Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 15

II. Rotankolo

Lukija suonee meidän nyt palata Grève-torille, josta eilen Gringoiren seurassa lähdimme seurataksemme Esmeraldaa.

Kello on kymmenen aamupäivällä. Kaikkialla näkyy jälkiä edellisen päivän juhlasta. Kiveyksellä on juhlan jätteitä: nauhoja, repaleita, töyhtösulkia, vahaläikkiä soihduista, yleisen temmellyksen jälkiä. Joukko porvareita maleksii, kuten nykyään sanotaan, siellä täällä torilla kääntäen kenkänsä kärjellä juhlanuotiosta jääneitä sammuneita kekäleitä tai muistellen Pylvästalon luona innostuksella eilisiä koreita seinäverhoja ja tyytyen tänään katselemaan nauloja, joihin ne oli ripustettu. Omenaviinin ja oluen myyjät kierittelevät tynnyreitään väkijoukkojen keskellä. Joku kiireinen kulkija astelee silloin tällöin torin poikki. Kauppiaat seisoskelevat kauppojensa ovilla ja keskustelevat huutaen keskenään. Juhla, lähettiläät, Coppenole, narripaavi ovat kaikkien huulilla. Arvostellaan ja nauretaan sydämen pohjasta. Tällä välin on neljä ratsupoliisia asettunut kaakinpuun kulmiin ja kerännyt ympärilleen joukon rahvasta, joka pienen mestauksen toivossa jää ikävissään seistä töllöttämään.

Jos lukija tarkasteltuaan sitä eloisaa ja meluavaa näytelmää, jota torin kaikilla kulmilla esitetään, suuntaa katseensa tuota osaksi goottilaista, osaksi romaanista taloa, Rolandin tornia kohden, joka on torin länsisivun ja Seinen rannan kulmassa, huomaa hän aivan kulmauksessa suuren, julkisen, runsaasti miniatyyrimaalauksilla koristetun messukirjan, jota sateelta suojelee katos ja varkailta rautaristikko niin, että sitä kuitenkin voi selailla. Tämän messukirjan vieressä on kapea suippokaariaukko, jonka sulkee kaksi ristiin asetettua rautatankoa ja joka on torille päin, ainoa aukko, jonka kautta hieman ilmaa ja valoa pääsee pieneen kammioon, joka on talon maakerroksen muurissa ja jossa vallitsee sitäkin syvempi rauha, sitäkin synkempi hiljaisuus, kun Pariisin vilkasliikenteisin ja meluavin tori kuohuu ja kohisee sen ulkopuolella.

Tämä kammio oli jo lähes kolmesataa vuotta ollut kuuluisa Pariisissa, siitä ajasta lähtien, jolloin madame Rolande de la Tour-Roland, joka suri ristiretkillä kaatunutta isäänsä, oli talonsa seinämuuriin sen rakennuttanut sulkeutuakseen sinne loppuiäkseen. Hän piti palatsistaan itse ainoastaan tämän loukon, jonka ovi muurattiin kiinni ja jonka ikkuna-aukko oli avoin kesät talvet, lahjoittaen kaiken muun köyhille ja Jumalalle. Tuo lohduton aatelisneiti oli todellakin odottanut kaksikymmentä vuotta kuolemaa tässä haudassa rukoillen yötä päivää isänsä sielun puolesta, maaten tuhkassa, ei edes kiveä päänalusena, pukeutuneena mustaan säkkiin. Hän eli vain leivällä ja vedellä, jota ohikulkijat armeliaasti asettivat aukon ulkoreunalle, ottaen siten vastaan almuja, joita itse oli ennen antanut. Kuollessaan, muuttaessaan toiseen hautaan, hän oli testamentannut tämän loukon epätoivoisille naisille, äideille, leskille tai nuorille tytöille, joilla oli paljon rukoiltavaa itsensä tai muiden puolesta ja jotka suuressa surussa tai suuressa katumuksessa tahtoivat haudata itsensä elävältä. Sen ajan köyhät olivat pitäneet hänelle kauniit hautajaiset kyynelin ja rukouksin, mutta heidän suureksi surukseen ei heidän hurskasta hyväntekijäänsä ollut julistettu pyhimykseksi, kun hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia suosijoita. Ne, jotka olivat hieman vapaauskoisempia, olivat toivoneet että asia olisi helpommin autettavissa paratiisissa kuin Roomassa. Sen sijaan että olisivat kääntyneet anomuksella paavin puoleen, olivat he vain rukoilleet Jumalaa kuolleen sielun puolesta. Useimmat olivat tyytyneet pyhittämään Rolanden muiston ja pitämään hänen ryysyjään pyhäinjäännöksinä. Kaupunki oli puolestaan hänen muistokseen antanut asettaa hänen koppinsa ikkuna-aukon viereen julkisen messukirjan, jotta ohikulkijat joskus pysähtyisivät siihen hartautta harjoittamaan, jotta rukous johtaisi heidän ajatuksensa kristilliseen armeliaisuuteen, etteivät madame Rolanden luolan perillisraukat unohdettuina kuolisi nälkään.

Tuollaiset haudat eivät keskiajalla muuten olleet harvinaisia. Väkirikkaimmalla kadulla, meluisimmalla ja vilkasliikenteisimmällä torilla saattoi kesken kaiken nähdä hevosenjalkojen ja vaununpyoräin alla loukon, kaivon, kiinnimuuratun ja ristikolla varustetun kammion, jossa yötä päivää rukoili joku ihmisolento, joka vapaaehtoisesti oli vihkiytynyt johonkin ikuiseen valitukseen, johonkin suureen katumukseen. Ja kaikki ne ajatukset, joita meissä nykyään herättäisi tämä omituinen näky, tämä kauhea komero, joka oli jonkinlainen kodin ja haudan, hautausmaan ja kaupungin väliaste, tämä ihmisten yhteydestä kokonaan eristäytynyt elävä olento, joka jo luettiin kuolleisiin, tämä lamppu, joka pimeässä kulutti viimeisiä öljypisaroitaan, tämä elämänjäännös, joka häälyi kuopassa, tämä henkäys, tämä ääni, tämä lakkaamaton rukous kiviloukossa, nämä toista maailmaa kohden iäksi kääntyneet kasvot, nämä jo toisen auringon kirkastamat silmät, tämä haudanseinällä kuunteleva korva, tämä vielä ruumiiseen kytketty sielu, tämä yhä luolaan kytketty ruumis, ja tämän kaksinkertaisen liha- ja graniittikuoren sisällä kidutetun sielun tuska, niitä ei kansanjoukko lainkaan ajatellut. Ajalle ominaista oli mietiskelyn puute ja jumalisuuden pintapuolisuus: uskonnollisessa uhriteossa ei havaittu mitään ihmeellistä. Kansa otti asian sellaisenaan, kunnioitti, piti arvossa ja pyhänä uhria tarpeen mukaan, mutta ei eritellyt kärsimyksiä eikä niitä juuri säälinyt. Se toi silloin tällöin hieman ruokaa katumuksentekijälle, vilkaisi aukon läpi, elikö hän vielä, ei tuntenut hänen nimeään, tiesi tuskin kuinka monta vuotta hän oli ollut siellä, ja muukalaisen kysymykseen, kuka tuo elävä luuranko oli, joka maatui tuossa loukossa, vastasivat naapurit: "Se on erakko."

Siten suhtauduttiin siihen aikaan kaikkeen, ilman metafysiikkaa, ilman liioittelua, ilman suurennuslasia, paljaalla silmällä. Mikroskooppia ei ollut vielä keksitty, ei aineen eikä hengen alalla.

Mutta huolimatta siitä, ettei tuollaisia vankeja suurestikaan ihmetelty, eivät ne kuitenkaan olleet harvinaisia. Pariisissa oli melkoinen määrä tuollaisia rukous- ja katumusluolia, ja niissä oli melkein kaikissa asukas. Totta on myös, etteivät papit mielellään nähneet niitä tyhjinä, se olisi osoittanut uskonnollista laimeutta; ellei ollut tarjolla katujia, muurattiin niihin spitaalitautisia. Paitsi Grèven komeroa oli niitä Montfauconin, Innocents-hautuumaan luuhuoneen ja, jollen väärin muista, Hôtel Clichonin luona sekä monissa muissa paikoissa, joihin muistitieto on liittänyt niiden tarinoita. Yliopistossakin niitä oli. Niinpä lauloi jonkinlainen keskiaikainen Job Sainte-Geneviève-mäellä lantakasalla erään kaivon pohjalla kolmekymmentä vuotta seitsemää katumusvirttä alkaen aina alusta, kun oli ehtinyt loppuun, ja kovemmalla äänellä öisin, magna voce per umbras [korkealla äänellä pimeässä], ja vielä tänäänkin on muinaistutkija kuulevinaan hänen äänensä astuessaan Puits-qui-parle-kadulle [Puhuvan-kaivonkatu].

Mutta rajoittuaksemme Tour-Rolandin komeroon on meidän lisättävä, ettei se juuri koskaan ollut tyhjänä. Madame Rolanden kuoleman jälkeen se oli harvoin ollut vuoden tai pari asukasta vailla. Moni nainen oli sulkeutunut sinne, viimeiseen hetkeensä saakka itkeäkseen vanhempiaan, rakastajiaan, harha-askeleitaan. Pariisin pilkkakirveet, joiden pitää iskeä kaikkeen, vieläpä sellaisiinkin seikkoihin, jotka eivät heitä lainkaan koske, väittivät ettei siellä juuri ollut nähty leskiä.

Ajan tavan mukaan oli seinään hakattu jokin latinalainen lause, josta latinantaitoinen ohikulkija sai tietää komeron hurskaan tarkoituksen. Tämä tapa ilmaista portin otsikkoon kirjoitetulla lauseella rakennuksen tarkoitus säilyi kuudennentoista vuosisadan keskivaiheille saakka. Niinpä näkee vieläkin Ranskassa Tourville-vankilan portin otsikossa lauseen: Sileto et spera! [Vaikene ja toivo!] Irlannissa Fortescue-linnan suuren portin yläpuolella olevan vaakunakilven alla Forte scutum, salus ducum [Luja kilpi ruhtinaan suoja] Englannissa Cowperin kreivien vieraanvaraisen kartanon pääkäytävän yläpuolella: Tuum est! [Kuuluu sinulle!] Siihen aikaan sisältyi jokaiseen rakennukseen ajatus.

Kun Tour-Rolandin umpeenmuurattuun komeroon ei ollut ovea, oli suurilla roomalaisilla kirjaimilla hakattu ikkuna-aukon yläpuolelle sanat:

TU ORA! [Rukoile!]

Rahvas, jonka terve järki ei juuri älyä missään sisimpiä hienouksia ja mielellään vaihtaa Ludovico Magnon ["Ludvig Suurelle", alku Saint-Denis-portin otsikkokirjoituksesta] Porte Saint-Denis'ksi, oli antanut tälle pimeälle, synkälle ja kostealle komerolle nimen Rotankolo. [Latinalaisesta otsikkolauseesta tu ora (äännetään: tuu ooraa) ovat sanaleikkiä harrastavat pariisilaiset vääntäneet nimityksen le trou aux rats (äännetään suunnilleen: tru oo ra), suomeksi: rotankolo.] Se ei ollut kovin ylevä, mutta sitä vastoin hyvin kuvaava selitys.

III. Kertomus maissileivästä

Siihen aikaan, jota kertomuksessamme kuvailemme, oli Rolandin tornin komerossa asukas. Jos lukija haluaa tietää, kuka siellä asusti, tarvitsee hänen vain kuunnella kolmen kunnon vaimon keskustelua, jotka olivat tulossa Châtelet'n rantaa pitkin Grève-torille päin ja suuntasivat askeleensa suoraan tornia kohden samaan aikaan, kun me kiinnitämme lukijan huomion Rotankoloon.

Kaksi näistä naisista oli puvultaan kunniallisia pariisilaisia porvarisvaimoja. Heidän hienot valkoiset kaularöyhelönsä, heidän puna- ja sinijuovaiset puolivillaiset hameensa, heidän valkoiset, värillisillä koristekielekkeillä koruommellut trikoosukkansa, heidän keltaiset, mustapohjaiset, leveäkärkiset nahkakenkänsä ja ennen kaikkea heidän päähineensä, nuo nauhoilla ja pitseillä koristetut kultakuituiset sarvet, jollaisia champagnelaisnaiset ja venäläiset kaartinkrenatöörit vielä tänä päivänäkin käyttävät, ilmaisivat heidän kuuluvan siihen hyvinvoipien kauppiaanvaimojen luokkaan, jotka ovat vaimon ja rouvan keskivaiheilla, kuten lakeijat sanovat. Heillä ei ollut sormuksia eikä kultaristiä, mutta helposti saattoi huomata ettei se johtunut köyhyydestä vaan sakkojen pelosta. Heidän seuralaisensa oli pukeutunut likipitäen samoin kuin hekin, mutta hänen puvussaan ja olennossaan oli yhtä ja toista, joka herätti vaikutelman maaseutunotaarin vaimosta. Hänen tavallista korkeammalla olevan vyönsä muodosta päättäen hän ei ollut kauan ollut Pariisissa. Lisättäköön tähän poimutettu röyhelö, kenkien nauharuusut, hameen poikittaiset raidat pitkittäisten asemesta ja lukemattomat muut hyvää makua loukkaavat omituisuudet.

Kaksi ensinmainittua asteli tuolla pariisittarille ominaisella tavalla, heidän kuljettaessaan maalaisserkkujaan pääkaupunkia katsomassa. Maalainen talutti kädestä lihavaa poikaa, jolla oli kädessä suuri leipä.

Tuntuu ilkeältä tunnustaa, että vuodenajan kylmyyden takia poika käytti kieltä nenäliinanaan.

Poika antoi vetää itseään, non passibus aequis [epätasaisin askelin], kuten Vergilius sanoo, ja kompasteli aina vähän väliä, minkä vuoksi äiti alati torui häntä. Hän katselikin enemmän leipäänsä kuin katukiveystä. Epäilemättä pidätti jokin painava seikka häntä haukkaamasta siitä, sillä hän tyytyi sitä hellästi silmäilemään. Mutta äidin olisi pitänyt itse kantaa leipää. Oli julmaa antaa pyöreäposkisen pojannallikan esittää Tantaluksen osaa.

Samalla nuo kolme vaimoa (sillä rouva-nimitystä käytettiin ainoastaan aatelisnaisista) puhelivat kaikki yhtaikaa.

– Kiirehtikää, Mahiette, sanoi maalaisvaimolle nuorin, joka myös oli kookkain. – Pelkään, että myöhästymme. Châtelet'ssa sanottiin, että hänet heti vietäisiin kaakinpuulle.

– Oh, mitä puhuttekaan, Oudarde Musnier, virkkoi toinen pariisitar.

– Hän saa olla kaksi tuntia kaakinpuussa. Onhan meillä aikaa.

Oletteko koskaan nähnyt kaakissa seisojaa, Mahiette?

– Olen, Reimsissä, vastasi maaseutulainen.

– Reimsissä! Mikä liekään teidän kaakinpuunne Reimsissä? Kurja häkki, johon pannaan vain talonpoikia. On sekin jotain!

– Vai talonpoikia ainoastaan! Reimsin Verkatorilla! On siellä nähty oikein kunnon murhamiehiäkin, sellaisiakin, jotka ovat surmanneet isänsä ja äitinsä! Talonpoikia! Minä te meitä oikein pidätte, Gervaise?

Ja maaseutulaisrouva oli vähällä toden teolla suuttua kaakinpuunsa kunnian puolesta. Onneksi käänsi järkevä Oudarde Musnier ajoissa keskustelun toisille urille.

– Kesken kaiken, Mahiette, mitä sanotte meidän flaamilaisista lähettiläistämme? Onko teillä yhtä komeita Reimsissä?

– Ei, sen myönnän, sanoi Mahiette, – sellaisia flaamilaisia kuin nämä saa nähdä vain Pariisissa.

– Oletteko lähetystön joukosta huomannut tuota pitkää lähettilästä, joka on sukankutoja? Oudarde kysyi.

– Olen, vastasi Mahiette, – hän näyttää oikealta Saturnukselta.

– Ja tuota lihavaa miestä, joka on paksu ja pyöreä kuin oluttynnyri? virkkoi Gervaise. – Ja pientä, jolla on pienet silmät ja punaiset silmäluomet, joiden päällä kulmakarvat törröttävät niinkuin ohdakkeen piikit?

– Heidän hevosissaan vasta katsomista on, sanoi Oudarde, – ja heidän kummallisissa satulaloimissaan.

– Voi, hyvät ystävät, sanoi Mahiette vuorostaan etevämmyyttä osoittavin ilmein, – mitä sanoisittekaan, jos olisitte vuonna 61, kahdeksantoista vuotta sitten kruunausjuhlissa Reimsissä nähneet prinssien ja kuninkaan seurueen hevoset? Millaisia satulaloimia ja maahan asti ulottuvia peitteitä, toiset kirjosilkkiä tai hienoa kultakangasta, soopelinnahalla vuorattuja, toiset samettia, kärpännahalla vuorattuja, toiset taas täynnä jalokiviä ja kulta- ja hopeatiukuja! Miten paljon lienevät maksaneetkaan! Entä ne kauniit hovipojat sitten, jotka ratsastivat niillä komeilla hevosilla!

– Oli miten tahansa, vastasi kuivasti Oudarde, – mutta flaamilaisilla on oikein kauniita hevosia, ja he olivat eilen kaupunginvoudin päivällisillä Kaupungintalossa, jossa tarjottiin sokerileivoksia, mausteviiniä, makeisia ja muita harvinaisuuksia.

– Johan nyt jotakin, hyvä naapuri! huudahti Gervaise. – Flaamilaisethan aterioivat herra kardinaalin luona Bourbonin palatsissa.

– Eivätpä, kuin kaupungintalossa!

– Ei, Bourbonin palatsissa!

– Tiedän varmasti, että he olivat Kaupungintalossa, Oudarde vastasi päättävästi, – koska tohtori Scourable piti heille latinankielisen puheen, josta he olivat hyvin mielissään. Niin sanoi mieheni, joka on valantehnyt kirjakauppias.

– Ja minä tiedän varmasti, että he olivat Petit-Bourbonissa, vastasi Gervaise yhtä terhakasti, – sillä herra kardinaalin prokuraattori tarjosi heille siellä kaksitoista kaksoisneljännestä valkoista, vaaleanpunaista ja tulipunaista mausteviiniä, kaksikymmentäneljä laatikkoa Lyonin "kultaisia" mantelileivoksia, yhtä monta kahden livren hintaista soihtua ja lisäksi kuusi puolikasta valkoista ja punaista Beaunen viiniä, parasta mitä Pariisista sai. Eikö se jo todista jotakin. Sen kuulin mieheltäni, joka on Parloir-aux-Bourgeois'n osastopäällikkö ja joka juuri tänä aamuna vertaili flaamilaisia lähettiläitä ja niitä lähettiläitä keskenään, joita pappi Johannes ja Trebizonden keisari edellisen kuninkaan aikana lähettivät Mesopotamiasta Pariisiin ja joilla oli korvarenkaat.

– Sanon kuin sanonkin, että he aterioivat Kaupungintalossa, kivahti Oudarde, johon kaikki nämä todisteet eivät lainkaan tehonneet, – koska ei milloinkaan ennen ole nähty niin komeita liharuokia ja sokerileivoksia.

– Ja minä sanon teille, että niitä tarjoili kaupunginpalvelija Le

Sec Hôtel du Petit-Bourbonissa, ja siksi te erehdytte.

– Kaupungintalossa, sanon minä.

– Petit-Bourbonissa, hyvä ystävä, koska vielä oli suuren portaalin päällä oleva sana Espérance valaistu taikalyhdyillä.

– Kaupungintalossa! Kaupungintalossa! Koska Husson le Voirkin puhalsi huilua.

– Ei, sanon minä!

– Kaupungintalossa, sanon minä!

– Ei, sanon vielä kerran!

Roteva kunnon Oudarde aikoi juuri vastata, ja riita olisi ehkä johtanut tukkanuottasille, ellei Mahiette olisi samassa huudahtanut:

– Katsokaa, miten paljon väkeä on kerääntynyt tuonne sillan päähän!

Ne näyttävät katselevan jotakin, joka on niiden keskellä.

– Niin, todellakin, sanoi Gervaise, kuulen tamburiinin äänen. Siellä tekee kai pieni Esmeralda vuohineen temppujaan. Joutukaa, Mahiette, juoksuttakaa poikaa! Tehän olette tullut katsomaan Pariisin merkillisyyksiä. Eilen näitte flaamilaiset, tänään teidän täytyy nähdä mustalaistyttö.

– Mustalainen! huudahti Mahiette ja pysähtyi tarttuen lujasti poikansa käteen. – Herra varjelkoon! Hän varastaa lapseni! – Tule, Eustache!

Hän alkoi juosta rantaa pitkin Grève-toria kohden, kunnes oli päässyt tarpeeksi pitkälle sillasta, eikä olisi silloinkaan vielä pysähtynyt, ellei poika, jota hän raahasi jäljessään, olisi kaatunut. Hän seisahtui hengästyneenä. Oudarde ja Gervaise saavuttivat hänet.

– Tuo mustalaistyttökö varastaisi lapsenne! huudahti Gervaise. —

Sepä omituinen ajatus.

Mahiette ravisti päätään miettivänä.

– Omituista, että säkkinainenkin uskoo sellaista mustalaisista.

– Kuka on säkkinainen? Mahiette kysyi.

– No sisar Gudule, sanoi Oudarde.

– Kuka on sisar Gudule?

– Kyllä te siellä Reimsissä olette takapajulla, kun ette tiedä, kuka sisar Gudule on! Sehän on Rotankolon erakko.

– Se naisraukkako, jolle olemme viemässä tätä leipää? Oudarde nyökäytti myöntävästi.

– Juuri sama. Saatte kohta nähdä hänen katsovan luukustaan Grève-torille. Hän ajattelee aivan samalla tavalla kuin tekin näistä kiertelevistä mustalaisnaisista, jotka tanssivat rämisyttäen tamburiinia ja ennustavat yleisölle. Ei tiedetä, mistä syystä hän niin inhoaa mustalaisia. Mutta entä te, Mahiette, miksi te niin kiireesti juoksitte pakoon, kun näitte heidät?

– Oh! vastasi Mahiette ja tarttui molemmin käsin pikku poikansa pyöreään päähän, – en tahdo, että minulle käy niinkuin Paquette la Chantefleurielle.

– Voi! kertokaa meille se tarina, hyvä Mahiette, sanoi Gervaise ja tarttui hänen käsivarteensa.

– Mielelläni, vastasi Mahiette, – mutta kyllä te pariisilaiset olette tietämättömiä, kun ette sitä tunne. Sanon teille, – mutta eihän meidän tarvitse pysähtyä sen tähden, että kerron, – että Paquette la Chantefleurie oli kaunis kahdeksantoista vuotias tyttö, kun minä olin yhtä vanha, toisin sanoen kahdeksantoista vuotta sitten, ja että on hänen oma syynsä, ettei hän nyt minun laillani ole kunnollinen ja hyvinvoipa kolmenkymmenenkuuden ikäinen vaimo, jolla on mies ja pieni poika. Muuten se oli jo myöhäistä, kun hän oli neljäntoista. Hän oli Guybertaut'n, reimsiläisen venelaulajan tytär, hänen, joka lauloi kuningas Kaarle VII: lle hänen kruunauspäivänään, kun hän kulki Vesleä alaspäin Sillerystä Muisoniin, ja silloin oli hänen mukanaan veneessä Orleans'in neitsyt. Vanha isä kuoli, kun Paquette vielä oli pieni. Hänellä oli niin muodoin vain äiti, jonka veli oli herra Mathieu Pradon, pariisilainen vaskiseppä Rue Parin-Garlinin varrella; hän kuoli viime vuonna. Kuten näette, oli hän siis kunnon perheen lapsi. Äiti oli pahaksi onneksi yksinkertainen, hyvä nainen, joka hemmotteli tyttöä eikä opettanut häntä tekemään muuta kuin nukkeja ja muuta rihkamaa, ja niinpä tyttö sitten vartuttuaan jäikin köyhäksi. He asuivat Reimsissä aivan joen rannalla Rue de Folle-Peinen varrella. Huomatkaa tämä, sillä minä luulen, että se oli syynä Paquetten onnettomuuteen. Vuonna 61, samana vuonna, jona armollinen kuninkaamme Ludvig XI kruunattiin, oli Paquette niin iloinen ja kaunis, että kaikki nimittivät häntä la Chantefleurieksi [Laulukukkanen, vapaampi vastine: Laululintunen]. – Tyttö raukka! – Hänellä oli kauniit hampaat, ja hän nauroi mielellään näyttääkseen niitä. Mutta tyttö, joka mielellään nauraa, saa pian itkeä; kauniit hampaat pilaavat kauniit silmät. Niin kävi Chantefleurienkin. Hän ja hänen äitinsä elivät suuressa puutteessa. Soittoniekan kuoleman jälkeen oli heidän toimeentulonsa huononemistaan huonontunut. Heidän nukkensa tuottivat heille tuskin kuutta denieriä viikossa, mikä ei ole kahta kotka-penninkiäkään. Missä olivat nyt ne ajat, jolloin isä Guybertaut sai kaksitoista pariisilaista souta yhdestä ainoasta laulusta kruunajaisissa? Tuli talvi – samana vuonna 61 – , jolloin noilla naisraukoilla ei ollut tikkuakaan valkean sytykkeeksi, ja kun oli hyvin kylmä, sai Paquette poskilleen niin kauniit ruusut, että miehet alkoivat kuiskailla hänelle: Paquette! ja useat: Pâquerette! ja hän joutui huonoille jäljille. – Eustache! Koetappas vain haukata siitä leivästä! – Me näimme heti eräänä sunnuntaina, kun hän tuli kirkkoon kultainen risti kaulassa, että hänen oli käynyt hullusti. – Ajatelkaa! Neljäntoista vuotiaana! – Ensimmäinen oli nuori varakreivi de Cormontreuil, jonka kartano on kolmenneljännespeninkulman päässä Reimsistä; toinen oli herra Henri de Triancourt, kuninkaan tallimestari; sitten vain turnajaisairut Chiart de Beoulion; sitten yhä alenevaa säätyä kuninkaan pöydänkattaja Guery Aubergeon, dauphinin parturi Macé de Frépus, kuninkaan kokki Thévenin le Moine ja niin edespäin yhä vanhempia ja alhaisempia, kunnes hän viimein joutui katulaulaja Guillaume Racinen ja lyhdynsytyttäjä Thierry de Merin käsiin. Silloin antautui Chantefleurie raukka jo kenelle tahansa. Hän oli auttamattomasti vajonnut lokaan. Ajatelkaas, hyvät ystävät! Kruunajaisten aikana, samana vuonna 61, juuri hän sai laittaa vuoteen irstailijain kuninkaalle! – Samana vuonna!

Mahiette huokasi ja pyyhkäisi kyyneleen poskipäältään.

– Eihän tuo juttu mitään ihmeellistä ole, sanoi Gervaise, – enkä ole siinä vielä nähnyt en mustalaisia enkä lapsia.

– Odottakaahan! jatkoi Mahiette, – kyllä vielä näette lapsen. – Vuonna 66, Paavalinpäivänä tulee siitä kuluneeksi kuusitoista vuotta, Paquette synnytti tytön. Miten suuresti tuo onneton siitä riemastuikaan! Hän oli kauan toivonut lasta. Hänen äitinsä, yksinkertainen kunnon nainen, joka ei koskaan muuta osannut kuin ummistaa silmänsä kaikelta, oli kuollut. Paquettella ei ollut enää koko maailmassa ketään, jota rakastaa, ei ketään, joka rakasti häntä. Viisi vuotta, lankeemuksestaan asti, Chantefleurie oli ollut vallan säälittävä olento. Hän oli yksin maailmassa, aivan yksin, häntä osoitettiin sormella ja häpäistiin kadulla, vartijat pieksivät häntä, ja pienet katupojat pilkkasivat häntä. Hän oli nyt kaksikymmenvuotias ja kahdenkymmenen ikäisinä ilotytöt ovat jo vanhoja. Porton ammatti ei enää tuottanut enempää kuin ennen nukkien ompelu; jokainen uusi kurttu vei palkasta taalerin. Talvi kävi hänelle taas tukalaksi, puut yhä harvinaisemmiksi hänen uunissaan ja leipä hänen laatikossaan. Hän ei enää kyennyt työskentelemään, sillä käydessään hekumalliseksi hän oli laiskistunut, ja hän kärsi sitäkin enemmän, kun hän laiskistuessaan oli käynyt hekumalliseksi. – Niin ainakin selitti Saint-Remyn kirkkoherra, minkä tähden sellaisia naisia vanhoina pahemmin ahdistaa kylmä ja nälkä kuin muita köyhiä.

– Niinpä niin, virkkoi Gervaise, – mutta entä mustalaiset?

– Odottakaahan, Gervaise! sanoi Oudarde, jonka mielenkiinto ei ollut niin hätäistä laatua. – Mitä jäisi loppupuolelle, jos kaikki olisi heti alussa? Jatkakaa, Mahiette, olkaa hyvä! Chantefleurie raukka!

Mahiette jatkoi.

– Hän oli siis hyvin murheellinen, hyvin kurja ja itki poskensa kuopille. Mutta suuressa häpeässään, alennuksessaan ja hylätyssä tilassaan tuntui hänestä, ettei hän olisi niin häväisty, alennettu ja hylätty, jos hänellä olisi maailmassa jotakin tai joku, jota hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Sen täytyi olla lapsi, sillä ainoastaan lapsi saattoi olla kyllin viaton rakastaaksen häntä. – Hän oli tullut huomaamaan sen koetettuaan rakastaa muuatta varasta, ainoaa miestä, jolle hän enää kelpasi; mutta hän huomasi pian, että varas halveksi häntä. – Langenneet naiset tarvitsevat rakastajan tai lapsen täyttääkseen sydämensä tyhjyyden. – Muuten he ovat äärettömän onnettomia. Kun hän ei voinut saada rakastajaa, hän suuntasi toiveensa lapsen saamiseen, ja sitä hän aina rukoili, sillä hän ei ollut lakannut rukoilemasta. Jumala armahti häntä ja lahjoitti hänelle pikku tytön. En yritäkään kuvailla teille hänen riemuaan. Se oli yhtä kyynelten, hyväilyjen ja suudelmain tulvaa. Hän imetti itse lastaan, kapaloi sen peitteellään, ainoalla, mikä hänellä oli, eikä tuntenut enää vilua eikä nälkää. Hän kaunistui uudelleen. Vanhasta tytöstä tuli nuori äiti. Entinen elämä alkoi uudelleen, tultiin katsomaan Chantefleurietä, hänen markkinansa paranivat uudelleen, ja kaikella tuolla kauhealla menolla hän hankki kääreitä, myssyjä, pitseillä koristettuja mekkoja ja pieniä silkkipäähineitä huolehtimatta lainkaan omasta puvustaan. – Kuulepas Eustache-herra, enkö ole kieltänyt sinua haukkaamasta leivästä. – Varmaa on, että pikku Agnesta – se oli lapsen ristimänimi, sillä sukunimeä ei Chantefleuriellä ollut enää pitkiin aikoihin ollut – koristettiin enemmän pitseillä ja nauhoilla kuin prinsessaa. Muun muassa hänellä oli pari mitä kauneimpia pikku kenkiä, joiden vertaisia ei varmaankaan itse kuningas Ludvig XI: llä ole ollut! Äiti oli ne itse hänelle ommellut ja koristanut ja tehnyt sen nukenneulojan koko taidolla. Ne olivat somimmat pikku silkkikengät, mitä nähdä saattoi. Ne olivat korkeintaan peukaloni pituiset, ja oli täytynyt nähdä lapsen pienten jalkojen pujottautuvan niistä ulos, ennen kuin saattoi uskoa, että ne olivat mahtuneet niihin. Ne olivatkin mitä sievimmät pikku jalat, ruusunpunaisemmat kuin niitä ympäröivä silkki! – Kun saatte lapsen, Oudarde, saatte nähdä, ettei mikään ole kauniimpaa kuin sellaiset pienet kädet ja jalat.

– En muuta toivoisikaan, virkkoi Oudarde huoaten, – mutta minä odotan, että se olisi herra Andry Musnier'lle iloksi.

– Muuten eivät Paquetten pikku tytön jalat yksin olleet kauniit, jatkoi Mahiette. Näin hänet neljän kuukauden ikäisenä. Hänellä oli silmät suuremmat kuin suu ja mitä kauneimmat mustat hiukset, jotka jo alkoivat kiharoitua. Mikä kaunotar hän olisikaan ollut kuudentoista ikäisenä! Äiti kiintyi päivä päivältä yhä enemmän häneen. Hän hyväili häntä, suuteli häntä, pesi häntä, koristi häntä, oli toisin sanoen aivan hullaantunut häneen. Hän oli menettää järkensä pelkästä onnesta ja kiitti Jumalaa hänen lahjastaan. Varsinkin olivat nuo pienet jalat hänen ihastuksensa ainaisena esineenä. Hän suuteli niitä yhtenään eikä saattanut kääntää niistä katsettaan. Hän pani niihin nuo pienet kengät, otti ne taas pois, ihaili noita pikku jalkoja, asetti ne päivää vasten, niin että se hohti niiden lävitse, koetti kävelyttää niitä sängyllä ja olisi mielellään viettänyt koko elämänsä polvillaan pukien ja riisuen näitä jalkoja, aivan kuin ne olisivat olleet pienen Jeesuslapsen jalat.

– Kertomus on kyllä kaunis, sanoi Gervaise hiljaa, – mutta en näe vieläkään mustalaisia.

– Nyt saatte kuulla, jatkoi Mahiette. – Eräänä päivänä saapui Reimsiin joukko hyvin omituista väkeä. Ne olivat kerjäläisiä ja roistoja, jotka kiertelivät ympäri maita herttuansa ja kreiviensä johdolla. Heillä oli vaskenkarvainen iho, kähärä tukka ja hopearenkaat korvissa. Naiset olivat vielä rumempia kuin miehet. Heillä oli vielä tummempi iho ja he olivat pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin viittoihin, joiden päälle tukka riippui kuin hevosen häntä. Lapset, jotka telmivät maassa heidän jaloissaan, olisivat saaneet apinat pelästymään. Lauma irtolaisia. Ne tulivat suoraan Puolan kautta Egyptistä Reimsiin. Paavi oli ripittänyt heitä, sanottiin, ja määrännyt heille katumustyöksi seitsemän vuoden yhtämittaisen kiertämisen, jolloin he eivät saaneet kertaakaan maata sängyssä. He nimittivätkin itseään katumuksentekijöiksi ja haisivat kauheasti. He olivat kai ennen olleet saraseeneja ja uskoivat sen tähden Jupiteriin ja vaativat kymmenen livreä veroa kaikilta arkkipiispoilta, piispoilta ja apoteilta. Paavin bulla antoi heille siihen oikeuden. He tulivat Reimsiin Algerian kuninkaan ja Saksan keisarin nimessä ennustamaan kansalle. Käsität tehän, ettei enempää tarvittu, jotta heiltä kiellettiin pääsy kaupunkiin. Koko joukko asettui silloin kaikessa rauhassa Braine-portin edustalle pienelle mäelle, jossa on tuulimylly, aivan vanhojen liitukaivosten läheisyyteen. Nyt alkoi Reimsistä käydä väkeä heitä katsomassa. He katsoivat kättä ja ennustivat mitä ihmeellisimpiä asioita. He olisivat voineet ennustaa itse Juudaksen paaviksi. Ilkeitä huhuja alkoi kuitenkin liikkua heistä. Kuiskailtiin, että he varastivat lapsia, näpistivät rahakukkarolta ja söivät ihmisenlihaa. Viisaammat sanoivat tyhmille: "Älkää menkö sinne!" mutta menivät itsekin kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki ihmiset oli vallannut oikea ennustuskuume. Mutta kyllä ne ennustivatkin asioita, jotka olisivat saaneet kardinaalinkin hämmästymään. Äidit tulivat perin ylpeiksi lapsistaan, kun mustalaisnaiset olivat lukeneet heidän käsistään kaikenlaisia pakanaksi ja turkiksi kirjoitettuja ihmeitä. Mikä saisi keisarin, mikä paavin, mikä kapteenin. Chantefleurie raukkaankin oli tarttunut yleinen uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, tulisiko hänen pikku Agneksestaan ehkä kerran Armenian keisarinna tai jotain sen tapaista. Hän vei siis tytön mustalaisleiriin, jossa naiset suuresti ihastuivat siihen, alkoivat hyväillä ja suudella sitä mustilla huulillaan ja ihailivat tavattomasti sen pientä kättä. Ja äiti oli riemuissaan! Erikoisesti ihmettelivät he lapsen pieniä jalkoja ja kenkiä. Tyttö ei ollut vielä vuodenkaan vanha, mutta hymyili jo äidille, pikku hupakko, oli lihava ja pyöreä ja teki senkin tuhannen enkelintemppua. Hän säikähti kovasti mustalaisia ja alkoi itkeä. Mutta äiti suuteli häntä ja palasi jälleen kotiin ihastuneena niistä suurenmoisista asioista, joita mustalaisnaiset olivat hänen Agnekselleen ennustaneet. Hänestä piti tulla kaunotar, itse hyve, kuningatar. Hän palasi siis ullakkokomeroonsa Rue de Folle-Peinen varrelle kovin ylpeänä siitä, että toi sinne kuningattaren. Seuraavana päivänä hän lapsen nukkuessa hänen sängyssään, sillä se nukkui aina hänen vieressään, käytti tilaisuutta hyväkseen ja jättäen oven raolleen juoksi erään naapurivaimon luo Rue de la Séchesserien varrella kertomaan, että oli tuleva päivä, jolloin hänen Agnestaan pöydässä palvelevat Englannin kuningas ja Etiopian arkkiherttua, ja lukemattomia muita ihmeitä. Kun hän ei palatessaan kuullut kirkunaa juostessaan portaita ylös, ajatteli hän: "Hyvä on! hän nukkuu vielä." Hän löysi oven enemmän raollaan kuin oli sen jättänyt, juoksi sisälle, kiiruhti vuoteen luo… Lapsi oli poissa, paikka oli tyhjä. Koko lapsesta ei ollut muuta jälellä kuin toinen pikku kenkä. Hän ryntäsi ulos, syöksyi portaita alas ja alkoi takoa päätään seiniin ja kirkua: "Lapseni! Kenellä on minun lapseni? Kuka on ottanut minun lapseni?" Katu oli autio, talo yksinäinen; kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Hän juoksi mielettömänä villin ja kauhean näköisenä koko päivän ympäri kaupunkia, tutki kaikki kadut, kuunteli kaikkien ovien ja ikkunain luona aivan kuin peto, joka on kadottanut pentunsa. Rinta läähätti, tukka liehui valtoimenaan harteilla, hän oli kauhean näköinen, ja hänen silmissään paloi tuli, joka sai hänen kyyneleensä kuivumaan. Hän pysäytti kaikki vastaantulijat ja huusi: "Tyttöni! Kaunis pikku tyttöni! Palvelen orjana ketä tahansa, joka antaa minulle takaisin tyttöni, olen vaikka hänen koiransa orja! Hän saa syödä sydämeni, jos tahtoo!" Hän tapasi Saint-Remyn kirkkoherran ja sanoi hänelle: "Herra kirkkoherra, minä kaivan vaikka maata kynsilläni, mutta antakaa minulle tyttöni!" Se oli sydäntäsärkevää nähdä, Oudarde, ja minä näin hyvin kovasydämisen miehen, prokuraattorin, mestari Ponce Lacabren silmien kyyneltyvän, – Voi tuota äiti raukkaa! – Illalla hän meni kotiinsa. Hänen poissaollessaan oli pari naapurivaimoa nähnyt kahden mustalaisnaisen hiipivän ylös portaita hänen huoneeseensa käärö kainalossa, tulevan jälleen alas, sulkevan oven jälkeensä ja kiiruhtavan pois minkä kerkisivät. Heidän lähdettyään luulivat he kuulleensa lapsenkirkunaa Paquetten huoneesta. Äiti päästi ilonhuudon ja miltei lensi portaita ylös, sysäsi ovensa auki kuin tykinkuula ja syöksyi sisälle. – Miten kauheata, Oudarde! Pienen, kauniin, rusottavan ja kukkean Agneksensa, tuon Jumalanlahjan, sijasta näki hän pienen inhoittavan, ontuvan, yksisilmäisen, kyttyräselkäisen kummituksen ryömivän ja ääntelevän permannolla. Hän peitti kauhusta kasvonsa käsillään. "Jumalani!" huudahti hän, "ovatko ne noidat muuttaneet minun lapseni tuollaiseksi inhoittavaksi elukaksi?" Tuo pieni vaivainen vietiin kiireesti pois, muuten sen näkeminen olisi tehnyt hänet hulluksi. Se oli jonkun mustalaisnaisen epäsikiö pirun kanssa. Se näytti noin nelivuotiaalta ja sopersi kieltä, joka ei ollut mitään ihmisten kieltä; ne olivat aivan mahdottomia sanoja. – Chantefleurie oli heittäytynyt pienen kengän ylle, ainoan, mikä oli jäänyt jäljelle kaikesta, mitä hän oli rakastanut. Hän makasi niin kauan liikkumattomana, äänetönnä, hengittämättä, että näytti ihan kuolleelta. Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi vavahdella, hän peitti kengän tulisilla suudelmilla ja puhkesi niin hillittömään itkuun kuin hänen sydämensä olisi särkynyt. Me itkimme kaikki. Hän toisteli: – "Oh! pikku tyttöni! kaunis pikku tyttöni! missä sinä olet?" Se vihloi sydäntä. Itken vieläkin, kun sitä muistelen. Meidän lapsemme, nähkääs, ovat luittemme ydin. – Eustache raukkani! Sinä olet niin kaunis! Jospa tietäisitte, miten soma hän on. Eilen hän sanoi minulle: "Tahdon ruveta sotamieheksi." Voi, pikku Eustacheni! jos sinut kadottaisin! – Chantefleurie hypähti äkkiä pystyyn ja alkoi juosta ympäri Reimsin katuja huutaen: "Mustalaisleiriin! Mustalaisleiriin! Vartijat, tulkaa polttamaan noidat!" Mustalaiset olivat lähteneet matkoihinsa. Oli jo pimeää, eikä voitu niitä enää saavuttaa. Seuraavana päivänä tavattiin peninkulman päässä Reimsistä Gueux'n ja Tilloyn välisellä kanervakankaalla nuotion jätteitä, joitakin Paquetten lapsen nauhoja, veripilkkuja ja pukinlantaa. Edellinen yö oli juuri ollut lauantaiyö. Ei ollut epäilystäkään, että mustalaiset olivat viettäneet noitajuhlaa kankaalla ja syöneet lapsen Beelsebubin seurassa, kuten muhamettilaisten on tapa. Kun Chantefleurie sai kuulla nämä kauheat seikat, ei hän enää itkenyt, hän liikutti huuliaan kuin puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Seuraavana päivänä olivat hänen hiuksensa harmaat. Kolmantena päivänä hän oli kadonnut.