Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 18

Mustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de Gaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja ylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän oli entistä kauniimpi.

Vanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan itseään, tietämättä minkä.

– Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, – mikä ihme minun jaloissani liikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!

Se oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan rynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen kangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen ympärilleen hänen istuessaan.

Syntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.

– Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot! huudahti Bérangère ja hyppi ilosta.

Mustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen hyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että oli jättänyt sen yksin.

Tällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:

– Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä ajatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että hän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.

– No hyvä, sanoi Colombe, – silloin saa vuohi huvittaa meitä vuorostaan ja tehdä meille ihmeen.

Diane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:

– Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.

– En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.

– Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.

– En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: —

Djali! Djali!

Tällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui vuohen kaulassa.

– Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti häntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:

– Se on minun salaisuuteni.

– Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on, ajatteli Fleur-de-Lys.

Tällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:

– Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia meille, niin mitä sitten täällä teette?

Mustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta lähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa. Näkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi kyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.

– Herra nähköön! huudahti kapteeni, – noin et saa mennä.

Tule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on nimesi?

– Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.

Tämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.

– Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.

– Näettehän, että hän on velho, virkkoi Amelotte.

– Tyttöseni, huudahti juhlallisesti rouva Aloïse, tuota nimeä eivät vanhempasi ole sinulle onkineet kastemaljasta.

Tällä välin oli Bérangère muiden huomaamatta houkutellut vuohen huoneen nurkkaan marsipaanipalasella. Heistä oli paikalla tullut hyvät ystävät. Utelias lapsi oli irroittanut vuohen kaulaan ripustetun pussin, avannut sen ja tyhjentänyt sen sisällön matolle. Siellä oli aakkoset, joiden jokainen kirjain oli erikseen piirretty pienelle puksipuulevylle. Tuskin ne oli tyhjennetty matolle, kun lapsi ihmeekseen näki vuohen, jonka ihmeisiin se epäilemättä kuului, erottavan kullatulla kaviollaan eräitä kirjaimia ja asettavan ne kevyellä työnnöllä erikoiseen järjestykseen. Hetken kuluttua oli valmiina sana, joka vuohi nähtävästi oli opetettu kirjoittamaan, niin varmasti se sen muodosti, ja Bérangère huudahti yhtäkkiä ristien kätensä ihmetyksestä:

– Täti Fleur-de-Lys, katsokaahan, mitä vuohi on tehnyt! Fleur-de-Lys riensi paikalle ja alkoi vapista. Kirjaimet muodostivat sanan:

FEBUS

– Onko vuohi kirjoittanut tuon? kysyi hän ääni väristen.

– On, täti, vastasi Bérangère.

Sitä ei voinut epäillä; lapsi ei osannut kirjoittaa.

– Siinä on salaisuus! ajatteli Fleur-de-Lys.

Tällä välin olivat kaikki muutkin rientäneet lapsen huudosta paikalle, äiti, aatelistytöt, mustalaistyttö ja upseeri.

Mustalaistyttö huomasi heti, minkä tyhmyyden vuohi oli tehnyt. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja alkoi vapista kuin rikollinen kapteenin edessä, joka katseli häntä hymyillen tyytyväisenä ja hämmästyneenä.

– Febus! kuiskailivat tytöt ihmeissään, – sehän on kapteenin nimi!

– Sinulla on ihmeen hyvä muisti! sanoi Fleur-de-Lys kivettyneelle mustalaistytölle. Sitten hän puhkesi itkuun:

– Oh! nyyhkytti hän tuskaisena peittäen kasvonsa kauniilla käsillään, – hän on noita! Ja hän kuuli vielä katkeramman äänen kuiskaavan sisimmässään: Hän on kilpailija!

Hän lysähti pyörtyneenä maahan.

– Tyttäreni! tyttäreni! kirkaisi säikähtynyt äiti. – Ulos paikalla, viheliäinen mustalainen!

Esmeralda kokosi tuokiossa onnettomat kirjaimensa, viittasi Djalia ja läksi ulos ovesta, samalla kun toisesta kannettiin Fleur-de-Lys'tä.

Kapteeni Febus seisoi yksin jäätyään hetkisen epäröiden noiden kahden oven välillä; sitten hän seurasi mustalaistyttöä.

II. Pappi ja filosofi – kaksi eri miestä

Pappi, jonka nuo nuoret tytöt olivat nähneet pohjoisessa tornissa kurkistelemassa torille ja tarkkaavasti katselevan mustalaistytön tanssia, oli todellakin arkkidiakoni Claude Frollo.

Lukijamme eivät liene unohtaneet sitä salaperäistä komeroa, jonka arkkidiakoni oli varannut itselleen tähän torniin. (En tiedä, sivumennen sanoen, onko se sama, jonka vieläkin voi nähdä pienen, nelikulmaisen aukon läpi, joka on miehen korkeudella pengermästä, jolta tornit kohoavat: komero, joka nykyään on tyhjä ja rappeutunut ja jonka murenneet seinät ovat paikoitellen koristetut kehnoilla kuvilla, jotka esittävät tuomiokirkkojen julkisivuja. Luulenpa, että tämä loukko on yökköjen ja hämähäkkien yhteinen asunto, ja että siellä luonnollisestikin on käynnissä kaksinkertainen kärpäsmetsästys.)

Joka päivä nousi arkkidiakoni tuntia ennen auringonlaskua ylös torninportaita ja sulkeutui tähän kammioon, jossa hän toisinaan vietti koko yön. Sinä päivänä oli hänen korviinsa sattunut tamburiinin ja kastanjettien ääni, juuri kun hän oli pistämässä lukkoon taidokasta pientä avainta, jota hän aina kantoi mukanaan kupeellaan riippuvassa kukkarossa. Tämä ääni kuului alhaalta torilta. Kammiossa ei ollut, kuten sanottu, muuta kuin yksi kirkon katolle päin oleva ikkuna. Claude Frollo oli vetänyt avaimen nopeasti takaisin ja hetken päästä hän oli tornin huipulla tuossa synkässä ja tarkkaavassa asennossa, jossa neidit olivat hänet huomanneet.

Hän seisoi siinä vakavana, liikkumattomana, katseluun ja ajatteluun vaipuneena. Koko Pariisi oli hänen jalkainsa juuressa tuhansine torninhuippuineen ja taivaanrannan pehmeine kukkulaviivoineen, siltojensa alla kiemurtelevine virtoineen ja kaduillansa vilisevine asukkaineen, savupilvineen ja terävine kattoketjuineen, jotka kaksoisrenkaineen sulkivat Notre-Damen tiukasti kehäänsä. Mutta koko tästä kaupungista katseli arkkidiakoni yhtä ainoata kohtaa: kirkon toria; koko tästä kansanjoukosta yhtä ainoata olentoa: mustalaistyttöä.

Olisi ollut vaikeata sanoa, mitä merkitsi tuo katse, ja mistä oli peräisin liekki, joka siinä paloi. Se oli jäykästi tuijottava ja kuitenkin täynnä levottomuutta ja kuohuntaa. Ja koko ruumiin täydellisestä liikkumattomuudesta, jota silloin tällöin vain hieman häiritsi koneellinen värähdys aivan kuin tuulenhenkäys puunlehviä, käsivarsien jäykkyydestä, jotka olivat vielä marmorimaisemmat kuin kaide, johon ne nojasivat, ja kasvojen kivettyneestä hymystä päättäen olisi luullut, ettei Cloude Frollossa ollut muuta elävää kuin silmät.

Mustalaistyttö tanssi. Hän antoi tamburiininsa pyöriä sormensa päässä ja heitteli sitä ilmaan tanssiessaan provencelaista sarabandia liitelevän kevyesti ja iloisesti, tuntematta lainkaan tuon pelottavan katseen painoa, joka kohtisuoraan tähtäsi hänen päähänsä.

Väkijoukko tungeskeli hänen ympärillään; tuon tuostakin kävi keltaiseen ja punaiseen mekkoon pukeutunut mies avartamassa piiriä, istuutui sen jälkeen tuolille muutaman askeleen päähän tanssijattaresta ja otti vuohen pään polvilleen. Tämä mies näytti olevan tanssijattaren seuralainen. Claude Frollo ei voinut ylhäältä erottaa hänen kasvonpiirteitään.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin arkkidiakoni huomasi tämän miehen, näytti hänen huomionsa kohdistuvan osaksi tanssijattareen, osaksi mieheen, ja hänen kasvonsa synkkenivät yhä. Äkkiä hän suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti.

– Mikä mies tuo on? mutisi hän itsekseen; – tähän saakka olen aina nähnyt hänet yksin.

Tämän sanottuaan hän hävisi kiertoportaitten näkinkengänmuotoiseen holviin ja alkoi laskeutua alas. Kun hän kulki kellohuoneen raollaan olevan oven ohi, näki hän jotain, joka sai hänet hetkeksi pysähtymään: hän näki Quasimodon seisovan nojautuneena erään tuollaisen katonsuojuksen aukkoa vasten, joka muistuttaa auringonvarjostinta, ja hänenkin katsovan alas torille. Hänen huomionsa oli niin kiintynyt johonkin tuolla alhaalla, ettei hän lainkaan huomannut kasvatusisänsä kulkevan ohitseen. Hänen silmissään oli omituinen ilme: hänen katseensa oli ihastunut ja lempeä.

– Sepä ihmeellistä! mutisi Frollo. – Mahtaakohan hän katsella mustalaistyttöä?

Hän jatkoi laskeutumistaan. Hetken kuluttua nähtiin arkkidiakonin astuvan torille tornin juurella olevasta ovesta.

– Minne mustalaistyttö on mennyt? hän kysyi tunkeutuessaan katsojajoukkoon.

– En tiedä, vastasi joku lähinnä seisojista. – Hän katosi juuri äsken. Hän meni kai tanssimaan jonkun fandangon tuohon vastapäätä olevaan taloon, jonne häntä kutsuttiin.

Mustalaistytön sijasta arkkidiakoni näki samalla matolla, jonka lehtikiehkurat vastikään olivat peittyneet niiden oikullisten kuvioitten varjoon, joita tytön tanssi piirteli, ainoastaan kelta- ja punapukuisen miehen, joka vuorostaan ansaitakseen jonkin lantin kiersi piirissä ympäri kädet lanteilla, pää taaksepäin taivutettuna, kasvot tulipunaisina, kaula jännittyneenä ja tuoli hampaissa. Tälle tuolille hän oli sitonut kissan, jonka eräs naapurin eukko oli hänelle lainannut ja joka peloissaan mankui kauheasti.

– Pyhä Neitsyt! arkkidiakoni huudahti samassa, kun ilveilijä suurien hikipisarain helmeillessä hänen otsaltaan kulki hänen ohitseen kissan ja tuolin muodostamme tasapainopyramideineen, – mitä ihmettä mestari Pierre Gringoire nyt toimittaa?

Arkkidiakonin ankara ääni sai miesraukan niin säikähtämään, että tuoli horjahti tasapainosta ja putosi kissoineen päivineen suoraan katsojain niskaan, mikä aiheutti loppumattoman kirouskuuron.

Mestari Pierre Gringoirelle (sillä hän se todellakin oli) olisi ehkä koitunut ikävä tilinteko kissan omistajan ja kaikkien niiden kolauksen saaneitten kanssa, jotka häntä ympäröivät, ellei hän olisi käyttänyt hyväkseen ensi ällistystä paetakseen nopeasti kirkkoon, jonne Claude Frollo oli häntä viitannut tulemaan.

Tuomiokirkko oli jo hämärä ja tyhjä. Sivulaivat olivat aivan pimeät, ja kappelien lamput alkoivat valaista tuikkivalla hohteella. Ainoastaan suuri ruusustoikkuna, jonka tuhannet värilliset lasiruudut kimaltelivat laskevan auringon kohtisuorissa säteissä, loisti hämärässä jalokiviläjän lailla ja loi häikäisevän väriloisteen keskilaivan toiseen päähän.

Kun he olivat tulleet kirkkoon, asettui dom Claude selin muuatta pylvästä vasten ja tarkasti tutkivasti Gringoirea. Tämä katse ei ollut se, jota Gringoire pelkäsi. Häpeissään ja hämillään siitä, että niin kunnianarvoisa ja oppinut henkilö näki hänet ilveilijän puvussa, hän oli pelännyt ivallista katsetta. Papin katse ei kuitenkaan ollut lainkaan ironinen; se oli vakava, tyyni ja läpitunkeva.

Arkkidiakoni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

– Tulkaa lähemmäs, mestari Pierre. Teidän on selitettävä minulle koko joukko asioita. Ja ennen kaikkea, mistä johtuu se, että sitten kun teitä ei ole näkynyt kohta kahteen kuukauteen, teidät tapaa torilta tuossa kummallisessa puvussa, joka on puoliksi keltainen, puoliksi punainen aivan kuin caudebecomena?

– Herra, vastasi Gringoire surkealla äänellä, – olette oikeassa, tämä on todellakin merkillinen puku, ja te näette minut siinä yhtä häpeissäni kuin kissan, jolle on pantu kurpitsankuori päähän. On todella rumaa pakottaa herroja vartijoita tämän kaavun alla patukoimaan pytagoralaisen filosofin hartioita. Mutta arvoisa opettajani, mitäpä tehdä? Kaikki on vanhan nuttuni vika, joka pelkurimaisesti jätti minut pulaan talven alussa sillä verukkeella, että oli menossa hajalle ja kaipasi lepoon lumppujen kerääjän koriin. Mikä eteen? Sivistys ei ole vielä niin pitkällä, että voitaisiin kulkea alasti, kuten vanha Diogenes halusi. Puhalsi kylmä tuuli, ja ainakaan tammikuussa ihmiskunta ei mielellään ota tätä uutta edistysaskelta. Tämä kaapu oli tarjolla. Minä otin sen ja jätin sijalle vanhan mustan nuttuni, joka hermeetikolle [hermeetikko, salatieteilijä, alkemisti; hermeettinen, salattu, suljettu; ilmatiivis], sellaiselle kuin minä, oli sangen epähermeettinen. Ja niin näette minut nyt ilveilijän puvussa pyhän Genestin tavoin. Mikäs auttoi? Se on auringonpimennys. Paimensihan Apollokin Admetoksen karjaa.

– Kaunista ammattiapa harjoitatte! virkkoi arkkidiakoni.

– Tunnustan, arvoisa mestari, että on arvokkaampaa filosofoida ja runoilla, puhaltaa ahjon tulta tai saada se lahjaksi taivaasta kuin tasapainotaiteilla kissojen kanssa kadulla. Niinpä teidän puhutellessanne minua hölmistyinkin ihan kuin aasi paistinkääntäjää. Mutta mitä tehdä? Joka päivä on pysyteltävä hengissä, eivätkä kauneimmatkaan aleksandriinisäkeet korvaa hampaissa Brie-juuston kimpaletta. Kirjoitin Flanderin Margaretan kunniaksi tuon kuuluisan moraliteetin, tiedättehän, mutta kaupunki ei maksa minulle mitään siitä sillä verukkeella, ettei se ollut kyllin loistava, niinkuin nyt neljällä eculla voisi saada aikaan Sofokleen veroisen tragedian. Olin kuolemaisillani nälkään. Onneksi havaitsin, että leukani oli lujatekoinen, ja sanoin tälle leualle: – Tee voima- ja tasapainotemppuja, elätä itsesi! Ale te ipsam. Ryysyläisjoukkio, jonka ystävyyteen pääsin, opetti minulle joukon herkulestemppuja, ja nyt pureskelen iltaisin leipää, jota hampaani päivisin otsani hiessä ansaitsevat. Tunnustan kylläkin, concedo, että se on henkisten lahjojen väärinkäyttöä, ja ettei ihminen ole luotu koko ikäänsä tamburiinia rummuttamaan ja pureksimaan tuoleja. Mutta eihän se riitä, arvoisa mestari, että saa päivänsä kulumaan, täytyyhän elatuskin ansaita.

Dom Claude Frollo kuunteli ääneti. Äkkiä hänen syvälle painuneisiin silmiinsä ilmestyi niin tuikea ja läpitunkeva ilme, että Gringoire tunsi tuon katseen näkevän hänen sielunsa pohjaan saakka.

– Hyvä, mestari Pierre, mutta miten olette nyt tuon mustalaistanssijattaren seurassa?

– No sentähden totisesti, vastasi Gringoire, että hän on minun vaimoni ja minä olen hänen miehensä!

Papin synkästä katseesta leimahti salama.

– Oletko tehnyt sen, kurja? hän karjaisi ja tarttui raivoisasti Gringoiren käsivarteen, – oletko ollut niin jumalaton, että olet ryhtynyt tähän tyttöön?

– Paratiisi-osuuteni kautta, korkea-arvoisa herra, vastasi Gringoire, jonka koko ruumis vapisi, – vannon teille, etten ole milloinkaan koskenut häneen, jos se saattaa teidät levottomaksi.

– No mitä sitten puhut miehestä ja vaimosta? sanoi pappi.

Gringoire kiiruhti kertomaan hänelle lyhyesti, mitä lukija jo tietää: seikkailustaan Ihmeiden pihassa, avioliitostaan ja rikotusta ruukusta. Kävi muuten selville, ettei tästä avioliitosta ollut vieläkään tullut sen kummempaa, ja että mustalaistyttö joka ilta epäsi häneltä hääyön aivan kuin ensimmäisenäkin päivänä.

– Se on harmillista, sanoi hän, – mutta se johtuu siitä, että onnettomuudekseni olen joutunut naimisiin neitseen kanssa.

– Mitä tarkoitatte? kysyi arkkidiakoni, joka oli kertomuksen aikana vähitellen rauhoittunut.

– Sitä on vähän vaikea selittää, vastasi runoilija. – Siinä on taikauskoa. Mikäli on perää sen vanhan rentun puheissa, jota siellä meillä sanotaan Egyptin herttuaksi, on vaimoni nähkääs löytölapsi – tai kadonnut, mikä ei juuri muuta asiaa. Hänellä on kaulassaan amuletti, jonka avulla hänen sanotaan kerran löytävän vanhempansa, mutta se kadottaa taikavoimansa, jos tyttö kadottaa siveytensä. Sen takia me vietämme hyvin siveellistä elämää.

– Luulette siis, mestari Pierre, virkkoi Claude, jonka otsa kirkastumistaan kirkastui, – ettei tuohon olentoon ole vielä kukaan mies koskenut?

– Mitä luulette miehen mahtavan taikauskolle, dom Claude? Se ajatus on nyt kerta kaikkiaan piintynyt tytön päähän. Tuollainen nunnan kainous on tosiaan aivan harvinaista noiden perin kesyjen mustalaistyttöjen keskuudessa. Mutta hänellä onkin kolme kovaa suojelijaa: Egyptin herttua, joka on ottanut hänet varjelukseensa aikoen ehkä myödä hänet jollekin äveriäälle apotille; koko hänen heimonsa, joka kunnioittaa häntä tavattomasti, aivan kuin Pyhää Neitsyttä; ja muuan pienoinen tikari, jota tuo äkäpussi aina kantaa jossakin kätkössä, huolimatta kaupunginvoudin kiellosta, ja joka aina ilmestyy hänen käteensä, kun häntä koettaa ottaa vyötäisiltä. Oikea ampiainen, toden totta!

Arkkidiakoni teki edelleen Gringoirelle kysymyksiä.

Esmeralda oli Gringoiren mielestä harmiton, kaunis ja soma olento, pientä suunsuipennusta lukuunottamatta, joka hänen oli tapana tehdä; naiivi, intohimoinen tyttö, mistään tietämätön ja kaikkeen innostuva; olento, joka ei edes unissaankaan tiennyt eroa naisen ja miehen välillä, ja käyttäytyi sen mukaan; kovin hullaantunut tanssiin, helinään ja ulkoilmaan; eräänlainen naismehiläinen, jolla oli näkymättömät siivet jaloissa ja joka eli tuulenpyörteessä. Tämä luonne oli hänen kiertolaiselämänsä vaikutusta, jota hän oli koko ikänsä viettänyt. Gringoire oli saanut tietää, että hän lapsena oli vaeltanut Espanjan ja Katalonian lävitse aina Sisiliaan asti; hän luuli vielä, että mustalaisjoukkue, johon hän kuului, oli vienyt hänet Algerian kuningaskuntaan, joka oli Akaiassa, joka taas eräältä puolelta rajoittuu Vähään Albaniaan ja Kreikkaan ja toiselta Sisilian mereen, josta kulkee tie Konstantinopoliin. Mustalaiset olivat Gringoiren sanojen mukaan Algerian kuninkaan vasalleja, hän kun oli valkoisten maurien päällikkö. Varmaa oli, että Esmeralda oli aivan nuorena tullut Ranskaan Unkarin kautta. Kaikista näistä maista tuo nuori tyttö oli tuonut mukanaan joukon omituisia puhetapoja, lauluja ja käsityksiä, mistä johtui että hänen puheensa oli yhtä kirjavaa kuin hänen puoliksi pariisilainen, puoliksi afrikkalainen pukunsa. Mutta kansa piti hänestä paljon niissä kortteleissa, joissa hän liikkui, hänen vilkkautensa, iloisuutensa ja suloutensa, hänen tanssinsa ja laulujensa vuoksi. Koko kaupungissa oli vain kaksi henkilöä, joiden hän luuli vihaavan häntä ja joista hän usein kammoten puhui: Rolandin tornin säkkinainen, ilkeä erakko, joka jostakin tuntemattomasta syystä vihasi mustalaisia ja joka kirosi tanssijatar raukkaa joka kerta, kun tämä kulki hänen komeronsa ohi; ja joku pappi, joka aina hänet kohdatessaan tähtäsi häneen katseita ja sanoja, jotka saivat hänet pelon valtaan. Tämä viimeinen tieto sai arkkidiakonin suuresti hämilleen Gringoiren sitä erityisemmin huomaamatta. Kaksi kuukautta oli riittänyt häivyttämään tuon huolettoman runoilijan mielestä sen illan omituiset yksityiskohdat, jona hän oli tavannut mustalaistytön, sekä arkkidiakonin silloisen esiintymisen. Muuten ei tuo pikku tanssijatar pelännyt mitään; hän ei ennustanut, mikä suojeli häntä syytöksiltä noituuden harjoittamisesta, mistä niin usein nostettiin juttuja mustalaisnaisia vastaan. Jollei Gringoire ollutkaan hänen aviomiehensä, niin olipahan ainakin veljen asemassa. Yleensä filosofi alistui kärsivällisesti tuohon platoniseen liittoon. Olihan aina yösija ja leipää. Joka aamu hän lähti kulkurienpesästä, useimmiten mustalaistytön seurassa; hän auttoi häntä kujasilla kupari- ja hopealanttien keräämisessä; joka ilta hän palasi hänen kanssaan saman katon alle, antoi hänen sulkeutua komeroonsa ja nukkui vanhurskaan unta. Ylimalkaan, kuten hän sanoi, sangen miellyttävää elämää ja erittäin suotuisaa haaveiluille. Muuten ei filosofimme sisimmässään suinkaan ollut oikein selvillä siitä, oliko hän oikeastaan niin kuolettavasti rakastunut mustalaistyttöön. Hän piti miltei yhtä paljon vuohesta. Se olikin ihastuttava eläin, miellyttävä, älykäs, henkevä, – oppinut vuohi. Nämä oppineet eläimet eivät keskiajalla olleetkaan harvinaisia; ne herättivät suurta ihmetystä ja saattoivat usein ohjaajansa roviolle. Ne temput, joita meidän vuohemme kullatuilla kavioillaan teki, olivat kuitenkin varsin viatonta laatua. Gringoire selitti ne arkkidiakonille, jonka mieltä nämä yksityisseikat näyttivät suuresti kiinnostavan. Useimmissa tapauksissa ei tarvittu muuta kuin määrätyllä tavalla näyttää tamburiinia vuohelle, jotta sai sen tekemään halutun tempun. Sen oli siihen harjoittanut mustalaistyttö, joka oli siinä niin taitava, että oli kahdessa kuukaudessa saanut vuohen oppimaan irtonaisilla kirjaimilla muodostamaan sanan Febus.

– Febus! sanoi pappi; – miksi Febus?

– En tiedä, vastasi Gringoire. – Ehkä hän luulee tuossa sanassa olevan jonkin salaisen taikavoiman. Hän toistaa sitä usein puoliääneen luullessaan olevansa yksin.

– Oletko varma, virkkoi Claude katse läpitunkevana, – että se on vain sana, eikä nimi?

– Kenen nimi? virkkoi runoilija

– Mistä minä tiedän? sanoi pappi.

– Sanonpa mitä minä arvelen, herra. Mustalaiset lienevät tulenpalvelijoita ja kunnioittavat aurinkoa. Siitä Febus.

– Se ei ole minusta niinkään selvää kuin teistä, mestari Pierre.

– Olkoon miten tahansa, se ei liikuta minua. Mutiskoon Febustaan mielensä mukaan. Varmaa vain on, että Djali pitää jo minusta melkein yhtä paljon kuin hänestä.

– Kuka on Djali?

– Se on vuohi.

Arkkidiakoni nojasi leukansa kättä vasten ja näytti vaipuvan mietteisiin. Yhtäkkiä hän käännähti Gringoiren puoleen.

– Sinä siis vannot, ettet ole koskenut häneen?

– Kehenkä? kysyi Gringoire, vuoheenko?

– Ei, tuohon naiseen.

– Vaimooni! Vannon, etten ole.

– Ja sinä olet usein kahden hänen kanssaan?

– Joka ilta hyvän hetken.

Dom Claude rypisti kulmakarvansa.

– Oh! oh! solus cum sola non cogibuntur orare Pater noster.

[Kahden kesken eivät he tule lukeneeksi Isä meitää.]

– Sieluni autuuden kautta, enkö voikin lukea Pateria ja Ave Mariaa ja Credo in Deum patrem omnipotentemia [Uskon Jumalaan Isään kaikkivaltiaaseen] ilman, että hän välittää minusta enempää kuin kana kirkosta.

– Vanno äitisi kohdun kautta, toisti arkkidiakoni rajusti, – ettet edes sormenpäälläsi ole koskenut tuohon olentoon.

– Vannon sen vaikka isäni pään kautta, sillä nuo kaksi seikkaa ovat ainakin yhdenveroiset. Mutta sallikaa minun, arvoisa mestan, vuorostani kysyä jotain.

– Puhukaa, herra.

– Minkä tähden tämä teitä kiinnostaa?

Arkkidiakonin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi kuin nuoren tytön posket. Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten ilmeisesti hämillään:

– Kuulkaa, mestari Pierre Gringoire. Te ette vielä tietääkseni ole kadotuksen oma. Te kiinnitätte mieltäni ja minä haluan parastanne. Mutta pieninkin kosketus tuohon mustalaispaholaiseen alistaa teidät perkeleen palvelijaksi. Tiedättehän, että ruumis aina saattaa sielun perikatoon. Paha teidät perii, jos lähestytte tuota naista! Siinä kaikki.

– Yritin kerran, sanoi Gringoire kynsien korvallistaan. – Tein sen ensimmäisenä iltana, mutta sain pitkän nenän.

– Julkesitteko todellakin, mestari Pierre? Ja papin otsa synkkeni.

– Toisella kerralla, jatkoi runoilija hymyillen, – katsoin ennen makuulle menoani avaimenreijästä ja näin paitasillaan hurmaavimman naisen, jonka paljaan jalan alla vuodehihnat milloinkaan ovat natisseet.

– Mene helvettiin! karjaisi pappi iskien hämmästyneeseen Gringoireen kauhean katseen, ja työntäen syrjään tuon hämmästyneen runoilijan hän riensi pitkin askelin kirkon pimeimpiin holveihin.