Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 19

III. Kellot

Aikaisemmin kuvatusta kaakinpuukohtauksesta alkaen Notre-Damen naapuriston asukkaat olivat luulleet huomanneensa Quasimodon kiintymyksen kelloihin suuresti viilentyneen. Ennen oli kuulunut alituiseen kellonsoittoa: pitkiä aamusoittoja, pauhaavia päiväsoittoja puolipäivämessun edellä, vilkkaita juoksutuksia pikkukelloilla hää- ja kastetilaisuuksien kunniaksi, niin että tuo kellojen kilkatus muistutti monenlaisten viehättävien äänien korukudosta. Tuo vanha kirkko värähteli ja helähteli ainaista kellonsoiton riemua. Siinä tunsi aina asuvan äänen oikullisen hengen, joka kajahdutteli säveleitään kaikista noista vaskikidoista. Nyt tuntui henki kadonneen; tuomiokirkko näytti synkältä ja oli mielellään vaiti. Juhlat ja hautajaiset saivat kirkonmenojärjestyksen määräämät soittonsa kuivakiskoisesti ja välittömästi mutta ei enempää. Kirkon kaiuttamasta kaksinkertaisesta soitannosta, sisältä urkujen ja ulkoa kellojen, kuultiin enää vain urkujen säveleitä. Oli kuin torneissa ei enää olisi ollut soittoniekkaa. Quasimodo oli siellä kuitenkin yhä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Asustiko hänen sydämessään vielä häpeä ja epätoivo kaakinpuurangaistuksesta, näkikö hän yhä sielussaan pyövelin raipan viuhuvan ilmassa, ja oliko suru tuosta kohtelusta kokonaan sammuttanut hänen rakkautensa kelloihin? Vai oliko Marielle ilmestynyt kilpailija Notre-Damen kellonsoittajan sydämeen; löikö hän suuren kellon ja sen neljätoista sisarusta laimin jonkun vielä rakkaamman ja kauniimman olennon vuoksi?

Armon vuonna 1482 sattui maaliskuun 25. päivä, Marian ilmestyspäivä, tiistaiksi. Ilma oli sinä päivänä niin puhdas ja kevyt, että Quasimodo tunsi tuulahduksen entisestä rakkaudestaan kelloja kohtaan heräävän uudelleen henkiin. Hän nousi pohjoiseen torniin, kirkonpalvelijan alhaalla avatessa selkoselälleen kirkon ovet, jotka siihen aikaan olivat paksua, nahalla päällystettyä tammilankkua. Ne oli reunustettu kullatuilla rautakynsillä ja koristettu "sangen taidokkaasti tehdyillä" kuvilla.

Tultuaan korkeaan kellohuoneeseen Quasimodo katseli hetken kuutta pikkukelloa ja ravisti surullisena päätään, aivan kuin hän olisi huoaten surrut jonkin vieraan tunkeutumista hänen sydämeensä niiden ja hänen välilleen. Mutta kun hän oli pannut ne soimaan, kun hän tunsi tuon kellotertun liikkuvan käsissään, kun hän näki, sillä hän ei sitä kuullut, tuon kajahtelevan oktaavin nousevan ja laskevan sointuvassa sävelasteikossa ikään kuin oksalta oksalle hyppelevän linnun, kun musiikin henki, haltija, joka ravistaa ilmoille säkenöivän kimpun strettoja, liverryksiä ja arpeggioja, oli saanut kuuroraukan valtoihinsa, silloin hän tunsi itsensä jälleen onnelliseksi unohtaen kaiken, ja hänen sydämensä laajeni ja hänen kasvonsa loistivat.

Hän liikkui edestakaisin, paukutti käsiään, riensi köydeltä toiselle, kiihotti noita kuutta laulajaa sanoilla ja liikkeillä aivan kuin orkesterinjohtaja, joka kannustaa eläviä taitureita.

– Lennä, puheli hän, – lennä, Gabrielle! Anna pauhinasi tulvia torille! Tänään on juhla. – Thibauld, älä laiskottele. Sinä kuhnailet. Lennä, lennä vain! Oletko ruostunut, senkin nahjus? – Hyvä! Nopeammin! nopeammin! Kieli ei saa näkyä. Pauhatkaa ne kaikki kuuroiksi niin kuin minut. Kas niin, Thibauld, sillä lailla! – Guillaume! Guillaume! sinä olet suurin ja Pasquier on pienin, ja Pasquier soi paremmin kuin sinä. Lyönpä vetoa, että ne, jotka kuulevat, kuulevat sen äänen paremmin kuin sinun. – Hyvä! hyvä! Gabrielleni, paremmin! paljon paremmin! – Hei! mitä se Varpus-pari siellä ylhäällä tekee? Enhän näe teidän hiiskahtavankaan. – Mitä kuparinokkia ne tuollaiset ovat, jotka näyttävät haukottelevan, kun pitäisi laulaa? Nyt täytyy panna parastaan! Nyt on Ilmestyspäivä. On kaunis auringonpaiste. Täytyy saada hyvää soittoa. – Guillaume raukka! sinähän olet aivan hengästynyt, poikaseni!

Niin hän kannusti touhuissaan kellojaan, jotka kaikki kuusi heilahtelivat täyttä vauhtia värähdytellen loistavia kylkiään korskuvan espanjalaisen muulivaljakon lailla, jota ajaja huudoillaan silloin tällöin hoputtaa.

Luodessaan silmäyksen ulos niiden suurten tiililevyjen aukosta, jotka peittävät osan kellotornin pystysuoraa seinää, hän näki kesken kaiken torilla nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön, joka pysähtyi ja levitti maahan maton, jolle asettui pieni vuohi, sekä joukon katsojia, joita kerääntyi hänen ympärilleen. Tämä näky antoi hänen ajatuksilleen äkkiä aivan toisen suunnan ja viilensi hänen soitannollisen innostuksensa, aivan kuin sula pihka hyytyy tuulenhenkäyksestä. Hän pysähtyi, käänsi selkänsä kelloille, ryömi katonreunalle ja kiinnitti tanssijattareen tuon uneksivan, hellän ja lempeän katseen, joka kerran hämmästytti arkkidiakonia. Tällöin pysähtyivät kaikki unohdetut kellot yhtaikaa niiden kellonsoiton ystävien suureksi pettymykseksi, jotka hyvän soiton toivossa kuuntelivat Pont-au-Changella ja jotka lähtivät matkoihinsa noloina kuin koira, jolle on näytetty luuta ja annetaankin kivi.

IV. 'AN'AGKH

Eräänä saman maaliskuun kauniina aamuna, luulen sen olleen lauantaina 29: ntenä päivänä, nuori ystävämme, ylioppilas Jehan Frollo du Moulin, havaitsi vetäessään jalkaansa housujaan, joiden taskussa oli hänen kukkaronsa, ettei niistä kuulunut minkäänlaista metallin helinää.

– Kukkaro parka! hän sanoi vetäen sen esille taskusta, – mitä! ei edes pienintä pariisilaistakaan! Miten kurjaksi peli, oluthaarikat ja Venus ovat vatsasi kutistaneet! Miten tyhjä, kurttuinen ja veltto oletkaan! Olethan litteä kuin raivottaren rinta! Kysynpä teiltä, herrat Cicero ja Seneca, joiden näen lojuvan tuolla nurkassa hajallaan kuivettuneina kappaleina, mitä hyödyttää minun enempää kuin rahavarainhoitajan tai jonkun Pontaux-Changeurs'in juutalaisen tietää, että kultainen kruunuécu vastaa kolmeasataakahdeksaakymmentäviittä kahdenkymmenenviiden pariisilaisen soun kappaletta ja kahdeksaa pariisilaista denieriä, ja että puolikuuécu vastaa kolmeasataayhdeksääkymmentäkuutta kahdenkymmenenkuuden soun kappaletta ja kuutta toursilaista denieriä, jollei minulla ole edes yhtä vaivaista kolikkoa lyödä pöytään! Oh! konsuli Cicero! tästä pinteestä ei autakaan sinun kiertolauseesi, quemadmodumit ja vefum enim verot!

Hän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään ajatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin, ja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta sisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja huudahti:

– Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan, mutta myös écun.

Hän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun takkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos. Hän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la Huchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden paistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja hän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan, joka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti huudahtamaan: Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda! [Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut mitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten Petit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan suunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.

Hänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen tapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka oli kavaltanut Kaarle VI: n Pariisin englantilaisille, – rikos, jota hänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja loan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme vuosisataa sovittaa.

Kuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan

Neuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli

Notre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken herra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:

– Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!

Hän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:

– Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?

– Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne häntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai kuninkaan asioissa.

Jehan löi käsiään yhteen.

– Hiis vieköön! Nytpä on mainio tilaisuus nähdä tuo kuuluisa noidankomero!

Tämä ajatus sai hänet päättävästi astumaan sisälle tornin juurella olevasta mustasta ovesta ja kapuamaan Saint-Gilles'in kiertoportaita, jotka vievät tornin ylempiin kerroksiin.

– Menenpä katsomaan, hän virkkoi itsekseen astellessaan portaita ylös. – Pyhän Neitsyen korpinpoikasten kautta! onpa hauska nähdä tuo kammio, jota arvoisa veljeni salaa kuin häpeäänsä. Sanotaan, että hän siellä sytyttää helvetin keittiöitään, ja että hän keittää loimuavalla tulella viisasten kiveä. Hitto vie! välitän viis viisasten kivestä ja haluaisin paljon mieluummin nähdä hänen uunillaan rasvaisen pääsiäismunakkaan kuin maailman suurimman viisasten kiven!

Saavuttuaan pylväspengermälle hän veti hetkisen henkeään ja kiroili noita loppumattomia portaita ties miten monen miljoonan paholaiskuorman nimessä, sitten jatkoi hän taas kapuamistaan sen pohjoisessa tornissa olevan pienen oven takaa kohoavia portaita, joka nykyään on suljettu yleisöltä. Sivuutettuaan kellosuojan hän näki toisessa seinässä olevassa syvennyksessä muutaman porrasaskelman ja tämän syvennyksen perällä matalan holvioven, jonka suunnattoman lukon ja lujan raudoituksen hän erotti kaartoseinään puhkaistusta aukosta tulevassa valossa. Ne, jotka nykyään ovat halukkaita näkemään tämän oven, tuntevat sen seuraavasta, valkoisilla kirjaimilla mustaan muuriin piirretystä kirjoituksesta: J'adore Coralie. 1829. signé Ugène. [Jumaloin Coralieta. 1829 merkinnyt Ugène.] Signé kuuluu tekstiin.

– Hohoh! virkkoi ylioppilas; tässä kai se on.

Avain oli lukossa. Ovi oli auki lukosta. Hän työnsi sitä hiljaa ja kurkisti raosta sisälle.

Lukija on varmaankin selaillut joskus Rembrandtin, tuon maalaustaiteen Shakespearen teosten jäljennöksiä. Näiden ihmeellisten kuvien joukossa on eräs etsaus, joka esittää, kuten arvellaan, tohtori Faustia ja jota ei voi viehättymättä tarkastella. Se esittää synkkää kammiota. Keskellä on pöytä, joka on täynnä kolkkoja esineitä, pääkalloja, taivaanpalloja, tislauskojeita, harppeja ja hieroglyfipergamentteja. Tämän pöydän ääressä on tohtori väljään yönuttuunsa pukeutuneena ja turkisreunainen lakki syvälle päähän painettuna. Hänestä ei näy kuin yläruumis. Hän on puolittain kohoutuneena suuresta nojatuolistaan, hänen nyrkkiin puristetut kätensä nojaavat pöytää vasten, ja hän tarkastaa innokkaana ja kauhistuneena suurta taikakirjaimien muodostamaa valokehää, joka loistaa taustan seinällä kuin auringonspektri pimeässä huoneessa. Tämä kabbalistinen aurinko näyttää väräjävän silmissä ja täyttää hämärän kammion salaperäisellä säteilyllä. Se on kauhistuttavaa ja kaunista.

Samantapainen Faustin kammiota muistuttava näky avautui Jehanin katseelle, kun hän varovasti oli pistänyt päänsä ovenraosta sisälle. Sekin oli synkkä ja hämärä kammio. Sielläkin oli suuri nojatuoli ja suuri pöytä, harppeja, tislauskojeita, katosta riippuvia eläinten luurankoja, pyörillä liikkuva taivaanpallo lattialla, sekaisin hevosenpäitä ja purkkeja, joissa värähteli kultalehtiä, pääkalloja pergamenttikääröillä, jotka olivat täynnä piirroksia ja kirjoitusmerkkejä, suuria kulmistaan kuluneita käsikirjoituspinkkoja auki levitettyinä; sanalla sanoen tieteen tunkiota; ja kaikkialla tämän sekasotkun yllä tomua ja hämähäkin seittejä. Mutta tuota valoisaa kirjainkehää ei ollut, eikä liioin tohtoria, joka olisi haltioissaan tarkastanut tuota loistavaa näkyä kuin kotka aurinkoa.

Kammio ei ollut kuitenkaan tyhjä. Nojatuolissa istui mies pöydän yli kumartuneena. Jehan, johon hän oli selin, voi nähdä vain hänen olkapäänsä ja takaraivonsa; mutta hän tunsi helposti tuon kaljun pään, johon luonto oli muodostanut ikuisen tonsuurin ikään kuin se olisi tahtonut ulkonaisella symbolilla osoittaa arkkidiakonin vastustamatonta papillista kutsumusta.

Jehan tunsi siis veljensä. Mutta ovi oli auennut niin hiljaa, ettei dom Claude ollut lainkaan huomannut hänen läsnäoloaan. Utelias ylioppilas käytti sitä hyväkseen tarkastaakseen hetken rauhassa kammiota. Nojatuolin vasemmalla puolella, ikkuna-aukon alla oli suuri liesi, jota hän ei heti ollut huomannut. Tästä ikkunasta sisään virtaava valo kulki pyöreän hämähäkinverkon läpi, jonka siro ruususto täytti aistikkaasti suippokaariaukon ja jonka keskellä itse hyönteis-arkkitehti liikkumattomana kenotti ikään kuin tämän tähtipyörän keskipisteenä. Liedellä oli sekaisin kaikenlaisia astioita, hietakivipulloja, lasitislaimia, keittopulloja. Jehan teki huokaisten sen huomion, että paistinpannu puuttui.

– Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.

Liedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä olisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi alkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä oli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain vaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli yhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava kirjoitus: Spira, Spera! [Puhalla, toivo!]

Pitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja mietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia, heprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin, lauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen vanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa, kuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava filosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä. Siellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput keihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai kreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili – Unde? inde? [Mistä? tuolta?] – Homo homini monstrum. [Ihminen ihmisen hirmu.] – Astra, castra, nomen, numen. [Tähtiä, linnoja, nimi, jumaluus.] – Mega biblion, megakakón. [Suuri kirja, suuri paha.] – Sapere aude. [Rohkene tietää!] – Flat ubi vult [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] – jne.; toisinaan sana ilman mitään käsitettävää merkitystä: Anagko fagia, [Mässäys kohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan yleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje: Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum. [Taivaan herran on nimi dominus, maallisen domnus.] Siellä täällä oli myös hebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi kreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten ja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen tuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin apina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.

Komeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja huonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei pitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.

Hän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä omituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka yhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli Jehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti, kuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii ääneensä:

– Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on syntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden sielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman yli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat leikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan maassa tuottavat ne kultaa. – Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta konkreettisessa muodossa. – Sama ero kuin näkyvän ja käsin kosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn ja jään välillä, ei muuta. – Se ei ole mitään unta – se on yleinen luonnonlaki. – Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain salaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä samat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain toisen lain mukaan tiivistää! – Mutta miten? – Toiset ovat luulleet voivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. – Averroës, – niin, se on Averroës, – Averroës kaivoi sen Kordovan suuren moskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen pylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin kahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe onnistunut.

– Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, – kauanpa saakin écua odottaa!

– … Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni, että olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä on vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden säteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä, että yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. – Flamel! mikä valittu nimi, Flamma! – Niin, tuli. Siinä on kaikki. – Timantti on hiilessä, kulta on tulessa. – Mutta miten saada se siitä esille? – Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat suloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä kokeen aikana… – Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: "Missä naisia kunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan, siellä on turhaa rukoilla Jumalaa. – Naisen suu on aina puhdas; se on virtaava vesi, se on auringonsäde. – Naisen nimen tulee olla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin vokaaleihin ja muistuttaa siunauksia." – … Niin, tuo viisas on oikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda… – Kirous! aina tuo ajatus!

Ja hän sulki kirjan kiivaasti.

Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen, joka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen vasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.

– Viime aikoina, virkkoi hän katkerasti hymyillen, – eivät mitkään kokeeni ole enää onnistuneet! Tuo pinttynyt ajatus hallitsee minua ja kuihduttaa aivoni kuin tulenliekki. En ole edes kyennyt keksimään Kassiodoroksen lampun salaisuutta, joka paloi ilman sydäntä ja öljyä. Ja kuitenkin on seikka aivan yksinkertainen.

– Hitto vieköön! virkkoi Jehan itsekseen.

– … Yksi ainoa kurja ajatus, jatkoi pappi, riittää siis tekemään ihmisen heikoksi ja hupsuksi! Oh! miten Claude Pernelle nauraisikaan minulle, hän, joka ei kyennyt hetkeksikään kääntämään Nicolas Flamelin huomiota hänen suuresta työstään! Mitä! Minulla on kädessäni Zéchiélén taikavasara! Joka iskulla, jonka tuo pelätty rabbiini löi tällä vasaralla tähän naulaan kammiossaan, vaipui se hänen vihollisistaan, jonka hän oli tuominnut, kyynärän syvyyteen maahan, joka nieli hänet, vaikkapa tuo vihollinen olisi ollut kahdentuhannen tunnin matkan päässä. Eikö saanut itse Ranskan kuningas, joka eräänä iltana oli ajattelemattomasti kolkuttanut ihmeittentekijän ovelle, kahlata oman Pariisinsa kaduilla polviaan myöten maassa. – Eikä siitä ole vielä kolmeasataa vuottakaan. – No niin! minulla on vasara ja naula, mutta ne eivät ole minun käsissäni lainkaan pelättävämpiä työaseita kuin pieni vasara asesepän kourassa. – Ja kuitenkaan ei tarvita muuta kuin taikasana, jonka Zéchiélé lausui iskiessään vasaralla naulaa.

– Pötyä! ajatteli Jehan.

– Katsotaan, koetetaan, jatkoi arkkidiakoni vilkkaasti. Jos

onnistun, näen sinisen kipinän välähtävän naulan päästä. —

Emen-hetan! Emen-hetan! – Se ei ole se. – Sigeani! Sigeani! —

Avatkoon tämä naula haudan sille, jonka nimi on Febus!.. – Kirous.

Aina, yhä, ikuisesti sama ajatus!

Ja hän paiskasi vasaran raivostuen kädestään. Sitten hän painautui nojatuoliinsa pöydän ääreen niin syvälle, ettei Jehan enää nähnyt häntä korkean tuolinselustan takaa. Hetken aikaa näki hän vain hänen kouristuksenomaisesti pusertuneen nyrkkinsä eräällä kirjalla. Äkkiä nousi dom Claude, tarttui harppiin ja piirsi ääneti seinään isoilla kirjaimilla seuraavan kreikkalaisen sanan:

'AN'AGKH

– Veljeni on hullu, virkkoi Jehan itsekseen; – olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa Fatum [Kohtalo]. Eihän kuka tahansa ole velvollinen taitamaan kreikkaa.

Arkkidiakoni istuutui jälleen tuoliinsa ja nojasi otsansa molempia käsiään vasten kuin sairas, jonka pää on raskas ja polttava.

Ylioppilas katseli hämmästyneenä veljeään. Hän, jonka sydän aina oli avoinna, joka ei nähnyt muuta lakia maailmassa kuin hyvän luonnonlain, joka antoi intohimojensa virrata taipumustensa teitä ja jolla suurten mielenliikutusten järvi aina oli kuivillaan, hän kun joka aamu valmisti siihen uusia viemäreitä, hän ei tiennyt, miten raivokkaasti tuo inhimillisten intohimojen järvi saattaa käydä ja kuohua, kun siltä kokonaan kielletään purkautuminen, miten se paisuu, nousee, tulvii yli reunojensa, miten se kalvaa sydäntä, miten se purkautuu sisäisinä huokauksina ja äänettöminä kouristuksina, kunnes se murtaa sulkunsa ja puhkaisee alustansa. Claude Frollon ankara ja jäinen ulkomuoto, tuo jäykän ja saavuttamattoman hyveen kylmä kuori oli aina johtanut Jehanin harhaan. Tuo iloinen ylioppilas ei ollut koskaan uneksinutkaan, että tuon otsan, tuon Etnan jäätikön alla virtailisi kiehuva, raivoisa, syvä laava.

Emme tiedä, heräsivätkö nämä ajatukset hänessä äkkiä, mutta niin kevytmielinen kuin hän olikin, ymmärsi hän kuitenkin, että oli nähnyt sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, että oli yllättänyt vanhemman veljensä hänen salaisimmasta sieluntilastaan, ja ettei Clauden pitänyt sitä huomata. Nähtyään, että arkkidiakoni oli vaipunut hiljaiseen mietiskelyyn, veti hän päänsä hyvin varovasti takaisin ja kolisteli hieman jaloillaan oven ulkopuolella, aivan kuin joku tulija olisi halunnut ilmoittaa tulostaan dom Claudelle.

– Sisään! huusi arkkidiakoni huoneestaan, olen teitä odottanut.

Jätin tahallani avaimen oveen. Käykää sisään, mestari Jacques.

Ylioppilas astui rohkeasti sisälle. Arkkidiakoni, josta veljen tapaaminen tuntui kiusalliselta tällaisessa paikassa, hätkähti nojatuolissaan.

– Mitä! sinäkö, Jehan?

– No J: llä alkava joka tapauksessa, vastasi ylioppilas kasvot punakkoina, julkeina ja iloisina.

Dom Clauden kasvot olivat käyneet jälleen ankariksi.

– Mitä sinä täällä teet?

– Hyvä veli, vastasi ylioppilas koettaen näyttää siivolta, surkuteltavalta ja häveliäältä ja pyöritellen viattoman näköisenä lakkia käsissään, tulin pyytämään…

– Mitä?

– Hieman moraalista tukea, jota kipeästi kaipaan. Jehan ei uskaltanut lisätä ääneensä: – Ja vähän rahaa, jota vielä kipeämmin kaipaan. Tämä toivomus jäi sanomatta.

– Hyvä herra, virkkoi arkkidiakoni kylmästi, – olen hyvin tyytymätön sinuun.

– Valitettavasti! huokasi ylioppilas.

Dom Claude kääntyi nojatuoleineen ja tarkasti Jehania tuikeasti.

– Olipa hyvä, että tapasin sinut.

Alku oli pahaenteinen. Jehan valmistautui saamaan ankaran iskun.

– Jehan, joka päivä saan kuulla valituksia sinusta. Mikä tappelu se taas on ollut, jossa sinä olet piessyt erästä pientä varakreiviä, Albert de Ramonchampia?..

– Oh! virkkoi Jehan, – vähäpätöinen juttu! hävytön hovipoika, joka huvikseen antoi hevosensa roiskutella kuraa ylioppilaitten päälle!

– Kuka on tuo Mahiet Fargel, jatkoi arkkidiakoni, – jonka takin olet repinyt? Tunicam dechiraverunt, sanotaan valituksessa.

– Hoh! vaivainen Montaigu-viitta! eikö siinä ole niin!

– Valituksessa sanotaan tunicam eikä cappettam. Osaatko latinaa?

Jehan ei vastannut.

– Niin, jatkoi pappi päätään pudistaen, siitä nähdään, miten opintojen ja tietojen laita nykyään on. Latinaa tuskin ymmärretään, Syyriasta ei tiedetä mitään ja kreikkaa halveksitaan niin, ettei pidetä minään, vaikka oppineimmatkin hyppäävät kreikkalaisen sanan yli lukematta sitä, ja että sanotaan: Graecum est, non legitur. [Kreikkaa, en ymmärrä.]

Ylioppilas kohotti päättävästi katseensa.

– Herra veljeni, tahdotko, että käännän paikalla ranskaksi tuon kreikkalaisen sanan, joka on tuossa seinässä?

– Minkä sanan?

– 'ANA'GKH.

Heikko puna levisi arkkidiakonin karvaille poskipäille aivan kuin savupilvi, joka ilmaisee tulivuoren salaista kuohuntaa. Ylioppilas tuskin huomasikaan sitä.

– No, Jehan, sammalsi vanhempi veli ilmeisen vaivalloisesti, mitä se sana merkitsee?

– Kohtalo.

Dom Claude kävi kalpeaksi, ja ylioppilas jatkoi huolettomasti: – Ja tuo sana, jonka on sen alle piirtänyt sama käsi, Anagneia, merkitsee saastainen. Siitä näkee, että kreikkaa osataan.

Arkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä mietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut, luuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä mielistelevimmällä äänellä.

– Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua avoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja puskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, quibusdam marmosetis? – Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.

Mutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon veljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta ei ainoakaan kurttu tasoittunut.

– Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.

– No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. – Tarvitsen rahaa.

Tämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja isälliseksi.

– Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme kaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan kolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista denieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se ei ole paljon.

– Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.

– Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi taloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme ostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi markkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta. Tätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.

– Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.

– Ja mitä sillä aiot tehdä?

Tämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti uudelleen kissamaisen mielistelevästi:

– Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään huonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa rahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin loimin ja lakeija jäljessäni, cum meo laquasio. Ei, veljeni, vaan päinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.

– Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.

– Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen köyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme floriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.

– Minkä nimisiä ovat ystäväsi?

– Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.

– Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat hyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.

Jehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän huomasi sen liian myöhään.

– Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia? jatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? – Milloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?

– No niin! minä tarvitsen rahaa mennäkseni illalla katsomaan Isabeau la Thierryeä Rakkaudenlehtoon!

– Kurja irstailija! huudahti pappi.

– Anagneia, virkkoi Jehan.

Tämä sana, jonka ylioppilas ehkä ilkeyksissään lainasi kammion seinältä, teki pappiin omituisen vaikutuksen. Hän puraisi huultaan ja punastui vihasta.

– Mene tiehesi, hän sanoi Jehanille. – Minä odotan erästä vierasta.

Ylioppilas teki vielä yrityksen.

– Veli Claude, anna minulle edes pieni pariisilainen, että saan syödä.

– Miten pitkälle olet lukenut Gratianuksen asetuksia? kysyi dom

Claude.

– Olen kadottanut muistiinpanoni.

– Miten pitkällä olet latinassa? – Horatiukseni on varastettu.

– Miten pitkällä olet Aristoteleessa?

– Hyvä veli! eikö joku kirkkoisä ole sanonut, että kaikkien aikojen kerettiläiset ovat kätkeneet erehdyksensä Aristoteleen metafysiikan viidakoihin? Hiiteen koko Aristoteles! en tahdo repiä uskontoani riekaleiksi hänen metafysiikkaansa.

– Nuori mies, virkkoi arkkidiakoni, kun kuningas viimeksi saapui tänne, oli hänen seurueessaan eräs aatelismies nimeltä Philippe de Comines, jonka hevosen loimessa oli lause, jota neuvoisin sinua miettimään: Qui non laborat non manducet.[Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.]

Ylioppilas oli hetken vaiti, sormi korvalla, silmät maahan luotuina ja äkäisen näköisenä. Äkkiä hän kääntyi Clauden puoleen vilkkaana kuin västäräkki.

– Hyvä veli, sinä siis kieltäydyt antamasta minulle yhtä pariisilaista souta, jotta voisin ostaa leipää leipurista?

– Qui non laborat non manducet.

Näiden arkkidiakonin jyrkkien sanojen jälkeen Jehan peitti kasvonsa käsillään kuin nyyhkivä nainen ja huudahti epätoivoisella äänellä.

– Otototototoi!

– Mitä se on olevinaan, herraseni? kysyi Claude hämmästyneenä tästä huudahduksesta.

– Mitäkö! vastasi ylioppilas kiinnittäen Claudeen julkeat silmänsä, joita hän oli hieronut sormillaan saadakseen ne itkettyneen punaisiksi; – se on kreikkaa! Se on eräs Aiskhyloksen anapesti, joka ilmaisee suurinta tuskaa.

Ja sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että arkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän oli niin hemmotellut poikaa?

– Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana, katsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia koturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?

Arkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.

– Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.

– Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan rukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti Jumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta pieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä kitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin Tartarus tai jonkun munkin nenä?

Dom Claude ravisti kurttuista päätään:

– Qui non laborat…

Jehan keskeytti hänet.

– No niin, piru vieköön! huudahti hän. – Eläköön ilo! Juon itseni humalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!

Ja hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin kastanjetteja.