Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 11
Tämän omituisen olennon läsnäolo sai koko tuomiokirkon elämään. Tuntui siltä kuin hänestä virtaisi, ainakin taika-uskoisen kansan kaikki suurentavan mielikuvituksen mukaan, jokin salaperäinen vaikutus, joka pani kaikki Notre-Damen kivet elämään ja sai tuon vanhan kirkon sisustan sykkimään. Tarvittiin vain tieto, että hän oli siellä, kun jo kuvitteli näkevänsä holvien ja portaalien lukemattomien kuvien elävän ja liikahtelevan. Ja kirkko tuntui todellakin seuraavan hänen pienintäkin viittaustaan; se odotti hänen käskyään korottaakseen valtavan äänensä. Quasimodo hallitsi ja täytti sen olemuksellaan kuin suojeleva haltija. Olisi miltei voinut sanoa, että tuo valtava rakennus hengitti hänen avullaan. Hän oli siellä todella joka paikassa, hänet nähtiin miltei yhtaikaa tuon suunnattoman muistomerkin jokaisessa kolkassa. Milloin nähtiin kauhistuen korkealla toisen tornin seinämällä omituisen kääpiön kiipeävän, ryömivän, matelevan, laskeutuen reunan yli syvyys allaan, hyppäävän ulkonemalta toiselle ja tutkivan jotakin onttoa kummitusta; se oli Quasimodo, joka etsi korppien pesiä. Milloin saattoi jossakin pimeässä kirkon nurkkauksessa törmätä jonkinlaista elävää kummitusta vastaan, joka istui siinä kyyristyneenä ja otsa rypyssä; se oli Quasimodo, joka ajatteli. Milloin havaitsi toisessa tornissa suunnattoman pään ja rykelmän jäseniä vimmattua vauhtia heilahtelevan edes takaisin köyden päässä; se oli Quasimodo, joka soitti vesperiä tai angelusta. Usein nähtiin öisin hirvittävän olennon juoksevan heikoilla, suippokaarilla koristetuilla kaiteilla tornin tai absiidin ympärillä; se oli Notre-Damen, kyttyräselkä. Silloin, sanoivat seudun vaimot, sai koko kirkko omituisen, yliluonnollisen, kauhean leiman. Siellä täällä aukeni silmiä ja suita; kuului hirvittävä ulvonta ja sähinä, jonka saivat aikaan koirat, käärmeet ja lohikäärmeet, jotka yöt päivät kurotetuin kauloin ja ammottavin kidoin vartioivat tuota vanhaa kirkkoa. Ja jouluyönä, suuren kellon kutsuessa uskovaisia keskiyönmessuun, jolloin sen ääni tuntui käheältä ja rämisevältä, oli koko julkisivussa sellainen ilme, kuin suuri portaali nielisi väkijoukon kitaansa ja ruususto katselisi sitä. Ja kaikki tämä oli Quasimodon ansiota. Egyptissä olisi häntä palveltu tämän temppelin jumalana; keskiaika uskoi häntä sen pahaksi hengeksi; hän oli sen sielu.
Ja siihen määrään, että niistä, jotka tietävät Quasimodon eläneen, Notre-Dame on nykyään autio, sieluton, kuollut. Tuntee, että jokin on hävinnyt. Tuo suunnaton ruumis on tyhjä; se on luuranko; henki on jättänyt sen; näkee vain sen asunnon, siinä kaikki. Se on kuin pääkallo, jossa vielä on silmänreiät, mutta ei enää katsetta.
IV. Koira ja hänen isäntänsä
Oli kuitenkin yksi inhimillinen olento, jota Quasimodo ei vihannut, jota hän rakasti yhtä paljon, ehkä enemmänkin kuin kirkkoaan; se oli Claude Frollo.
Olihan se luonnollista. Claude Frollo oli hänet ottanut hoitaakseen, elättänyt häntä, kasvattanut hänet. Pienenä oli hänen tapana paeta Claude Frollon polvien suojaan, kun lapset ja koirat ahdistivat häntä. Claude Frollo oli opettanut hänet puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan. Claude Frollo oli lopuksi tehnyt hänestä kellonsoittajan. Mutta suurien kellojen antaminen Quasimodolle puolisoksi oli samaa kuin antaa Julia Romeolle.
Quasimodon kiitollisuus olikin syvä, intohimoinen, rajaton, ja joskin hänen kasvatusisänsä kasvot usein olivat synkät ja ankarat, joskin hänen sanansa olivat tavallisesti lyhyitä, kovia, käskeviä, ei Quasimodon kiitollisuus ollut hiventäkään vähentynyt. Quasimodo oli arkkidiakonille mitä alistuvin orja, mitä tottelevin palvelija, mitä valppain koira. Kun tuo kellonsoittaja raukka oli tullut kuuroksi, oli hänen ja Claude Frollon välillä kehittynyt salainen merkkikieli, jota vain he ymmärsivät. Täten oli arkkidiakoni ainoa inhimillinen olento, jonka kanssa Quasimodo oli säilyttänyt yhteyden. Hän oli ilmaisukosketuksissa ainoastaan kahteen olentoon tässä maailmassa, Notre-Dameen ja Claude Frolloon.
Arkkidiakonin valtaa kellonsoittajaan, kellonsoittajan kiintymystä arkkidiakoniin ei voi mihinkään verrata. Merkkikin vain Claudelta ja ajatuskin siitä, että voisi sillä tuottaa hänelle iloa, olisi saanut Quasimodon arvelematta heittäytymään alas Notre-Damen tornista. Tuo tavaton ruumiinvoima niin sokeasti alistuneena palvelemaan toista, oli varsin kummallista. Siinä oli epäilemättä pojan rakkautta, palvelijan kiintymystä, mutta siinä oli myös sitä lumousvoimaa, jolla toinen henki vaikuttaa toiseen. Siinä seisoi kömpelö, vajavainen olentoraukka pää painuksissa ja rukoilevin katsein korkean ja syvän, voimakkaan ja ylemmän hengen edessä. Ja lopuksi ja ennen kaikkea se oli kiitollisuutta. Niin äärimmäiseen saakka kehittynyttä kiitollisuutta, ettemme tiedä, mihin sitä verrata. Tämä hyve ei ole niitä, joiden kauneimmat ilmaukset tavataan ihmisten keskuudessa. Sanomme sen tähden, että Quasimodo rakasti arkkidiakonia enemmän kuin koira, enemmän kuin hevonen, enemmän kuin elefantti milloinkaan herraansa.
V. Jatkoa Claude Frolloon
Vuonna 1482 oli Quasimodo noin kahdenkymmenen, Claude Frollo kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen: toinen oli kasvanut suureksi, toinen oli vanhentunut.
Claude Frollo ei ollut enää pelkkä Collège Torchin ylioppilas, pienen lapsen hellä suojelija, nuori, uneksiva filosofi, joka tiesi paljon ja jolta vielä puuttui paljon tietoa. Hän oli Josas'n herra arkkidiakoni, piispan toinen apulainen, kahden dekanaatin, Montlhéryn ja Châteaufortin ja sadanseitsemänkymmenenneljän maalaisseurakunnan sielunpaimen, vakava, ankara ja äreä pappi, henkevä persoonallisuus. Hänen vaikuttavaa ja synkkää olemustaan pelkäsivät Notre-Damen pienet ja suuret kuoropojat, kanttorit, augustinolaisveljet ja apupapit, kun hän verkkaan astui heidän ohitsensa kuorin korkean holvin alla, majesteetillisena, miettivänä, käsivarret ristissä ja pää niin painuneena rintaa vasten, että kasvoista näkyi vain korkea, kalju otsa.
Dom Claude Frollo ei ollut muuten jättänyt tieteitä eikä nuoren veljensä kasvatusta, molempia elämäntehtäviään. Mutta vuosien vieriessä oli näihin niin rakkaisiin toimiin sekoittunut katkeruuttakin. Viimein, sanoo diakoni Paulus, käy parhainkin öljy pahan makuiseksi. Pieni Jehan, liikanimeltään du Moulin sen paikan mukaan, jossa hän oli kasvanut, ei ollut kehittynyt siihen suuntaan, johon Claude olisi tahtonut. Vanhempi veli oli toivonut hurskasta, kuuliaista, opinhaluista ja siivoa oppilasta. Mutta hänen suureksi mielipahakseen oli pikku Jehan, aivan kuin nuoret puut, jotka tekevät tyhjäksi puutarhurin ponnistukset ja itsepäisesti kääntyvät sinnepäin, mistä saavat ilmaa ja valoa, versonut reheviä ja vehmaita oksia vain laiskuuden, tietämättömyyden ja irstailujen taholle. Hän oli oikea pieni paholainen, jonka tavaton säännöttömyys sai usein dom Clauden kulmat rypistymään, mutta samalla sangen sukkela ja ovela, mikä veti vanhemman veljen suun hymyyn. Claude pani hänet samaan kouluun, missä hän itse oli viettänyt ensimmäiset kouluvuotensa yksinäisissä opinnoissa, ja hän kärsi suuresti siitä, että tämä pyhäkkö, jossa Frollon nimi oli ennen ollut kunnioitettu, nyt joutui häpeään sen takia. Hän piti toisinaan ankaria ja pitkiä nuhdesaarnoja Jehanille, joka kärsivällisesti ja alttiina parannukseen kuunteli niitä. Vikojensa ohella oli tuolla pienellä rasavillillä hyvä sydän, kuten komedioissa sanotaan. Mutta kun nuhdesaarna oli ohi, jatkoi hän entiseen tapaansa aivan huolettomana samaa hurjaa temmellystä. Milloin hän höyhensi jotakin "keltanokkaa" (niin nimitettiin vastaleivottuja ylioppilaita) tervetuliaisiksi; arvokas perinnäistapa, jota huolellisesti on vaalittu meidän päiviimme saakka; milloin hän ylioppilas joukon etunenässä klassillisesti ryntäsi johonkin kapakkaan, quasi classico excitati, pieksi kapakoitsijan ja löi pohjat pois viinitynnyreistä hänen kellarissaan. Ja sitten ojensi Torchin aliopettaja masentuneena dom Claudelle kauniin latinankielisen tiedonannon, jonka reunassa oli seuraava tuskallinen huomautus: Rixa, prima causa vinum optimum potatum. [Tappelu, syynä liiallinen viininjuonti.] Lopuksi sanottiin, mikä oli ennen kuulumatonta kuudentoistavuotiaasta nuorukaisesta, että hänen irstailunsa usein ulottuivat Rue de Glatignylle asti.
Näiden surujen ja pettymysten synkentäessä Clauden mieltä hän oli sitä innokkaammin heittäytynyt tieteen helmaan, tämän sisaren, joka ei ainakaan naura vasten kasvoja ja joka aina palkitsee, vaikkakin joskus hiukan ontossa rahassa, sen huolenpidon, jota sille osoitetaan. Hänestä tuli entistä enemmän tutkija ja samalla luonnollisesti entistä ankarampi pappi, entistä synkempi ihminen. Jokaisessa meistä on erinäistä yhdenmukaisuutta älymme, tapojemme ja luonteemme välillä, jotka keskeytymättä kehittyvät ja joita vain suuret elämänmuutokset saattavat järkyttää.
Kun Claude Frollo jo nuoruudessaan oli kahlannut läpi miltei koko positiivisen, ulkoisen ja luvallisen inhimillisen tietämisen piirin, oli hänen, jollei halunnut pysähtyä siihen ubi defuit orbis [missä maa loppuu], ollut pakko mennä yhä pitemmälle ja etsiä uusia ravintoaineita täyttymättömälle tiedonnälälleen. Antiikkinen vertauskuva, käärme, joka puree häntäänsä, sopii juuri tieteelle. Claude Frollo tuntui kokeneen tämän. Useat vakavat henkilöt väittivät, että hän tyhjennettyään inhimillisen tietämisen fasin [fas = sallittu] oli uskaltanut tunkeutua sen nefasiin [nefas = kielletty]. Hän oli, niin sanottiin, maistanut tiedon puun kaikkia omenia, toista toisensa jälkeen, ja viimein, liekö se sitten tapahtunut nälästä vaiko inhosta, puraissut kielletystä hedelmästä. Hän oli, kuten lukija on nähnyt, käynyt teologien luennoilla Sorbonnessa, filosofien seuroissa pyhän Hilariuksen kuvan ääressä, asetustentutkijain väittelyissä pyhän Martinuksen kuvan ääressä, lääkärien kokouksissa Notre-Damen vihkivesiastian luona, ad cupam Nostrae-Dominae; kaikki sallitut ja hyväksytyt ruokalajit, joita nuo neljä suurta keittiötä, joita nimitettiin neljäksi tiedekunnaksi, saattoivat valmistaa ja tarjota nälkäiselle sielulle, oli hän ahminut ja kyllästynyt ennen kuin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi. Silloin hän oli omin päin kaivautunut yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle koko tuon rajoitetun, aineellisen ja ahtaan tieteen taakse; hän oli ehkä pannut sielunsa peliin ja istuutunut luolaan tuon alkemistien, astrologien ja hermeetikkojen salaperäisen pöydän ääreen, jonka toisessa päässä keskiajalla vallitsivat Averroës, Guillaume de Paris ja Nicolas Flamel ja joka seitsenhaaraisen kynttilänjalan valossa ulottuu kauas itämaille aina Salomoon, Pythagorakseen ja Zoroasteriin saakka.
Niin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.
Totta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in hautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta huomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin heidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli piirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan edellisen vieressä.
Totta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue des Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in ja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas Flamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v. 1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua. Kaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen seinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät kerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan, kääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa, joiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen säkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin kaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit, Magistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä väsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui heidän ylleen.
Totta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti kiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin, jotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka varmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan, jota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen päällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville jättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman, arvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen sisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten "herra Harmajaksi". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi havaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen kivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen, milloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine, milloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien näkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin salaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi on kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.
Omituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden niin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu kohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston ohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien ja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan mielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen tarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on kätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus toisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi, jonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.
Totta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on Grève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen pienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin, saanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut ylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon [Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli harjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä kammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä ikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen hohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen päästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli tuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky, ja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on arkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.
Tähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta siinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin olevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi. Meidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä, nekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan ei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa Notre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista tai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: varas kiinni! kapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia sieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan onkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei myöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin tarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen ja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli palvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan jälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen huonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman ankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut hänessä noidan hajua.
Ja jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia syvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin syytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen sielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut tuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan painunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen rinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin katkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät toisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä johtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli leimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä muistutti reikää sulatusuunin seinässä?
Nämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin siihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä voimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että joku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin silmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen kanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa kuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan käsittämättömiä sanoja koraaliin ad omnem tonum. Useammin kuin kerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille, kauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien jälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.
Hän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä ollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen asemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina pysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään huppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara, että kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481 aikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä vastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta, joka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka kieltää kaikilta naisilta, "nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai alhaisilta" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt huomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen muutamiin ylhäisiin naisiin nähden (aliquae magnates mulieres, quae sine scandalo evitari non possunt), joita ei saattanut ilman häväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut taipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka oli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta Mustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli kieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.
Oli myös huomattu, että hänen inhonsa mustalaisia kohtaan oli yhä kasvanut. Hän oli saanut piispan antamaan määräyksen, joka nimenomaan kielsi mustalaisnaisia tanssimasta ja nelistämästä tamburiinia tuomiokirkon torilla, ja hän oli samaan aikaan alkanut innokkaasti tutkia viraston homeista arkistoa kerätäkseen ne tapaukset, jolloin noitia ja velhovaimoja oli tuomittu poltettavaksi tai hirtettäväksi osallistumisesta noituuden harjoittamiseen pukkien, emäsikojen tai vuohien kanssa.
VI. Epäsuosio
Arkkidiakoni ja kellonsoittaja eivät olleet, kuten jo on mainittu, erityisen suosittuja tuomiokirkon seutuvilla asuvain pariisilaisten keskuudessa, olivatpa he rikkaita tai köyhiä. Kun Claude ja Quasimodo läksivät yhdessä ulos, mikä ei ollut niinkään harvinaista, ja heidän nähtiin, isännän edellä ja palvelijan muutaman askeleen päässä hänen takanaan, kulkevan Notre-Damen seudun tyhjiä, kapeita ja pimeitä katuja, tervehdittiin heitä pistosanoilla, ivallisilla rallatuksilla tai karkeilla sukkeluuksilla heidän kulkiessaan ohi, jollei Claude Frollo, mikä kuitenkin sattui harvoin, kulkenut pää pystyssä ja näyttänyt neuvottomille koiranleuoille ankaraa, miltei majesteetillista otsaansa.
He olivat korttelissaan kuin "runoilijat", joista Régnier puhuu.
Runoniekkaa saatteli roskaväki kuin kerttujen parvi, joka pöllön näki.
Milloin pani joku pojanviikari alttiiksi kätensä ja jalkansa sen käsittämättömän huvin vuoksi, että sai pistää nuppineulalla Quasimodoa kyttyrään. Milloin hipaisi joku kaunis, nuori, vallaton ja liian julkea tyttö papin mustaa kauhtanaa ja lauloi hänelle vasten kasvoja ensi säkeen pilkkalaulusta: Hihhei, nyt pirun kiinni sain. Tai sattui joskus, että joukko repaleisia eukkoja, jotka istua kyyröttivät portailla jonkin portin pielessä, tervehti pappia ja kellonsoittajaa kirouksilla heidän kulkiessaan ohi, ja joku mutisi puoliääneen toisille:
"Katsokaas, tuon sielu tuossa on samanlainen kuin tuon toisen ruumis!"
Tai heilutti parvi koululaisia ja sotilaita, jotka olivat aitahyppysillä, lakkejaan ja huusi heidät nähdessään:
Eia! eia! Claudius cum claudo! [Eläköön! Katsokaas Claudea ja ontuvaa!]
Mutta useimmiten eivät pappi ja kellonsoittaja lainkaan huomanneet koko pilkkaa. Quasimodo oli liian kuuro, Claude liiaksi mietteisiinsä vaipunut, kuullakseen kaikkia näitä kohteliaisuuksia.