän hälinää Roomassa nyt niinkuin ennen Valenziassa. Ja mitä tulee niin kutsuttuihin veljenpoikiinne Sermoneton ja Nepin herttuoihin, niin ovat ne koko kauniita herttuoita, eilisen päivän herttuoita! herttuoita, jotka ovat varastaneet herttuakuntansa. Antakaa minun lopettaa. Minä inhoan isäänne, joka on paavi ja jolla on naisela niinkuin turkkilaisten sulttanilla Bajazetilla, tuota isäänne, joka on antikristus, joka täyttää vankilat mainioilla miehillä ja pyhän kollegion pahantekijöillä, niin että nähdessään heidät kaikki punaiseen puettuina, sekä kaleeriorjat että kardinaalit, ei enää tiedä, ovatko kaleeriorjat kardinaaleja vaiko kardinaalit kaleeriorjia. – Saatte mennä!
DONA LUCREZIA. Herrani, herrani, minä rukoilen teitä polvillani ja puristetuin käsin, nimessä Jeesuksen ja Marian, isänne nimessä, ja äitinne nimessä, minä rukoilen teitä säästämään tuon kapteenin hengen.
DON ALPHONSO. Onpa siinä rakkautta. – Te voitte tehdä hänen ruumiillansa mitä haluatte, ja minä vakuutan, ett'ei teidän tarvitse odottaa tuntia kauvempaa.
DONA LUCREZIA. Armoa Gennarolle!
DON ALPHONSO. Jos voisitte lukea sielustani sen varman peruuttamattoman päätöksen, jonka olen tehnyt, ette puhuisi hänestä enää niinkuin elävästä.
DONA LUCREZIA nousten. Ah, varokaa itseänne, Ferraran don Alphonso, neljäs mieheni!
DON ALPHONSO. Oh, elkää uhatko, signora! Kautta sieluni, minä en pelkää teitä! Minä tunnen temppunne. Minä en anna myrkyttää itseäni, niinkuin ensimmäinen miehenne, tuo espanjalainen aatelismies parka, jonka nimeä en enää muistakkaan, yhtä vähän kuin tekään. Minä en anna ajaa itseäni tieheni, niinkuin toinen miehenne, Giovanni Sforza, Pesaron herra, se pöllö! Minä en anna pistää itseäni kuoliaaksi niinkuin kolmas miehenne don Alphonso d'Aragonia, se heikko lapsi, jonka veri oli niin ohutta, ett'ei se tahrannut kivilattiaa enempi kuin vesi. Siivosti. Minä olen mies, signora. Herkuleen nimi on ollut monella minun perheessäni. Kautta taivahan! minulla on kaupunkini ja linnani täynnä sotamiehiä, ja minä olen minä itse enkä minä ole vielä myynyt, niinkuin Napolin kuningas, hyviä kanuunoitani paaville, teidän pyhälle isällenne!
DONA LUCREZIA. Te kadutte vielä noita sanojanne, hyvä herra. Te unohdatte, kuka minä olen.
DON ALPHONSO. Minä tiedän aivan hyvin, kuka te olette, mutta minä tiedän myöskin, missä te olette. Te olette paavin tytär, mutta te ette ole Roomassa, te olette Spoleton hallitsija, mutta te ette ole Spoletossa, te olette Alphonson Ferraran herttuan vaimo, hänen alamaisensa ja palvelijattarensa ja te olette Ferrarassa.
Dona Lucrezia, aivan kalpeana vihasta ja pelosta, tuijottaa herttuaan ja peräytyy hitaasti hänen edessään nojatuoliin saakka, johon hän putoaa kuin murtuneena.
Ah, tämä teitä kummastuttaa, te pelkäätte minua! tähän saakka olen minä saanut peljätä teitä. Tästä lähin tuleekin olemaan näin päin, ja aluksi on tuo ensimmäinen rakastajistanne, jonka päälle minä lasken käteni, ja hän on kuoleva.
DONA LUCREZIA heikolla äänellä. Tulkaamme järkiimme, don Alphonso. Jos tuo mies on se, joka on tehnyt minua kohtaan majesteettirikoksen, niin ei hän samalla voi olla minun rakastajani.
DON ALPHONSO. Miksikä ei? Ylenkatseen, vihan, mustasukkaisuuden kohtauksessa! Sillä hän voi olla mustasukkainen, hän myös. Ja mitä minä muuta tiedän, minä? Minä tahdon, että tuo mies kuolee. Se on päähänpisto. Tämä palatsi on täynnä sotamiehiä, jotka ovat minulle uskollisia ja jotka eivät tunne muita kuin minut. Hän ei voi päästä pakoon. Te ette voi häntä mitenkään auttaa. Olen antanut teidän ylhäisyydellenne vallan valita, millä tavalla hänen on kuoleminen, päättäkää siis.
DONA LUCREZIA väännellen käsiään. Oi jumalani, oi jumalani, oi jumalani!
DON ALPHONSO. Te ette vastaa? Minä annan surmata hänet etuhuoneessa miekan iskulla.
Lähtee mennäkseen, Lucrezia tarttuu hänen käteensä.
DONA LUCREZIA. Elkää menkö!
DON ALPHONSO. Tahdotteko mieluummin itse ojentaa hänelle lasin Syrakusan viiniä?
DONA LUCREZIA. Gennaro!
DON ALPHONSO. Hänen on kuoleminen.
DONA LUCREZIA. Ei miekan iskusta.
DON ALPHONSO. Tapa on minulle yhdentekevä. – Kummanko valitsette?
DONA LUCREZIA. Sen toisen.
DON ALPHONSO. Pitäkää huolta siitä, ett'ette erehdy, ja että kaadatte hänelle juoman kultaisesta pullosta, te tiedätte. Olen sitäpaitse itse läsnä. Elkää luulkokaan, että jätän teidät.
DONA LUCREZIA. Teen mitä tahdotte.
DON ALPHONSO. Bautista! (Vartija tulee.) Tuokaa tänne vanki.
DONA LUCREZIA. Te olette iljettävä ihminen.
