Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 10

NELJÄS KIRJA

I. Jumaliset sielut

Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. – Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin. Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli vaskiastia almuja varten.

Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei yksinomaan vanhoja naisia.

Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista, jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière, Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua Notre-Damessa.

Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin

Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä

Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.

– Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.

– Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, – jos nyt alkaa tulla tuollaisia lapsia?

– En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, – mutta onhan synti katsoakin tuollaista.

– Ei se ole mikään lapsi, Agnès.

– Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.

– Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.

– Silloin, huomautti Agnès, – se on jo kolmas Laetare-sunnuntain jälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä sattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä Neitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.

– Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi

Jehanne.

– Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère.

– Ole hiljaa, pentu!

– Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää tuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi la Gaultière ristien kätensä.

– Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, – että se on eläin, juutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka pitäisi heittää virtaan tai tuleen.

– Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.

– Hyvä Jumala! huudahti Agnès, – mitähän sanoisivat imettäjä raukat löytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin vieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi! Minä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.

– Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo pieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi mieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?

Todellakaan ei "tuo pieni epäsikiö" (meidänhän on vaikea antaa sille muuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja levoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra Guillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja pussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi vain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu kirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa lavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.

Armon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti kädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli kultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan tuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni tyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin ja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli puulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.

– Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois kammoksuen, – luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.

Hän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen kuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä Étienne-Haudry-kappelin sisaria.

Hetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava ja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa ja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa, joten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja ajallinen.

– Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; – varmaankin

Flegeton-joen rannalta löydetty.

– Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi hänen vaimonsa Guillemette.

– Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen pahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun, ja niin edespäin.

– Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.

– Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.

– Herra apunotaari, kysyi Gauchère, – mitä te ennustatte tästä kunnottomasta löytölapsesta?

– Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.

– Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, – ja viime vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko aikoo nousta maihin Harefleussä.

– Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.

– Kauppa käy jo niin huonosti!

– Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, – olisi parempi meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin roviolle eikä lavitsalle.

– Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.

– Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.

Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää roviota".

– Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.

Hän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä hämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin taakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.

Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la

Gaultièren korvaan:

– Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo, on noita.

II. Claude Frollo

Claude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.

Hän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä kielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin alemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä perinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan hallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat kolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena. Tämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä sadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat osallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin des Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen nimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja Collège de Tours'in välissä.

Claude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet hengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan katseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä sulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän kasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.

Hän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli innokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä, otti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä merkitsi dare alapas et capillos laniare [antaa korvatillikoita ja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden 1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin: "Kuudes kapina Yliopistossa". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de Montagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, cappettes, vuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in stipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten takkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista, azzurini coloris et bruni, kuten sanotaan kardinaali des Quatre-Couronnes'in tiedonannoissa.

Sitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella. Ensimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki kateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa luentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen nojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli kynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin puhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers, hallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä saapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin, oli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin voinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa, kirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen tohtorin skolastisessa teologiassa.

Teologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin. Magister sententiarumista hän oli syventynyt Kaarle Suuren kapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon asetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin piispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen asetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen Gregorius IX: n kokoelman ja Honorius III: n kirjeen Super specula. Hän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja synnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus taisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka piispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.

Asetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja vapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden valmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia vammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut hänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki tutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä, latinaa, kreikkaa, hepreaa – kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä silloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja kerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt kaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan vain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.

Suunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta kesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi yli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean de Troyes, "mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin hyvä, viisas ja hauska mies". Yliopistossa levisi eräänä päivänä huhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla. Siellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori ylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat hänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli makasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento hänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi mietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan tieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.

Tämä kohtalonisku sai aikaan käänteen Clauden elämässä. Orpona, sukunsa vanhimpana ja perheensä päämiehenä yhdeksäntoista vuoden iässä tunsi hän itsensä tylysti herätetyksi koulun unelmista tämän maailman todellisuuteen. Hänessä heräsi ensin sääli, sitten kuvaamaton hellyys nuorempaa veljeä kohtaan, aivan outo ja inhimillinen tunne hänelle, joka ei ollut vielä rakastanut muuta kuin kirjojaan.

Tämä tunne kehittyi hänessä aivan erikoisen voimakkaaksi. Niin koskemattomalle sielulle kuin hänen se oli ensimmäisen rakkauden kaltaista. Lapsuudesta asti erotettuna vanhemmistaan, joita hän tuskin tunsi, suljettuna ja ikäänkuin muurattuna kirjojensa ääreen ja ennen kaikkea tiedon- ja opinhaluisena ja näihin saakka yksinomaan antautuneena tyydyttämään tiedonjanoaan, joka käsitti koko tietämisen alan, ja mielikuvitustaan, joka sai ravintoa vanhojen runoilijain teoksista, ei tuolla nuorukaisraukalla ollut vielä ollut aikaa ottaa selkoa, että hänellä oli sydänkin. Tuo pieni veli, joka niin odottamatta putosi pilvistä hänen käsivarsilleen, teki hänestä uuden ihmisen. Hän huomasi, että maailmassa on muitakin seikkoja kuin Sorbonnen metafyysilliset mietiskelyt ja Homeroksen säkeet, että ihminen tarvitsi mielenliikutuksia, että elämä ilman hellyyttä ja rakkautta on vain kuollut, natiseva, kuluttava koneisto; mutta hän kuvitteli, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin toinen kuvitelma häviää vain tehdäkseen tilaa toiselle, että veri- ja perhesiteet ovat ainoat välttämättömät, ja että rakkaus pieneen veljeen riittää täyttämään koko elämän.

Hän antautui sen vuoksi rakkaudelle pikku Jehania kohtaan koko sen intohimon voimalla, joka piili hänen jo syvässä, hehkuvassa ja keskittyneessä luonteessaan. Tuo pieni, hento olento rusottavine poskineen ja vaaleine, kiharaisine hiuksineen, jolla ei ollut muuta turvaa kuin toinen orpo, liikutti häntä sielun sisimpään saakka; ja vakavana ajattelijana mietiskeli hän Jehanin kohtaloa syvää sääliä tuntien. Hän piti hänestä huolta kuin jostakin hänelle uskotusta hyvin helposti särkyvästä. Hän oli lapselle enemmän kuin veli, hän oli äiti.

Pikku Jehan oli kadottanut äitinsä, kun hän vielä sai rintaa. Claude hankki hänelle samalla imettäjän ja kasvatusäidin. Paitsi Tirechappen lääniä oli hän isältään perinyt myös Moulinin läänin, joka kuului Gentillyn linnan hallintopiiriin. Siellä oli mylly kukkulalla lähellä Winchestren (Bicêtren) linnaa. Myllärin vaimo imetti parhaillaan sievää lasta; se ei ollut kaukana Yliopistosta. Claude vei itse hänelle pienen Jehaninsa.

Nyt hän otti elämän paljon vakavammalta kannalta, kun hän tunsi itsensä vastuunalaiseksi. Pikku veljen ajatteleminen ei ollut hänelle ainoastaan ajanvietettä lukujen lomassa, vaan siitä tuli niiden päämäärä. Hän päätti kokonaan antautua tulevaisuudelle, josta hän oli vastuussa Jumalalle, eikä tahtonut koskaan omistaa muuta vaimoa, muita lapsia kuin veljensä onnen ja menestyksen. Hän kiinnitti entistä enemmän huomiota papilliseen kutsumukseensa. Hänen ansionsa, hänen oppineisuutensa, hänen asemansa Pariisin piispan välittömänä vasallina avasi hänelle kirkon portit selkoselälleen. Kahdenkymmenen ikäisenä hänet vihittiin papiksi pyhän istuimen erikoisella suostumuksella, ja hän toimitti virkaa Notre-Damen nuorimpana kappalaisena sillä alttarilla, jota sen myöhäisen hetken vuoksi, jona sen ääressä messu toimitettiin, nimitettiin altare pigrorumiksi.

Entistä enemmän syventyneenä rakkaisiin kirjoihinsa, jotka hän jätti ainoastaan mennäkseen hetkeksi myllylle, oli hän oppineisuutensa ja ankarain elintapainsa vuoksi, mikä oli harvinainen yhdistys hänen aikanaan, pian saavuttanut virkatoveriensa kunnioituksen ja ihailun. Luostarista oli hänen harvinaisen oppinsa maine tunkeutunut kansankin keskuuteen saaden kuitenkin pienen noituuden sivumaun, mikä lisä siihen aikaan ei suinkaan ollut harvinaista.

Suoritettuaan Quasimodo-sunnuntaina messunsa "laiskojen alttarilla", joka oli oikeanpuoleisen, kuoriin johtavan oven vieressä lähellä Pyhän Neitsyen kuvaa, aikoi hän juuri lähteä kirkosta, kun väkijoukko, joka oli kerääntynyt löytölasten lavitsan ympärille, ja vanhojen vaimojen äänekäs keskustelu kiinnittivät hänen huomiotaan.

Hän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä onnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa vaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja ajatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen pieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle, koski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti lapsen mukaansa.

Kun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin muodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän päällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta ulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja vaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna terveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän päätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta, että mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään, hänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö. Se oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä laskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle siltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen rahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.

Hän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän muistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä tahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni olentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena oli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.

III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse." [Kauhea on karjan paimen, kauheampi karja itse.]

Kertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo useita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut toimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut Josas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa: piispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa] lääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n kuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le Daimin avulla, joka oli Ludvig XI: n hoviparturi, kuninkaan Jumalan armosta.

Quasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.

Vuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen suhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa, tuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa vuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen, elinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut näkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa kuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko maailma.

Varmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi jonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä käppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien alla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin matelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten pylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.

Ja kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani kellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta, jonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.

Oleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin milloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen alaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin sanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat kulmansa ja ääriviivansa – jos niin voimme sanoa – vastasivat kirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen asukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että hän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon. Se oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon vanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen myötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen tuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.

On tarpeetonta huomauttaa lukijalle, ettei hänen pidä käsittää sananmukaisesti näitä kuvia, joita meidän on pakko käyttää, osoittaaksemme tuota omituista, symmetristä, välitöntä miltei täydellistä yhtäläisyyttä ihmisen ja rakennuksen välillä Tarpeetonta on myös sanoa, miten perusteellisesti hän tuon pitkän yhdessäolon aikana oli tutustunut tuomiokirkkoon. Hän tunsi sen kuin kymmenen sormeaan. Ei ollut ylhäällä eikä alhaalla sitä paikkaa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän oli monasti kiipeillyt ylös sen otsikkoa pitkin ainoina apuneuvoinaan käsivartensa ja ulkonevat veistokuvat. Tornit, joiden pystysuoria ulkoseiniä hänen usein nähtiin sisiliskon lailla kiipeilevän, nuo jättimäiset kaksoissisaret, mm korkeat, niin uhkaavat, niin pelottavat eivät huimanneet eivätkä kauhistaneet häntä lainkaan. Kun näki ne niin sävyisinä hänen käsissään, niin helppoina kiivetä, olisi ollut taipuvainen uskomaan, että hän oli kesyttänyt ne. Kiipeämällä hyppimällä ja riippumalla tuon suunnattoman tuomiokirkon syvyyksien yllä oli hänestä niin sanoakseni tullut apina ja vuorikauris tai kalabrialainen poikanen, joka ui ennen kuin osaa kävellä ja joka jo pienenä ressuna leikkii meren kanssa.

Muuten ei ainoastaan hänen ruumiinsa näyttänyt muodostuneen tuomiokirkon mukaiseksi, vaan myös hänen sielunsa Missä tilassa tämä sielu oli? Mihin poimuihin se oli taipunut minkä muodon se oli saanut tuon kurtistuneen kuoren alla, tuossa yksinäisessä elämässä, sitä on vaikea määritellä. Quasimodo oli syntynyt silmäpuolena, kyttyräselkäisenä ja ontuvana. Vain suurella vaivalla ja tavattomalla kärsivällisyydellä oli Claude Frollon onnistunut opettaa hänet puhumaan. Mutta tuota löytölapsiraukkaa oli kohdannut vielä eräs onnettomuus. Hän oli Notre-Damen kellonsoittajana neljätoistavuotiaasta asti ja hänen korviensa rumpukalvot olivat puhjenneet kellojen pauhusta joten hän nyt oli kuuro. Ainoa ovi, jonka luonto oli jättänyt auki hänen ja maailman välille, oli äkkiä iäksi sulkeutunut.

Sen keralla oli myös sammunut se ainoa ilon- ja valonsäde joka vielä oli päässyt tunkeutumaan Quasimodon sieluun Tämän sielun peitti nyt pimeä yö. Tuon onnettoman olennon synkkämielisyys tuli nyt yhtä täydelliseksi ja parantumattomaksi kuin hänen muodottomuutensakin. Hänen kuuroutensa teki hänet tavallaan mykäksikin. Sillä välttääkseen pilkkaa oli hän siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi olevansa kuuro, lujasti päättänyt olla vaiti, eikä hän juuri milloinkaan puhunutkaan, paitsi ollessaan yksin. Hän sitoi vapaaehtoisesti kielen, jonka irtaannuttamiseen Claude Frollo oli uhrannut niin paljon vaivaa. Tästä johtui, että milloin hänen oli pakko puhua, hänen kielensä oli kankea ja taipumaton ja kääntyi kuin ovi ruosteisilla saranoilla.

Jos nyt tämän paksun ja kovan kuoren läpi koettaisimme tunkeutua Quasimodon sieluun, jos voisimme tutkia, mitä oli tämän epäonnistuneen elimistön syvyyksissä, jos olisi mahdollista soihdulla valaista näiden läpinäkymättömien elinten taakse, tutkia tämän valoa läpäisemättömän olennon sisäisiä pimennoita, valaista sen hämäriä kätköjä ja eksyttäviä käytäviä ja yhtäkkiä suunnata voimakas valonsäde tämän luolan pohjalle kahlittuun sieluun, näkisimme epäilemättä tuon onnettoman jossakin säälittävässä, typistyneessä ja koukistuneessa asennossa, noiden Venetsian lyijykammioitten vankien kaltaisena, jotka kokoon kyyristyneinä saivat harmaantua liian lyhyissä ja matalissa kiviluolissa.

Varmaa on, että sielu epätäydellisessä ruumiissa näivettyy. Quasimodo aavisti vain hämärästi, että hänessä sokeasti liikkui hänen kuvansa mukaiseksi muodostunut sielu. Vaikutelmat esineistä taittuivat voimakkaasti, ennen kuin ne ehtivät hänen aivoihinsa. Nämä aivot olivat omituinen keskus: ne ajatukset, jotka kulkivat niiden lävitse, olivat ulos ehtiessään vääristyneitä. Siitä johtui luonnollisesti, että ajattelukin, jonka pohjana oli tuo taittuminen, osoittautui tavallisuudesta poikkeavaksi.

Siitä johtui tuhansia näköhäiriöitä, tuhansia arvostelun erehdyksiä, tuhansia syrjäteitä, joilla hänen milloin höperö, milloin tylsä ajatuksensa harhaili.

Ensimmäisenä seurauksena tästä onnettomasta tilasta oli se, että

katse, jolla hän tarkkasi ulkoisia esineitä tai tapahtumia, synkkeni.

Hän ei saanut niistä juuri minkäänlaista välitöntä vaikutelmaa.

Ulkoinen maailma tuntui hänestä paljon kaukaisemmalta kuin meistä.

Toisena seurauksena hänen onnettomuudestaan oli se, että se teki hänet ilkeäksi.

Hän oli oikeastaan ilkeä siksi, että hän oli ihmisarka, ja hän oli ihmisarka siksi, että hän oli ruma. Hänen luonnossaan niinkuin meidänkin oli logiikkansa.

Toisena syynä hänen ilkeyteensä oli hänen suunnaton ruumiin voimansa: Malus puer robustus [Voimakas lapsi on ilkeä], sanoo Hobbes.

Täytyy arvostella häntä oikeamielisesti siinä suhteessa, ettei ilkeys luultavastikaan ollut hänessä synnynnäinen. Aina ensi askeleistaan alkaen ihmisten parissa hän oli ensin tuntenut ja sitten nähnyt, miten häntä halveksittiin, inhottiin ja kartettiin. Ihmisääni oli ollut hänelle aina vain pilkallinen tai kiroava. Kasvuaikanaan hän oli tuntenut ympärillään vain vihaa. Se oli saastuttanut hänet. Yleinen ilkeys oli tarttunut häneen. Hän oli omaksunut aseen, jolla häntä oli haavoitettu.

Vain vastenmielisesti hän astui ihmisten joukkoon. Hänen tuomiokirkkonsa riitti hänelle. Se oli täynnä marmoriolentoja, kuninkaita, pyhimyksiä, piispoja, jotka eivät ainakaan nauraneet hänelle vasten kasvoja ja katsoivat häntä rauhallisin ja hyväntahtoisin katsein. Muut veistokuvat, kummitukset ja paholaiset eivät vihanneet häntä, Quasimodoa. Siksi läheisesti hän muistutti heitä. Pikemmin tekivät ne pilkkaa muista ihmisistä. Pyhimykset olivat hänen ystäviään ja siunasivat häntä; kummitukset olivat hänen ystäviään ja suojelivat häntä. Hän pitikin pitkiä pakinoita heidän kanssaan. Hän saattoi tuntikausia istua kyyröttää jonkin kuvapatsaan takana ja keskustella sen kanssa. Jos tällöin sattui, että joku näki hänet, hän lähti pakoon, aivan kuin rakastaja, joka yllätetään kesken serenadia.

Eikä tuomiokirkko ollut hänelle ainoastaan yhteiskunta, vaan myös maailma, vieläpä koko luonto. Hän ei uneksinut muista säleiköistä kuin sen iäti kukkivista ikkunoista, ei muusta varjosta, kuin minkä nuo kiviset lehvät loivat, jotka täynnä lintuja levittäytyivät romaanisten pylväänpäitten koristuksissa, ei muista vuorista kuin kirkon tornijättiläisistä, ei muusta valtamerestä kuin Pariisista, joka kohisi hänen jalkainsa juuressa.

Mitä hän ennen kaikkea rakasti tuossa äidillisessä rakennuksessa, mikä herätti hänen sielunsa ja sai hänet kohoamaan siipiraukoilleen, jotka luolassa olivat kutistuneet ja typistyneet, mikä joskus teki hänet onnelliseksi, oli kellot. Hän rakasti niitä, hyväili niitä, puheli niille, ymmärsi niitä. Hän kohteli niitä kaikkia hellyydellä pienestä kellosta torninhuipussa ristikeskustan kohdalla aina portaalin yläpuolella olevaan suureen kelloon saakka. Keskihuippu ja nuo kaksi tornia olivat hänestä kolme suurta häkkiä, joiden linnut hänen elävöittäminään lauloivat vain hänelle. Nämä samat kellot olivat kylläkin tehneet hänet kuuroksi, mutta äidit rakastavat usein eniten niitä lapsia, jotka ovat tuottaneet heille eniten kärsimyksiä.

Niiden ääni olikin ainoa, jonka hän vielä saattoi kuulla. Tästä syystä oli suuri kello hänelle rakkain. Sille hän antoi etusijan näiden meluisten kaunottarien piirissä, jotka puhelivat ja nauroivat hänen ympärillään. Sen nimi oli Marie. Sen paikka oli eteläisessä tornissa pienemmän sisarensa Jacquelinen kanssa, joka oli saanut nimensä Jean de Montagun vaimon mukaan; Jean de Montagu oli sen lahjoittanut kirkolle, mutta sai siitä huolimatta riippua päättömänä Montfauconissa. Nämä kaksi sisarusta olivat yksinään eteläisessä tornissa. Pohjoisessa oli kuusi kelloa sekä puukello, jota soitettiin kiirastorstai-illasta pääsiäisaamuun. Quasimodolla oli siis seraljissaan viisitoista kelloa, mutta suuri Marie oli hänen lemmikkinsä.

On mahdotonta kuvata hänen iloaan suurina juhlapäivinä. Arkkidiakoni oli tuskin antanut hänelle määräyksen, kun hän jo kiiruhti ylös torninportaita, nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt. Hän olikin aivan hengästynyt saapuessaan suuren kellon ilmavaan kammioon. Katseltuaan sitä hetkisen hellästi ja lausuttuaan sille jonkin hyväilysanan, silitti hän sitä kädellään, aivan kuin hyvää hevosta taputetaan pitkälle matkalle lähdettäessä. Sitten hän huusi apulaisiaan alemmassa kerroksessa aloittamaan. He tarttuivat köysiin, vintturi natisi, ja tuo suunnaton malmihattu alkoi hitaasti liikkua. Quasimodo seurasi sitä katseellaan henkeä pidättäen. Kellonkielen ja malmiseinän ensimmäinen kosketus sai koko palkiston vapisemaan. Quasimodo värähteli kellon mukana. Kovemmin! huusi hän mielettömästi nauraen. Kellon liikkeet kävivät yhä nopeammiksi, ja kuta suuremmaksi tuli kulma, jonka sen heilahdukset muodostivat, sitä suuremmaksi aukeni Quasimodonkin hehkuva silmä.

Viimein saavutti kello täyden heilahdusmittansa, koko torni vapisi, palkit, kattokourut, neljäkäskivet, koko kirkko jymisi yhtaikaa pohjan paalutuksesta aina ylimmän huipun ristikukkiin saakka. Nyt oli Quasimodo oikeassa elementissään: hän kulki edes takaisin, hän vapisi tornin kera kiireestä kantapäähän. Kummastakin torninseinästä näyttäytyi vuorotellen tuon vimmattua vauhtia heilahtelevan kellon pronssikita, josta lähti tuo myrskyääni, jonka mylvintä kuului kahden peninkulman päähän. Quasimodo asettui tämän ammottavan kidan eteen, lyyhistyi alas, kun se tuli, nousi ylös, kun se meni ohi, hengitti itseensä tuota voimakasta mylvintää, katseli milloin kaksisataa jalkaa hänen allaan olevaa toria, jolla kuhisi kansaa, milloin tuota suunnatonta malmikitaa, joka alati ulvoi hänen korviinsa. Se oli ainoa sana, jonka hän kuuli, ainoa ääni, joka katkaisi täydellisen hiljaisuuden hänen ympärillään. Hänen rintansa aaltoili kuin linnun auringonpaisteessa. Äkkiä tarttui kellon raivo häneenkin; hänen katseensa sai aivan oudon ilmeen; hän odotti kelloa sen heilahtaessa ohi kuin hämähäkki kärpästä ja heittäytyi rohkealla hyppäyksellä sen selkään. Syvyyden yllä riippuen ja seuraten kellon kauheita heilahduksia tarttui hän tuota hirviötä korvarenkaisiin, likisti sitä polvillaan, kannusti sitä kantapäillään ja lisäsi ruumiinsa koko painolla ja koko voimallaan tuota villiä vauhtia. Torni huojui, mutta hän riemuitsi ja nauroi, tukka liehui punaisena harjana, rinta nousi ja laski kuin pajan palje, silmä liekehti, kello mylvi ja läähätti hänen allaan, – nyt ei ollut enää Notre-Damen suurta kelloa eikä Quasimodoa, oli vain unelma, tuulenpyörre, myrsky, jylinällä ratsastava huumaus, lentävillä lanteilla riippuva henki, omituinen kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi kello, jonkinlainen kauhea Astolf, jota hurjaa vauhtia kiidätti elävä pronssihevonen.