Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 22

Sinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen tuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen, suudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.

Tullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita; verissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut; ikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty viitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan ympärillään:

– Noita on murhannut kapteenin.

KAHDEKSAS KIRJA

I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha

Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä, mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia. Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta, ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin rauhalliseksi.

Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin De figuris regularibus et irregularibus [Säännöllisistä ja säännöttömistä kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)

Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.

– Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui siitä ulos.

– En tiedä, herrani, vastasi mies. – Sanotaan, että siellä tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua suuresti, sillä tarvitsen rahaa.

– Ah, herraseni, sanoi Gringoire, – olisinpa halukas tarjoamaan sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen ainakaan rahat ole olleet syynä.

Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä suuresti hävetti.

Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu, niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä, hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin, jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.

Sali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin suuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista tunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti kattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt kuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo kynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten kirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja vasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla korokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit häipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat täynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja kaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.

– Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat nuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit kirkolliskokouksessa?

– Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat ylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia, alemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.

– Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee? jatkoi Gringoire.

– Se on herra presidentti.

– Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt lakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä karsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen draamallisen yrityksensä jälkeen.

– Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.

– Ja tuo metsäkarju hänen edessään!

– Se on parlamentin sihteeri.

– Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?

– Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

– Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?

– Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.

– No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?

– He tuomitsevat.

– Ketä? En näe syytettyä.

– Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja väkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa näette joukon pertuskoita.

– Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?

– En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys noituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.

– Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten syövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.

– Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue ole sangen lempeän näköinen?

– Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat nyrpistetyt ja huulet kapeat.

Tällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin parhaillaan tärkeätä todistajaa.

– Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka kasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi voinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, – asia on yhtä tosi, kuin että nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja maksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri Tassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. – Nykyään köyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat! – Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: "Falourdel, älkää kehrätkö niin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan vanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka viime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä. Falourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne." – Eräänä iltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka siellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle: toinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät, kaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa. He sanovat minulle: – "Pyhän Martan huone." Se on yläkerrassa, korkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä lukitsen sen laatikkooni ja mietin: "Tällä ostan huomenna Glorietten lihakaupasta sisälmyksiä." – Me nousemme ylös. – Päästyämme sinne, katosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti. Upseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun kanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän takaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut kuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu. Tytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en enää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut, mutta pukki!.. En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet. Ne muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En kuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein, herra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin heidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin kehrätä. – Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros ja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla olevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat joelle. – Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi tuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli ollut hieman kummissa pukineissa. – Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja jotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani, joka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se oli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin. Se ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat astuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli kysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua. Minä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä näemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari kaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. – Kylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin saan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata. – Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan repaleisena. – Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä aioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta kuihtuneen lehden.

Eukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.

– Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan

Gringoiren naapuri.

– Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.

– Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka yhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.

Gringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja todistusvoimasta.

– Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko teillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?

– Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että tiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi mökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät kyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä huolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja naivat komeita, kauniita naisia.

Lakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.

– Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on löydetty tikari. – Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut lehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.

– On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs oikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään ravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle kirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko salin kautta.

– Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus noituudesta.

Eräs neuvos otti sananvuoron.

– Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta, jonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja upseeri. – Kumpi heistä antoi teille écun?

Eukko mietti hetkisen ja sanoi:

– Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.

– Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin uudelleen ottanut sananvuoron.

– Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt, että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli, oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.

Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden skeptikkojen epäilyt.

– Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in lausunnosta.

Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.

Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä kauhean sisäänpainuneet. Voi!

– Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!

– Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.

– Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan pitkin hänen pukuaan.

– No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman kielissä. Oletteko tyytyväinen?

Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.

– Vartija, tuokaa sisälle toinen syytetty.

Kaikkien katseet kääntyivät pientä ovea kohden, joka aukeni ja josta Gringoire kauhukseen näki pienen, kauniin, kultasarvisen ja – kavioisen vuohen astuvan saliin. Tuo jalo eläin pysähtyi hetkeksi kynnykselle kurottaen kaulaansa, aivan kuin sen eteen olisi vuorenhuipulta auennut mittaamaton taivaanranta. Äkkiä se huomasi mustalaistytön ja hypäten erään kirjurin pöydän ja pään yli se oli parilla harppauksella hänen polviensa luona. Sitten se laskeutui sirosti emäntänsä jalkojen juureen anoen sanaa tai hyväilyä, mutta syytetty ei liikahtanut, eikä Djaliraukka saanut edes katsetta osakseen.

– Siinähän se ilkeä elukka onkin, virkkoi vanha Falourdelin eukko, kyllä minä ne tunnen hyvästi molemmat.

Jacques Charmolue esiintyi.

– Jos herrat suvaitsevat, kuulustelemme vuohta.

Se oli toinen syytetty. Oikeusjuttu eläintä vastaan noituudesta ei siihen aikaan ollut mitään ihmeellistä. Ylituomarinviraston laskuissa on vuodelta 1466 muun muassa mielenkiintoisia menoeriä jutussa Gillet-Soulartia ja hänen emäsikaansa vastaan, jotka mestattiin rikoksensa vuoksi Corbeil'ssa. Siinä on kaikki, maksu kuopasta sian hautaamista varten, viisisataa risukimppua Morsantin metsästä, viisi mitallista viiniä ja leivät, tuomitun viimeinen ateria, jonka hän veljellisesti sai jakaa pyövelin kanssa, ja yhdentoista päivän vartioiminen ja ruoka sialle, kahdeksan pariisilaista denieriä päivältä. Toisinaan mentiin eläimiäkin pitemmälle. Kaarle Suuren ja Ludvig Hurskaan kapitulaarit sisältävät ankaria rankaisumääräyksiä liekehtiville peikoille, jotka uskaltavat näyttäytyä ilmassa.

Kirkollisasiain syyttäjä huudahti:

– Jos paholainen, joka on mennyt tähän vuoheen ja joka on siinä yhä kaikista manauksista huolimatta, aikoo pelotella tuomioistuinta, teemme hänelle tiettäväksi, että olemme pakotetut häntä vastaan käyttämään hirsipuuta tai roviota.

Gringoiren otsalta valui kylmä hiki. Charmolue otti eräältä pöydältä mustalaistytön tamburiinin ja pitäen sitä erityisessä asennossa vuohen edessä kysyi siltä:

– Mitä on kello? Vuohi katsoi sitä älykkäällä katseella, nosti kullatun jalkansa ja löi sillä seitsemän kertaa. Kello oli todellakin seitsemän. Kauhun humina kulki kautta väkijoukon.

Gringoire ei saattanut hillitä itseään.

– Se on hukassa! hän huusi äänekkäästi. Näettehän, ettei se tiedä mitä tekee.

– Hiljaa siellä väkijoukossa salin perällä! sanoi uhkaavasti vartija.

Jacques Charmolue sai vuohen tekemään samoilla tamburiinin käänteillä useita muitakin temppuja, kuten ilmoittamaan päivämäärän, kuukauden ynnä muita sellaisia, jotka lukija jo on nähnyt sen tekevän. Ja oikeusjutuille ominaisen näköhäiriön vuoksi nämä samat katsojat, jotka ehkä useammin kuin kerran olivat ulkona kaduilla osoittaneet suosiotaan Djalin viattomille tempuille, kauhistuivat niitä Oikeuspalatsin holvien alla. Vuohi oli ehdottomasti perkele.

Ja asia paheni yhä, kun kuninkaallisen syyttäjän tyhjennettyä lattialle Djalin kaulassa olevasta pienestä nahkapussista joukon irtonaisia kirjaimia, sen nähtiin toisella kaviollaan muodostavan näistä kirjaimista tuon kohtalokkaan nimen: Febus. Se noituus, jonka uhriksi kapteeni oli joutunut, näytti nyt eittämättömästi todistetulta, ja mustalaistyttö, tuo ihastuttava olento, joka niin monasti oli sulollaan häikäissyt ohikulkijat, oli kaikkien silmissä inhottava noita.

Hän ei muuten osoittanut mitään elonmerkkiä. Ei Djalin soma lähentely, eivät lakimiesten uhkaukset, ei väkijoukon kirousten mutina kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa.

Erään oikeudenpalvelijan täytyi armotta ravistaa häntä, ennen kuin hän havahtui, ja presidentti lausui juhlallisella äänellä: – Tyttö, te olette mustalaisrotua ja teidät on tavattu noituudesta. Te olette yhdessä myötäsyytetyn noidutun vuohen kanssa pimeyden valtojen liitossa yöllä vasten viime maaliskuun 29:ttä päivää murhannut noituuden ja pirunjuonien avulla kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteenin Febus de Châteaupers'in. Kiellättekö yhä?

– Kauheata! huusi tyttö peittäen kasvot käsiinsä. Febukseni! Oh!

Tämä on helvetti!

– Kiellättekö yhä? kysyi presidentti kylmästi.

– Kiellänkö! sanoi tyttö kauhealla äänellä nousten ylös, ja hänen silmänsä leimahtivat.

Presidentti jatkoi samaan tapaan:

– Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?

Tyttö vastasi katkonaisesti:

– Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.

Pappi, joka vainoaa minua!

– Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!

– Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö…

– Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti sananvuoron lempeällä äänellä:

– Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle kidutusta.

– Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi. Hän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin askelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden pertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni ja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta Gringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.

Kun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.

Istunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat olivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa, vastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.

– Mokomakin lutka, laittautuu vielä kidutukseen, kun ei tässä edes ole saanut syödä! sanoi muuan vanha tuomari.

II. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan

Astuttuaan muutamia askelmia ylös ja alas niin pimeässä käytävässä, että sitä keskipäivälläkin valaistiin lampuilla, saapui Esmeralda hirveän saattueensa ympäröimänä synkkään huoneeseen, johon hänet oikeudenpalvelijat työnsivät. Tämä pyöreä huone oli erään tuollaisen suuren tornin maakerroksessa, jotka vielä meidänkin vuosisadallamme tunkeutuvat sen uuden rakennuskerroksen läpi, jolla uusi Pariisi on peittänyt vanhan. Tässä kellarikammiossa ei ollut ainoatakaan ikkunaa eikä muuta aukkoa kuin matala sisäänkäytävä, jonka sulki jykevä rautaovi. Valoa ei kuitenkaan puuttunut. Muurinsyvennykseen oli laitettu uuni. Siihen oli sytytetty suuri nuotio, joka punertavalla hohteellaan valaisi kammiota ja kokonaan saattoi varjoon talikynttiläpahasen, joka paloi eräässä loukossa. Rautaristikosta, jolla uuni suljettiin ja joka nyt oli ylhäällä, ei näkynyt loimuavan uuninaukon tummasta laidasta muuta kuin rautatankojen päät ikään kuin mustina, terävinä, harvoina hampaina, mikä sai uuninsuun näyttämään satujen tultasyöksevän lohikäärmeen kidalta. Siitä lähtevän loimun valossa näki vanki ympäri huonetta kauheita kojeita, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Keskellä huonetta oli nahalla päällystetty miltei maan tasalla oleva vuode, jonka yläpuolella riippui soljella varustettu nahkahihna vaskirenkaassa, joka oli kiinnitetty holvinhuippuun veistetyn kivikummituksen suuhun. Kaikenlaisia pihtejä ja suuria aurankärkiä hehkui sikin sokin hiilloksessa. Takkavalkean verenkarvainen loimu valaisi kaikkialla huoneessa vain hirvittävien esineitten kokoelmaa.

Tätä helvettiä nimitettiin yksinkertaisesti kidutuskammioksi.

Vuoteella istui huolimattomassa asennossa valantehnyt pyöveli Pierrat Torterue. Hänen apulaisensa, kaksi jykeväkasvoista maahista nahkaesiliinoissa ja palttinahousuissa, kohensivat tulta suurilla hiilihangoilla.

Tytön oli täytynyt jo ponnistaa koko rohkeutensa. Astuessaan huoneeseen hän kauhistui.

Palatsivoudin palvelijat asettuivat hänen toiselle puolelleen, papit ja muut kirkollisviraston jäsenet toiselle. Eräässä loukossa oli pöytä, kirjoitusneuvot ja kirjuri. Mestari Jacques Charmolue lähestyi mustalaistyttöä lempeästi hymyillen.

– Rakas lapseni, sanoi hän, te kiellätte siis yhä?

– Kiellän, vastasi tyttö sammuneella äänellä.

– Siinä tapauksessa, virkkoi Charmolue, on meidän, ikävä kyllä, kuulusteltava teitä ankarammin kuin olisimme halunneet. – Suvaitsetteko istuutua tälle vuoteelle. – Mestari Pierrat, tehkää tilaa neidille ja sulkekaa ovi. Pierrat nousi muristen:

– Jos suljen oven, sammuu tuleni.

– No olkoon sitten auki, ystäväni, vastasi Charmolue. Esmeralda ei kuitenkaan liikahtanut. Tuo nahkavuode, jolla niin moni kurja oli vääntelehtinyt, peloitti häntä. Hän jähmettyi kauhusta luihin ja ytimiin saakka. Hän seisoi siinä hämmentyneenä ja kangistuneena. Charmoluen viittauksesta tarttuivat pyövelin apulaiset häneen ja asettivat hänet istumaan vuoteelle. He eivät häntä kohdelleet kovakouraisesti, mutta kun nämä miehet koskettivat häntä, kun hän tunsi allaan nahkavuoteen, syöksähti veri hänen sydämeensä. Hän loi tuijottavan silmäyksen ympäri huonetta. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki nuo hirveät kidutuskojeet, jotka kaikkiin niihin esineisiin verrattuna, jotka hän ennen oli nähnyt, olivat kuin yölepakot, tuhatjalkaiset ja hämähäkit hyönteisten ja lintujen joukossa, liikkuisivat ja astuisivat joka taholta esiin ryömiäkseen hänen ylleen ja purrakseen ja likistääkseen häntä.

– Missä on lääkäri? kysyi Charmolue.

– Tässä, vastasi muuan mustapukuinen, jota tyttö ei ollut ennen huomannut.

Häntä puistatti.

– Neitiseni, virkkoi kirkollisen syyttäjän hyväilevä ääni kolmannen kerran, kiellättekö yhä ne rikokset, joista teitä syytetään?

Tällä kertaa petti tytön ääni, ja hän saattoi kieltää vain päännyökkäyksellä.

– Te kiellätte? sanoi Jacques Charmolue. Silloin on minun, ikävä kyllä, pakko täyttää virkavelvollisuuteni.

– Herra kuninkaallinen syyttäjä, sanoi äkkiä Pierrat, millä aloitamme?

Charmolue punnitsi hetkisen epäröivän näköisenä kuin loppusointua tavoittava runoilija.

– Kengällä, sanoi hän viimein.

Onneton tunsi itsensä niin Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, että hänen päänsä vaipui rinnalle elottoman esineen lailla, josta voima on paennut.

Pyöveli ja lääkäri lähestyivät häntä yhtaikaa. Samalla ryhtyivät apulaiset penkomaan kidutuskojevarastoa.

Kuullessaan näiden kauheitten rautaesineitten räminän vavahteli onneton tyttö aivan kuin kuollut sammakko sähkövirran vaikutuksesta.

– Oh! kuiskasi hän niin hiljaa, ettei kukaan häntä kuullut, oi

Febukseni!

Sitten hän jälleen jäi liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin marmori.

Tämä näytelmä olisi kouristanut kaikkien muiden sydäntä paitsi tuomarien. Olisi luullut näkevänsä saatanan kiduttavan syntistä sielua helvetin tulipunaisella portilla. Se kurja ruumis, johon aikoi tarrautua tämä sahojen, pyörien ja kuvahevosten muurahaiskeko, se olento, jota ryhtyivät käsittelemään pyövelien karkeat kädet ja pihtien leuat, oli tällä kertaa tuo suloinen, valkea ja heikko olento. Hirssijyvä raukka, jonka inhimillinen oikeus jätti kidutuksen kammottavien myllynkivien jauhettavaksi!

Pierrat Torteruen renkien käsnäiset kädet olivat jo armotta paljastaneet tuon siron säären, tuon jalan, joka niin monasti oli hienoudellaan ja kauneudellaan ihastuttanut kulkijoita Pariisin kadunkulmissa.

– Sääliksi käy! mutisi pyöveli tarkastellen noita suloisia ja hienoja muotoja. Jos arkkidiakoni olisi ollut läsnä, olisi hän varmasti tällä hetkellä muistanut vertaustaan hämähäkistä ja kärpäsestä. Pian näki onneton tyttö pilven läpi, joka hämärsi hänen näkönsä, kengän lähenevän, pian näki hän jalkansa pistettävän sen raudoitettujen lautojen väliin ja katoavan tuon hirvittävän kojeen alle. Silloin valtasi kauhu hänet koko voimallaan.

– Ottakaa pois! hän huusi kuohahtaen. Ja hän nousi pystyyn hurjistuneena: – Armoa!

Hän ponnahti vuoteelta aikoen heittäytyä kuninkaallisen syyttäjän jalkoihin, mutta hänen jalkansa oli raskaan, raudoitetun tammipölkyn puristuksessa, ja hän vaipui kengän ylle voimattomampana kuin mehiläinen lyijypaino siivessään.

Charmoluen viittauksesta asetettiin hänet takaisin vuoteelle, ja kaksi karkeata kättä kiinnitti hänen hentojen vyötäistensä ympärille hihnan, joka riippui katosta.

– Viimeisen kerran, tunnustatteko ne rikokset, joista teitä syytetään? kysyi Charmolue ainaisella hyväntahtoisuudellaan.

– Olen viaton.

– Miten siis, neitiseni, selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?

– Ah, korkea-arvoinen herra, en tiedä?

– Te kiellätte siis?

– Kaikki!

– Tehkää tehtävänne, sanoi Charmolue Pierrat'lle. Pierrat väänsi ruuvia, kenkä puristui, ja onneton tyttö päästi tuollaisen hirvittävän kirkaisun, jota ei millään kielellä voi ilmaista.

– Lopettakaa, sanoi Charmolue Pierrat'lle. – Tunnustatteko? sanoi hän mustalaistytölle.

– Kaikki! huusi kurja tyttö. Tunnustan, tunnustan! armoa! Hän ei ollut arvioinut voimiaan antautuessaan kidutukseen.

Tuon lapsiraukan, jonka elämä siihen saakka oli ollut niin iloista, niin huoletonta ja suloista, oli ensimmäinen kärsimys lannistanut.

– Inhimillisyys pakottaa minut sanomaan teille, huomautti kuninkaallinen syyttäjä, että tunnustuksenne jälkeen teitä odottaa kuolema.

– Se on tervetullut, sanoi tyttö. Ja hän vaipui nahkavuoteelle kuin kuollut, riippuen vyötäistensä ympärille kiinnitetystä hihnasta kuin kahtia taittuneena.

– No, kaunokaiseni, pysytelkääpä hieman pystyssä, sanoi mestari Pierrat nostaen hänet ylös. Tehän olette aivan kuin kultaoinas herra de Bourgognen kaulassa.

Jacques Charmolue lausui:

– Kirjuri, kirjoittakaa. – Nuori mustalaistyttö, te tunnustatte ottaneenne osaa helvetin kemuihin, hornanperiin ja noituuteen peikkojen, velhojen ja noita-akkojen parissa? Vastatkaa.

– Tunnustan, vastasi tyttö niin hiljaa, että hänen äänensä häipyi hänen henkäykseensä.

– Te tunnustatte nähneenne pukin, jonka Beelsebub antaa näyttäytyä pilvissä kutsuakseen hornanjuhlaan ja jonka ainoastaan noidat näkevät?

– Tunnustan.

– Te tunnustatte palvelleenne Bofomet-päitä, noita temppeliherrain inhoittavia epäjumalia?

– Tunnustan.

– Ja olleenne yhteistoiminnassa vuohessanne asustavan paholaisen kanssa, joka vuohi on kanssasyytettynne?

– Niin.

– Myönnättekö ja tunnustatteko lopuksi murhanneenne tuon paholaisen ja kummituksen avulla, jota kansa nimittää tuimaksi munkiksi, erään kapteenin nimeltä Febus de Châteaupers?

Hän kohotti suuret silmänsä kiinteästi tuomariin ja vastasi elottomasti ilman kouristusta ja mielenliikutusta:

– Tunnustan. Hänen sisimmässään oli ilmeisesti kaikki särkynyt.

– Kirjoittakaa, kirjuri, sanoi Charmolue. Ja kääntyen pyövelin puoleen hän lisäsi:

– Päästettäköön vanki irti ja vietäköön oikeuden eteen.

Kun vangilta oli riisuttu kidutuskenkä, tutki kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä hänen tuskan tunnottomaksi tekemää jalkaansa.

– No eipä ole hätää, sanoi hän. Te huusitte ajoissa. Te voisitte vielä tanssia, kaunoiseni!

Sitten hän kääntyi kirkollisviraston jäsenten puoleen.

– Vihdoinkin asia valkenee! Se oli lohdullista, herrani! Neiti voi todistaa, että olemme menetelleet mahdollisimman hellävaraisesti.