Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 14

Tämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan kuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka Gutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin maan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta emme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa kaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se kokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka pohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja jonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään usvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki mielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa. Tuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä näkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle sen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti kylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on jokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä kuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta Byronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja järjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen pääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja kunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä on käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha valkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu seitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia muita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus ei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka alati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta uusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä. Jokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa kivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt romaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa rakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja omia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa Encyclopédien, vallankumous Moniteurin. Sekin on totisesti rakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa kierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus, väsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka uuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on ihmissuvun uusi Baabelin torni.

KUUDES KIRJA

I. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan

Jalosukuinen ritari Robert d'Estouteville, Beynen herra, Yvrin ja Saint-Andryn paroni Marchessa, kuninkaallinen neuvos ja kamariherra sekä Pariisin kuninkaallinen kaupunginvouti oli oikea onnenpoika armon vuonna 1482. Lähes seitsemäntoista vuotta sitten, 7: ntenä päivänä marraskuuta v. 1465, pyrstötähden ilmestymisen vuonna [tämä pyrstötähti, jonka takia paavi Kalikstus määräsi pidettäväksi julkisia rukouksia, on sama joka näyttäytyi jälleen v. 1835], hän oli saanut kuninkaalta tämän sievän kaupunginvoudintoimen, jota pidettiin pikemmin arvoasemana kuin virkana, "arvona, johon liittyi melkoinen poliittinen vaikutusvalta, monia etuoikeuksia ja suuri tuomiovalta", kuten Joannes Lmnus sanoo. Aatelismies, joka oli kuninkaallinen virkamies ja joka oli saanut valtuutensa ennen Ludvig XI: n aviottoman tyttären ja Bourbonin äpärän kihlausta, oli v. 82 sangen ihmeellinen ilmiö. Samana päivänä, jona Robert d'Estouteville oli saanut Jacques de Villiers'n jälkeen Pariisin kaupunginvoudinviran, oli mestari Jean Dauvet seurannut herra Hélye de Thorrettes'ia parlamentin oikeusistuimen ensimmäisenä presidenttinä, Jean Jouvenel des Ursins tullut Pierre de Morvilliers'n jälkeen Ranskan kansleriksi, ja Regnault des Dormans tehnyt tyhjäksi Pierre Puyn toiveet päästä kuninkaallisen palatsin vakinaiseen anomuskirjain esittelijänvirkaan. Mutta miten monissa käsissä olivatkaan presidentin-, kanslerin- ja esittelijänvirat olleet sen jälkeen kun Robert d'Estouteville sai Pariisin kaupunginvoudintoimen! Se oli "jätetty hänen haltuunsa", kuten kuninkaallisessa nimityskirjelmässä sanottiin, ja totta on, että hän oli pitänyt sen hyvin hallussaan. Hän oli tarrautunut siihen kiinni, omistanut sen omakseen, tehnyt sen osaksi itseään niin taitavasti, että oli välttänyt sen vaihtokuumeen, joka vaivasi epäluuloista, ärtyisää ja uutteraa Ludvig XI: tä: tiheillä nimityksillä ja viraltapanoilla hän koetti pitää hallinnon joustavana. Ja lisäksi oli tuo urhea ritari toimittanut pojalleenkin pysyvän virka-aseman, ja jo kaksi vuotta oli nimi Jacques d'Estouteville, aseenkantaja, komeillut hänen omansa vieressä Pariisin kaupungin voutikunnan virkamiesluettelon alussa, mikä osoitti todellakin harvinaista, varmaa ja erinomaista suosiota. Totta on, että Robert d'Estouteville oli urhea soturi, joka lojaalisti oli nostanut lippunsa yhteishyvänliittoa vastaan ja tarjonnut kuningattarelle, kun tämä tuli Pariisiin 14 – , sangen ihmeellisen sokerileivoshirven. Hän oli vielä kaiken lisäksi herra Tristan l'Hermiten, kuninkaallisen palatsin vartioston päällikön hyvä ystävä. Herra Robertilla oli niin muodoin sangen hauska ja mukava asema. Ennen kaikkea sangen hyvät palkkaedut, joihin viiniköynnösten rypäleterttuina liittyivät tulot kaikista ylituomioistuimen langettamista siviili- ja rikostuomioista sekä kaikista Châtelet'n alioikeuksien langettamista siviili- ja rikostuomioista, puhumattakaan Mantes'in ja Corbeil'n siltojen sievoisista tullituloista ja Pariisin torikaupan sekä halko- ja suolakauppiaitten veroista. Lisätkäämme tähän ilo ratsastaa kaupungin virkamiesten etunenässä ja antaa kauniin sota-asunsa, jota vieläkin voi ihailla hänen hautaveistoksessaan Valmont'in luostarissa Normandiassa, ja Montlhéryn luona kuhmuille lyödyn kypärinsä loistaa raatimiesten ja kaupunginkorttelien kaitsijain puoliksi punaisia ja tummanruskeita viittoja vasten. Ja olihan jotakin olla kahdentoista oikeudenpalvelijan, Châtelet'n vahtimestarien ja vartijoiden, Châtelet'n kahden tutkintotuomarin, auditores Castelleti, kuudentoista korttelin kuudentoista komissaarin, Châtelet'n vanginvartijain, neljän maapalkalla olevan oikeudenpalvelijan, sadankahdenkymmenen ratsupoliisin, sadankahdenkymmenen sauvalla varustetun oikeudenpalvelijan ja yövartion kapteenin ja hänen vartijainsa, alivartijainsa, vastavartijainsa ja jälkivartijainsa käskijä. Merkitsi kai jotakin tuomiovalta ylemmissä ja alemmissa tuomioistuimissa, oikeus vangita, hirttää ja teilata, puhumattakaan ensi asteen tuomiovallasta, in prima instantia, Pariisin varakreivikunnassa, joka niin loistavasti oli jaettu seitsemään aateliseen tuomiokuntaan. Voiko kuvitella mitään miellyttävämpää, kuin herra Robert d'Estoutevi'llen tavoin päivisin jakaa lakia ja oikeutta Grand Châtelet'ssa Filip Augustin suurten, rikkinäisten suippokaariholvien alla ja, kuten hänen iltaisin oli tapana tehdä, mennä sieltä komeaan, Rue Galilée-kadun varrella sijaitsevaan taloonsa, joka oli kuninkaallisen palatsin alueella ja jota hän hallitsi vaimonsa, madame Ambroise de Loren perintöosuutena, lepäämään ponnistuksista, joita oli tuottanut jonkun hirtehisraukan lähettäminen yölevolle tuohon "pieneen, Rue de l'Escorcherien varrella sijaitsevaan komeroon, jota Pariisin kaupunginvoudit ja raatimiehet käyttivät vankilana ja joka oli tehty yksitoista jalkaa pitkäksi, seitsemän jalkaa ja neljä tuumaa leveäksi sekä yksitoista jalkaa korkeaksi"?

Ja herra Robert d'Estoutevillella ei ollut ainoastaan omaa pientä tuomiovaltaansa Pariisin kaupunginvoutina ja varakreivinä, vaan hänellä oli myös melkoinen osansa kuninkaan suuresta tuomiovallasta. Ei ollut ainoatakaan hieman huomattavampaa päätä, joka ei olisi käynyt hänen kättensä kautta, ennen kuin se joutui pyövelille. Hän se oli Bastille Saint-Antoinesta noutanut Nemours'in herttuan viedäkseen hänet Hallien torille ja Saint-Polin konnetaabelin viedäkseen hänet Grève-torille; viimeksimainittu oli nyrpeä ja kiljaisi hra kaupunginvoudin suureksi iloksi, sillä hän ei lainkaan pitänyt hra konnetaabelista.

Siinä on jo enemmän kuin tarvitaankaan, jotta voisi elää onnellista ja ylhäistä elämää ja ansaita kerran kunnioitettavan sivun Pariisin kaupunginvoutien mielenkiintoisessa historiassa, josta saadaan tietää, että Oudard de Villeneuvellä oli talo Boucherieskadun varrella, että Guillaume de Hangast osti suuren ja pienen Savoien, että Guillaume Thiboust antoi Sainte-Genevièven nunnille talonsa Clopin-kadun varrelta, että Hugues Aubriot asui Hôtel du Porc-Epicissä, ja muita kotoisia seikkoja.

Mutta kaikista näistä iloisen ja tyynen elämän edellytyksistä huolimatta oli herra Robert d'Estouteville herännyt sangen huonolla ja ärtyisällä tuulella tammikuun 7: nnen päivän aamuna v. 1482. Hänen olisi ollut vaikea sanoa, mikä siihen oli syynä. Johtuiko se ehkä siitä, että ilma oli pilvinen, että hänen vanha, Montlhéryn aikuinen miekankantimensa oli liian kireällä ja liian sotilaallisesti puristi hänen, pulleata kaupunginvoudinvatsaansa, että hän oli nähnyt joukon renttuja kulkevan neljä rinnakkain hänen ikkunainsa alitse häntä ilkkuen, yllä nuttu, ilman paitaa ja päässä hattu ilman pohjaa ja laukku ja pullo kupeella? Johtuiko se ehkä hämärästä aavistuksesta, että tuleva kuningas Kaarle VIII supistaisi vuoden päästä hänen tulojaan kolmellasadallaseitsemälläkymmenellä livrellä, kuudellatoista soulla ja kahdeksalla denierillä? Päättäköön lukija. Omasta puolestamme olemme melkein taipuvaiset uskomaan, että hän oli huonolla tuulella yksinkertaisesti siksi, että oli huonolla tuulella.

Muuten oli juuri juhlan jälkeinen päivä, ikävä päivä kaikille ja erittäinkin niille viranomaisille, joiden toimena on lakaista pois kaikki se lika, sekä sananmukaisessa että kuvaannollisessa mielessä, jonka Pariisin juhla jättää jälkeensä. Ja hänen tuli pitää istuntoa Grand-Châtelet'ssa. Mutta olemme olleet huomaavinamme, että tuomarit tavallisesti asettavat niin, että heidän istuntopäivänsä ovat samalla heidän huonotuulisia päiviään, jotta heillä aina olisi käsillä joku, johon kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä voivat purkaa vihansa.

Istunto oli muuten alkanut ilman häntä. Hänen sijaisensa siviili-, rikos- ja poliisituomioistuimissa istuivat kuten tavallisesti hänen puolestaan, ja jo kello kahdeksalta aamulla oli kymmenen tai kaksitoista miestä ja naista tiheässä ryhmässä eräässä Embas du Châtelet'n pimeän salin nurkassa tukevan tammiaitauksen ja seinän välissä vilkkaalla mielenkiinnolla seurannut sitä vaihtelevaa ja huvittavaa näytelmää, jonka siviili- ja rikosoikeus mestari Florian Barbediennen, Châtelet'n tutkintotuomarin ja herra kaupunginvoudin lähimmän miehen hieman sekaisin ja umpimähkään jakamana tarjosi.

Sali oli pieni, matala, holvattu. Sen perällä oli liljoilla koristettu pöytä ja sen ääressä suuri, tamminen, veistoksilla koristettu nojatuoli kaupunginvoutia varten (se oli nyt tyhjänä) sekä toinen matalampi tuoli vasemmalla tutkintotuomaria, mestari Floriania varten. Pöydän alapäässä istui kirjuri ja kirjoittaa rapisteli. Etupuolella oli väkeä ja oven ja pöydän tienoilla muutamia oikeudenpalvelijoita entisajan sinipunaisissa, valkoisella ristillä varustetuissa kamlottimekoissa. Kaksi Parloir-aux-Bourgeois'n oikeudenpalvelijaa puettuina puoliksi punaisiin, puoliksi sinisiin nuttuihin seisoi vahdissa suljetulla, matalalla ovella, joka näkyi huoneen perältä pöydän takaa. Yksi ainoa suippokaari-ikkuna paksussa seinämuurissa loi himmeän tammikuun valaistuksen kahteen omituiseen olentoon: kujeelliseen paholaisenpäähän, joka oli vuoltu holvin päätekivessä olevaan lampunjalkaan, ja tuomariin, joka istui ylinnä liljoilla koristetun pöydän ääressä.

Kuvitelkaapa olentoa, joka istuu kaupunginvoudin pöydän ääressä kyyristyneenä kyynärpäittensä varaan kahden valtavan asiakirjaröykkiön keskellä, jalat pitkän, ruskea verkaisen kaavun liepeissä, päässä valkoisesta lampaannahasta tehty lakki, jonka alta kulmakarvat pistävät esille, olentoa jolla on punertavat, vihaiset kasvot, pienet tirkistelevät silmät ja lihavat, riippuvat posket, jotka yhtyvät leuan alla, niin teillä on mestari Florian Barbedienne, Châtelet'n tutkintotuomari edessänne.

Tutkintotuomari oli kuuro. Kiusallinen vika tutkintotuomarille. Mestari Florian tuomitsi siitä huolimatta ilman valituksia ja erinomaisen johdonmukaisesti. Onhan totta, että tuomarille riittää, kunhan hän vain näyttää kuuntelevan; ja arvoisa tutkintotuomari täytti sitä paremmin tämän ehdon, hyvän tuomitsemisen ainoan olennaisen ehdon, kun hänen tarkkaavaisuuttaan ei voinut häiritä ulkoinen melu.

Muuten oli kuuntelijain joukossa hänen sanojensa ja liikkeittensä hellittämättömänä vaarinottajana eilinen ystävämme Jehan Frollo du Moulin, tuo pieni ylioppilas, tuo auttamaton maleksija, jonka saattoi varmasti tavata mistä tahansa muualta, mutta ei professorien luennoilta.

– Katsoppas, sanoi hän hiljaa ystävälleen Robin Poussepainille, joka nauraen kuunteli hänen vieressään hänen huomautuksiaan heidän silmiensä edessä esitettävästä näytelmästä, – tuossahan on Jehanneton du Buisson. Marché-Neufin laiskurin kaunis tytär! – Sieluni kautta, tuomitseeko tuo ukko hänet; eihän sillä ole silmiä eikä korvia lainkaan! Viisitoista souta neljä denieriä siitä, että on kantanut kahta rukousnauhaa! Se on hiukan kallista. Lex duri carminis. – Mikäs tuo on? Robin Chief-de-Ville, haarniskaseppä! – Siksi että on päässyt mestariksi sanotussa ammatissa! – Se on hänen pääsymaksunsa. – Kas tuossa on kaksi aatelismiestä noiden retkujen joukossa! Aiglet de Soins, Hutin de Mailly. Kaksi aseenkantajaa, corpus Christi! Ahaa, he ovat pelanneet. Milloinkahan nähdään täällä meidän rehtorimme? Sata livreä sakkoa kuninkaalle! Tuo Barbedienne iskee kuin kuuro, – ja kuuro hän onkin! – Tahdonpa vaihtaa nahkani veljeni arkkidiakonin kanssa, jollen siitä huolimatta pelaa, pelaa yöt päivät, elä pelissä, kuole pelissä ja pane peliin sieluani, sitten kun viimeinen paita on mennyt! – Pyhä Neitsyt, mikä parvi tyttöjä, perätysten kuin lampaat! Ambroise Lécuyère, Isabeau la Paynette! Bérarde Gironin! Tunnenhan ne kaikki, Herra paratkoon! Sakkoa, sakkoa! Sittenhän tiedätte vasta käyttää kullallakirjailtuja vöitä! Kymmenen souta, senkin keimailijat! – Oh! tuota vanhaa koirankuonolaista! Kuuro ja tyhmä päästään! Oh! sinä Florian hölmö! Oh! sinä variksenpelätin! Katsopas sitä tuolla pöytänsä ääressä! Se syö, pureksii, ahmii jutun toisensa jälkeen. Sakkoja, löytöpalkkioita, maksuja, oikeudenkäyntikuluja, palkkoja, vahingonkorvausmaksuja, arestia, vankilaa, vettä-leipää, se on kaikki hänestä joulutorttua ja juhannuskakkua! Katsopas sitä sikaa! – Kas vain! hyvä! taas rakastettava naikkonen! Thibaud la Thibaude, ei enempää eikä vähempää! – Siksi, että hän on lähtenyt Rue Glatignyltä! – Kuka on tuo poika? Gieffroy Mahonne, santarmi, jousi kädessä. Hän on kironnut Jumalan nimeen. Sakkoa vain, la Thibaude! Sakkoa vain, Gieffroy! Sakkoa kummallekin! Se vanha kuuro! hän on varmasti sekoittanut nämä kaksi juttua! Lyönpä kymmenen yhtä vastaan, että hän sakottaa tyttöä kirouksesta ja santarmia rakkaudesta! – Katsopas, Robin Poussepain! Mitäs ne tuovat sisälle? Onpa siinä poliiseja! Jupiterin kautta! siinähän on koko koiralauma! Se on kai paras metsästyssaalis. Metsäkarju. – Niin onkin, Robin, niin onkin! – Ja aika komea onkin! – Herkules vieköön! sehän on meidän eilinen ruhtinaamme, meidän narripaavimme, meidän kellonsoittajamme, meidän yksisilmäisemme, meidän kyttyräselkäisemme, meidän irvistäjämme! Se on Quasimodo!..

Se oli todellakin hän.

Se oli Quasimodo sidottuna, köytettynä, kytkettynä, kahlehdittuna ja tarkasti vartioituna. Häntä ympäröivien poliisimiesten joukossa oli myös yövartion päällikkö omassa persoonassaan, Ranskan koruommeltu vaakuna rinnassa ja Pariisin vaakuna selässä. Ellei ota lukuun Quasimodon muodottomuutta, ei hänessä muuten havainnut mitään sellaista pelottavaa, mitä olisi pitänyt pertuskoilla ja tuliluikuilla hillitä. Hän oli synkkä, äänetön ja tyyni. Vain silloin tällöin hän katsahti silmällään vihaisesti köysiä, jotka puristivat häntä.

Samalla silmäili hän saliin ympärilleen, mutta niin sammuneella ja raukealla katseella, että naiset uskalsivat nauraa ja osoittaa häntä sormellaan.

Tällä välin silmäili mestari Florian tarkkaavasti Quasimodoa koskevaa syytöskirjelmää, jonka kirjuri ojensi hänelle, ja näytti sen tehtyään hetken kokoavan ajatuksiaan. Tämän varotoimenpiteen vuoksi, jota hän ei koskaan laiminlyönyt, hän tiesi ennalta syytetyn nimen, arvon ja rikoksen, mietti vastauksensa ajateltuihin vastauksiin, ja näin onnistui hänen kuurouttaan pahemmin paljastamatta luovia kuulustelut kaikkien salakarien lomitse. Syytöskirjelmä merkitsi hänelle sokean koiraa. Jos joskus sattuikin, että hänen puutteensa paljastui jonkin hajanaisen lausunnon tai käsittämättömän kysymyksen johdosta, luulivat tätä toiset syvämielisyydeksi, toiset tyhmyydeksi. Kummassakaan tapauksessa ei tuomioistuimen kunnia kärsinyt minkäänlaista kolausta; sillä parempi on, että tuomaria pidetään tyhmänä tai syvällisenä kuin kuurona. Hän teki näin ollen kaiken voitavansa peittääkseen kuuroutensa kaikilta ja onnistui tavallisesti niin hyvin, että hän alkoi lopulta itse luulla, että hänellä oli mainio kuulo. Se käy muuten helpommin päinsä kuin luuleekaan. Kaikki kyttyräselkäiset käyvät pää pystyssä, kaikki änkyttäjät pitävät mielellään puheita, kaikki kuurot puhuvat hiljaa. Mestari Florian luuli korkeintaan olevansa hieman huonokuuloinen. Se oli ainoa myönnytys, minkä hän teki tässä asiassa yleiselle mielipiteelle rehellisyyden ja avomielisyyden hetkinään.

Punnittuaan täten perinpohjin Quasimodon jutun, taivutti hän päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä, näyttääkseen sitä majesteetillisemmalta ja puolueettomammalta, joten hän sillä hetkellä oli sekä kuuro että sokea; kaksi ehtoa, joita vailla tuomari ei ole täydellinen. Tässä mahtavassa asennossa hän aloitti kuulustelun.

– Nimenne?

Tässä oli nyt esillä tapaus, jota ei ollut "laissa huomioonotettu": kuuro kuulustelemassa kuuroa.

Quasimodo, jolla ei ollut aavistustakaan tuomarin kysymyksestä, katseli häntä edelleen, eikä vastannut. Kuuro tuomari, jolla puolestaan ei ollut aavistusta kuulusteltavan kuuroudesta, luuli että tämä vastasi niinkuin syytetyt tavallisesti tekevät, ja jatkoi koneellisen ja tylsän varmasti.

– Hyvä. Ikänne?

Quasimodo ei tietenkään vastannut tähänkään kysymykseen. Tuomari luuli hänen vastanneen ja jatkoi.

– Entä ammattinne?

Yhä sama äänettömyys. Kuuntelijat alkoivat nyt kuiskailla ja katsoa toisiinsa.

– Riittää, jatkoi tutkintotuomari järkähtämättömän tyynesti, koska hän luuli syytetyn vastanneen hänen kolmanteen kysymykseensä. – Teitä syytetään täällä: primo, yörauhan häiritsemisestä; secundo: väkivallanteosta muuatta naishupakkoa kohtaan, in praejudicium meretricis [arvatenkin porttoa]; tertio: väkivallasta ja tottelemattomuudesta meidän herramme kuninkaan jousimiehiä kohtaan. Onko teillä jotakin huomautettavaa näiden syytösten johdosta? – Kirjuri, oletteko merkinnyt kirjaan, mitä syytetty on tähän saakka sanonut?

Tämä onneton kysymys sai koko salin kirjureista kuuntelijoihin saakka purskahtamaan niin raikuvaan, niin hillittömään, niin rajuun ja yleiseen nauruun, että kumpikin kuuro sen ehdottomasti huomasi. Quasimodo kääntyi ja kohautti halveksivasti kyttyräänsä, samalla kun mestari Florian, joka hämmästyi niinkuin hänkin ja luuli, että kuulijain naurun oli herättänyt jokin syytetyn pilkallinen vastaus, jonka hän vain näki olkapäidenkohauksena, huudahti kiukkuisena:

– Tuo vastaus saattaisi viedä hirteen, senkin lurjus! Tiedätkö, kenelle puhut?

Nämä sanat eivät olleet omiaan vaimentamaan yleistä hilpeyttä. Ne tuntuivat niin eriskummaisilta ja hupsuilta, että nauru tarttui jopa Parloir-aux-Bourgeois'n vahtimestareihinkin, eräänlaisiin keihäillä varustettuihin palvelijoihin, joiden virkapukuun kuului tyhmyyskin. Quasimodo yksin pysyi järkähtämättömän vakavana siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän tajunnut rahtuakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuomari, joka yhä kiihtyi, katsoi olevansa velvollinen jatkamaan samaan tapaan, toivoen siten saattavansa syytetyn pelon valtaan, mikä sitten vaikuttaisi kuulijoihinkin ja saisi heidät taas osoittamaan oikeudelle sille kuuluvaa kunnioitusta.

– Vai niin, senkin roisto ja veijari, vai suvaitset sinä loukata Châtelet'n tutkintotuomaria, Pariisin poliisituomaria, jonka tehtävänä on tutkia rikoksia, rauhan ja järjestyksen häiritsemisiä ja muita konnantöitä, valvoa kaikkia ammatteja ja elinkeinoja ja ehkäistä etuileminen, huolehtia kaduista ja toreista, pitää silmällä siipikarjan ja metsänriistan myyjiä, mittauttaa puut ja muut polttoaineet, puhdistaa kaupunki liasta ja ilma ruton saastutuksesta, sanalla sanoen, alituiseen valvoa yleisön parasta ja ilman korvausta tai palkan toivoakaan! Tiedätkö, että olen Florian Barbedienne, herra kaupunginvoudin lähin mies ja sitä paitsi komissaari, kuulustelu-, tarkastus- ja tutkintotuomari ja minulla on samat järjestyksenvalvojan- ja esimiehenoikeudet!

Mikään ei saa toiselle kuurolle puhuvaa kuuroa lopettamaan lörpötystään. Herra yksin tietää, milloin ja missä mestari Florian olisi laskeutunut jälleen maan pinnalle, kohottuaan täten korkeamman kaunopuheisuuden piiriin, jollei salin perällä oleva matala ovi olisi äkkiä avautunut ja herra kaupunginvouti itse astunut siitä sisälle.

Hänen tulonsa ei kuitenkaan saanut mestari Floriania vaikenemaan.

Hän vain teki puolikäännöksen kantapäillään, ja suunnaten kaupunginvoutiin tuon kaunopuheisen puuskan, joka äsken oli jylissyt

Quasimodon pään yllä, hän jatkoi:

– Kunnioitettava herra, minä tuomitsen sen rangaistuksen, jonka suvaitsette määrätä tälle miehelle oikeuden karkeasta ja hämmästyttävästä loukkaamisesta.

Hän istuutui aivan hengästyneenä ja kuivasi suuria hikipisaroita, joita helmeili hänen otsaltaan kostuttaen kyyneleiden tavoin hänen edessään levällään olevia asiakirjapinkkoja. Herra Robert d'Estouteville rypisti kulmakarvansa ja kääntyi Quasimodon puoleen niin käskevin ja merkitsevin elein, että kuuro älysi jotain olevan tekeillä.

Kaupunginvouti lausui ankaralla äänellä:

– Mitä sinä, lurjus olet tehnyt, että olet joutunut tänne?

Kellonsoittajaraukka, joka luuli kaupunginvoudin kysyvän hänen nimeään, katkaisi tavallisen vaiteliaisuutensa ja vastasi käheällä ja särähtelevällä äänellä:

– Quasimodo.

Vastaus sopi niin huonosti kysymykseen, että kuulijat purskahtivat uudelleen nauruun, ja herra Robert huudahti kiukusta punaisena:

– Aijotko tehdä pilkkaa minustakin, senkin roisto?

– Notre-Damen kellonsoittaja, vastasi Quasimodo, luullen tuomarin tahtovan tietää mikä hän oli.

– Kellonsoittaja! kertasi kaupunginvouti, joka oli herännyt liian

huonolla tuulella, sietääkseen raivostumatta sellaisia vastauksia.

– Kellonsoittaja! Minä annan raippojen soittaa selkääsi kaikissa

Pariisin kadunristeyksissä. Kuuletko, lurjus?

– Jos tahdotte tietää ikäni, sanoi Quasimodo, niin luulen, että

Martinpäivänä täytän kaksikymmentä vuotta.

Se oli jo liikaa. Kaupunginvouti ei voinut enää hillitä itseään.

– Vai teet sinä, kurja, pilkkaa kaupunginvoudin virasta! Herrat piiskurit, viekää tämä lurjus Grèven kaakinpuuhun ja ruoskikaa häntä siellä kokonainen tunti perusteellisesti. Siinä hänen palkkansa, Herra paratkoon! Ja lisäksi tahdon tuomion julistettavaksi neljän valantehneen torvensoittajan läsnäollessa Pariisin varakreivikunnan seitsemässä linnoituspiirissä.

Kirjuri ryhtyi heti laatimaan tuomiota.

– Jumal'auta! Siinäpä oli mainio tuomio! huusi nurkastaan tuo pieni ylioppilas Jehan Frollo du Moulin.

Kaupunginvouti kääntyi ja kiinnitti Quasimodoon säkenöivän katseensa.

– Luulenpa, että se roisto sanoi jumal'auta! Kirjuri, lisätkää kaksitoista denieriä sakkoa kirouksesta, ja puolet siitä tulee Saint-Eustachen kirkkorahastoon. Minä kunnioitan erityisesti Saint-Eustachea.

Hetken päästä oli tuomio valmis. Sisällys oli lyhyt ja yksinkertainen. Pariisin kaupunginvoudin- ja varakreivikunnan oikeudenkäyttöä eivät presidentti Thibaut Baillet ja kuninkaallinen asianajaja Roger Barmne vielä olleet uudistaneet. Sitä ei vielä rasittanut tuo viisastelujen ja mutkikkaitten menetelmäin viidakko, jonka nuo kaksi lainoppinutta siihen istuttivat kuudennentoista vuosisadan alussa. Kaikki oli selvää, suoraa ja yksinkertaista. Käytiin suoraan päämäärään, ja heti nähtiin jokaisen polun päässä, joita pensaikot ja poikkitiet eivät hämmentäneet, teili, hirsipuu tai kaakinpuu. Tiedettiin ainakin minne mentiin.

Kirjuri ojensi kaupunginvoudille tuomion, jonka alle tämä painoi sinettinsä ja lähti sen jälkeen salista tehdäkseen kierroksen oikeussalien läpi sellaisessa mielentilassa, joka sinä päivänä varmasti täytti kaikki Pariisin vankilat. Jehan Frollo ja Robin Poussepain nauroivat partaansa. Quasimodo seurasi kaikkea välinpitämättömän ja hämmästyneen näköisenä.

Tällä välin oli kirjuri, mestari Florianin vuorostaan lukiessa tuomiota kirjoittaakseen nimensä sen alle, tuntenut sääliä vankiraukkaa kohtaan ja toivoen lievennystä tuomioon lähentynyt tutkintotuomarin korvaa niin lähelle kuin saattoi ja Quasimodoa osoittaen sanonut hänelle:

– Mies on kuuro.

Hän toivoi tämän yhteisen onnettomuuden herättävän mestari Florianissa myötätuntoa tuomittua kohtaan. Mutta ensiksikään ei mestari Florianista ollut mieluisaa havaita – kuten jo olemme nähneet – että joku sai selville hänen kuuroutensa, ja toiseksi oli hän niin kuuro, ettei kuullut sanaakaan siitä, mitä kirjuri hänelle sanoi. Hän tahtoi kuitenkin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi kuullut, ja vastasi:

– No, se muuttaa asian! En tiennyt sitä lainkaan. Tunti lisää kaakinpuuta siinä tapauksessa.

Ja hän allekirjoitti siten muutetun tuomion.

– Se oli oikein, sanoi Robin Poussepain, jolla oli kaunaa Quasimodoa kohtaan. Se opettaa häntä olemaan kolhimatta ihmisiä!