Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 13

II. Tämä surmaa tuon

Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin arvoituksellisissa sanoissa: Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa rakennuksen.

Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, – joka näkee älyn tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä. Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista. Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.

Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi: Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.

Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri kehitysasteillaan.

Kun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus, kun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi, että paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin ne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin muistomerkki.

Ensimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, jotka eivät olleet rautaa tunteneet, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi niinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin kivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja jokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja pylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan aikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa samoin kuin Amerikan aroilla.

Myöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin, yhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla yhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja heprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus, ovat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä ja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton röykkiö on jo kokonainen lauselma.

Viimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja, joiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki nuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät, sekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit eivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat joka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin ilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen, alaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua rakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen keralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja käsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa muodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus, joka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi, alkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi, joka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain liikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua, nousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne aikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet nuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia: Eklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.

Ajatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten perustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi Salomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä kirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat papit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he seurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein löysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa muodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana suljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin ihmiskasvot muumioarkkuun.

Eikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi ajatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota niiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa silmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa ontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita kannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.

Siten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana, Hindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka, rakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä on niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella symbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on sivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.

Kaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä vapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan kirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, – sitä haluamme erityisesti painottaa – , että rakennustaide kykenee pystyttämään ainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa sekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin olisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen toiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen teos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan elämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää vapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun filosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot. Mutta niin ei ole asianlaita.

Ottakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska se on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin teokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää ympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta, joka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää vanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan kerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman, jonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi salaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän hengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta kreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen romaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen rakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva, paavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus on itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna. Siinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden, ehdottomuuden, Gregorius VII: n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä; kaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.

Mutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä, ja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä tahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet raivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja liigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään. Feodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen kansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina, näyttelee leijonan osaa, Quia nominor leo [Sillä nimeni on leijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta aatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin, rakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin kääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina kirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä suippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta muretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää tuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja ja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen niin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston, kunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija rakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt hallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja alttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat taiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle, uskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma. Siitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä rakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän liikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.

Taide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja alkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla. Jokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii vanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista; enintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin alta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista luurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia, joita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On pylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa munkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina. Pääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin seikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia kuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla varustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja. Tähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita täysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.

Tämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali, otsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras jumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa kohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris, viidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja. Saint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.

Ainoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se kirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään rakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon, vaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen muotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin ajatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus. Kun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin rakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se ääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin suunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut sen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset voimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen muka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.

Siihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi, arkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa ja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin pronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa, ja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet asettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat noiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari sisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa, maalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka sai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse runousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti käsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon kirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen tragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja Genesis Salomonin temppelissä.

Siten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin kirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota jatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta seuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet keskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen liikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana. Niinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla sanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia, seurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista rakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas äiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta, josta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain toisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain kartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana aikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää nämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa, intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa, saman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun, Jumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa, kreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden luonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman ilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.

Intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa tuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä sitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan rakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä niin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa tasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.

Kaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat muuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä viivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen ja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin oikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat selittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella muodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi. Älkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja muuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan. Täydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa näyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä. Kaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat sitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen liike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen teostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta sen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa. Niissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen symboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä rakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien mielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta helppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän välillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja taiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.

Jos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme lyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja yksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että rakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut ihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole maailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka ei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella aatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut muistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut ainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut kiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen tai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate, joka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään toistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko onkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja säilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan hävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun sanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai maanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus mahdollisesti pyramidien yli.

Viidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.

Ihmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei ainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös yksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta. Orfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.

Kirja surmaa rakennuksen.

Kirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on päävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus; ihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha symbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo täydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.

Kirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin milloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se sekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi ja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu lintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa yhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.

Toistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa hävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se astuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle röykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain vedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin, niin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu laineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera vetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta, on herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään siivitettynä ja elävänä.

Ja kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin, vaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee, ettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja kun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna liikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa, kokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa rakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja tarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin ihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut kirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla viemärillä, niin se jättää entisen uomansa.

Niinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä saakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi näkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen ja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista vuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja riistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden. Mutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen sairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan ajatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi; gallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta pseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi. Se on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen nerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee vielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja korinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.

Me luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.

Mutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa, siitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide, yksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne itsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin taholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa kaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus maalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan hajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän kuningaskunniksi.

Niin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo häikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.

Samaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan kerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia iskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen kirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta; kirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino, niin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen ansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.

Mutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen nerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy rakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu vähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato, imee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu silminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää ilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä, muiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu se taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa lasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki mehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana atelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen. Michel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että se oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate. Tämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja luonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut jäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi teokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon suunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä tekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli oman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään Rooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella vuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista vuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève. Jokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa, Pietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen, ennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen testamenttipahanen, viimeinen soperrus.

Jos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä olemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista kahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja kuihtumisen merkkejä. Frans II: n ajoista lähtien häviää rakennuksen taiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon pistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa. Taiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien viivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö. Rakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee kreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin. Aina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik IV: n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale, Place Dauphine. Niitä on Ludvig XIII: n raskaat, puristuneet, matalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin rakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig XIV: n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset kurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja lierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka rumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa rakennustaidetta. Frans II: sta Ludvig XV: een on sairaus kasvanut geometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on henkihieverissä.

Miten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä, joka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin kuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen voimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt kirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien kirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle, taistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista vuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin varma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen vuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV: n hovissa tarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä Voltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan, jonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut. Kahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken. Yhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.

Kysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen vuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta? Kumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista ja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä liikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan ja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä? Rakennustaiteen vai kirjapainotaidon?

Kirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut, auttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se ei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen tuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia vaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan peittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin noihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä, että, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, "olisi luullut, että maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien kirkkojen valkeaan pukuun". Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo semet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret. (Glaber Radulphus.)

Kirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan luonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten. Tällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä pystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta. Kirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä kohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä yhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana oli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja, jotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen juotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku nerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta rakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide, hallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta rakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.

Ja jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole hallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui sen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa. Varmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset runoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on Vyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on runoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa, vanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta, kristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia katsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta. Raamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta. Dante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko; Shakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.

Yhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin epätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis kaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide ja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa näitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen avattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen ilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi, pyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden kohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin pyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee näiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati selailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä kieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.