Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 23

III. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan

Kun Esmeralda kalpeana ja ontuvana palasi oikeussaliin, otti väkijoukko hänet vastaan yleisellä mielihyvän sorinalla. Kärsimättömänä odotellut kuulijakunta tunsi samaa tyydytystä kuin teatterissa viimeisen väliajan lopussa, kun esirippu aukeaa ja viimeinen näytös alkaa. Tuomareissa sen herätti pikaisen päivällisen toivo. Pieni vuohikin määki ilosta. Se tahtoi juosta emäntäänsä vastaan, mutta se oli sidottu penkkiin kiinni.

Ilta oli jo pimennyt. Kynttilöitä ei ollut sytytetty lisää ja ne valaisivat niin heikosti, ettei erottanut salin seiniä. Pimeys verhosi kaikki oliot jonkinlaiseen usvaan. Joitakin välinpitämättömiä tuomarinkasvoja vain häämötti sen vaipasta. Heitä vastapäätä saattoi salin perällä nähdä epämääräisen vaalean läikän kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Se oli syytetty.

Hän oli laahustanut paikalleen. Kun Charmolue oli saapunut tuolilleen, istuutui hän mahtavasti, mutta nousi sitten jälleen ja lausui, antamatta menestyksen herättämän turhamaisuuden liiaksi pistää näkyviin:

– Syytetty on tunnustanut kaikki.

– Mustalaistyttö, virkkoi presidentti, te olette tunnustanut kaiken noituutenne ja haureutenne sekä murhanneenne Febus de Châteaupers'in.

Tytön sydäntä kouristi. Kuultiin hänen nyyhkyttävän pimeässä.

– Kaikki mitä tahdotte, vastasi hän heikolla äänellä, mutta tappakaa minut pian!

– Herra kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, virkkoi presidentti, oikeus on valmis kuulemaan teidän kannettanne.

Mestari Charmolue otti esille valtavan paperikäärön ja alkoi lukea suurin elein ja asianajajan mahtipontisuudella latinalaista puhetta, jossa kaikki oikeusjutun todistukset esiintyivät ciceroisin kääntein pönkitettyinä ja varustettuina lainauksilla Plautukselta, hänen lempikoomikoltaan. Olemme pahoillamme siitä, ettemme voi lukijalle esittää tätä merkillistä asiakirjaa. Puhuja lausui sen ihmeteltävällä voimalla. Hän ei ollut vielä päässyt johdannon loppuun, kun hänen otsaltaan jo kihoili hikihelmiä ja hänen silmänsä pullistuivat. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskellä lausetta, ja hänen tavallisesti varsin lempeä ja myös varsin tyhmä katseensa leimahti.

– Hyvät herrat, huudahti hän (tällä kertaa ranskaksi, sillä sitä ei ollut papereissa). Saatana on siihen määrin sotkeutunut tähän juttuun, että on läsnä istunnossamme ja tekee pilkkaa sen arvosta. Katsokaa!

Ja hän osoitti kädellään pientä vuohta, joka nähdessään Charmoluen viittovan oli luullut, että hänenkin tuli tehdä samoin, ja nousten takajaloilleen alkanut matkia etujaloillaan ja partaisella päällään parhaan taitonsa mukaan kuninkaallisen syyttäjän mahtipontista esiintymistä. Se oli, kuten ehkä muistetaan, sen loistotemppuja. Tämä tapaus, tämä viimeinen todistus, teki voimakkaan vaikutuksen. Vuohen jalat sidottiin, ja kuninkaallinen syyttäjä jatkoi kaunopuheista esitystään.

Se oli sangen pitkä, mutta loppu oli mainio. Otan tähän viimeisen lauseen, johon lisättäköön mestari Charmoluen käheä ääni ja hengästynyt esitystapa.

– Ideo, Domni, coram stryga demonstrata, crimine patente, intentione criminis existente, in nomine sanctae ecclesiae Nostrae-Dominae Parisiensis, quae est in saisina habendi omnimodam altam et bassam justitiam in illa hac intemerata Civitatis insula, tenore praesentium declaramus nos requirere, primo, aliquandam pecuniariam indemnitatem; secundo, amendationem honorabilem ante portalium maximum Nostrae-Dominae, ecclesiae cathedralis; tertio, sententiam in virtute cujus ista stryga cum sua capella, seu in trivio vulgariter dicto la Grève, seu in insula exreunte in fluvio Sequanae, juxta pointam jardini regalis, executatae sint!

[Täten ilmoitamme, hyvät herrat, mainitun noidan läsnäollessa, koska hänen rikoksensa on ilmeinen ja täydellä aikomuksella tehty, vaativamme Pariisin pyhän Notre-Dame-kirkon nimessä, jolla tällä Citén saarella on kaikinpuolinen ylempi ja alempi tuomiovalta, yleisön läsnäollessa, ensiksi, rahasakkoa; toiseksi, katumuksentekoa Notre-Damen tuomiokirkon pääportaalin edessä; kolmanneksi, tuomion, jonka nojalla sanottu noita ja hänen vuohensa mestataan joko sillä torilla, jota tavallisesti nimitetään Grèveksi, tahi vastapäätä kuninkaan puutarhaa sijaitsevalla Seine-virran saarella!]

Hän pani hatun päähänsä ja istuutui.

– Eheu! huokasi Gringoire liikuttuneena, bassa latinitas! [Voi, kehnoa latinaa!] Muuan toinen mustapukuinen nousi ylös syytetyn vierestä.

Se oli hänen puolustusasianajajansa. Nälkäiset oikeudenjäsenet alkoivat supista.

– Asianajaja, puhukaa lyhyesti, sanoi presidentti.

– Herra presidentti, vastasi asianajaja, koska vastaaja on tunnustanut rikoksensa, ei minulla ole muuta kuin sananen sanottavana herroille. Saalalaislaissa on kohta, joka kuuluu: "Jos noita on syönyt ihmisen ja se on hänestä todistettu, maksakoon hän sakkoa kahdeksantuhatta denieriä eli kaksisataa souta kullassa." Anon, että puolustettavani tuomitaan sakkoihin.

– Se kohta on kumottu, sanoi ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

– Nego [Kiellän], vastasi asianajaja.

– Äänestys! lausui muuan oikeudenneuvos; rikos on todistettu, ja kello on paljon.

Äänestettiin salissa. Tuomarit äänestivät hatuilla; heillä oli kiire. Toinen toisensa jälkeen näkyi pimennossa ottavan hatun päästään presidentin hiljaa lausuessa heille kolkon kysymyksensä. Onneton syytetty näytti katselevan heitä, mutta hänen hämärtynyt katseensa ei nähnyt mitään.

Sitten ryhtyi sihteeri kirjoittamaan, minkä jälkeen hän ojensi presidentille pitkän pergamentin.

Ja nyt kuuli tuo onneton tyttö väkijoukon liikehtivän, keihäitten kalahtelevan toisiaan vasten ja jäisen äänen sanovan:

– Mustalaistyttö, sinä päivänä, jonka meidän herramme kuningas suvaitsee määrätä, viedään teidät pyövelinrattailla paitaan puettuna, paljain jaloin ja köysi kaulassa Notre-Damen pääportaalin eteen, jossa teidän on tehtävä katumus kahden naulan painoinen vahakynttilä kädessänne, ja sieltä Grève-torille, jossa teidät hirtetään ja kuristetaan kuoliaaksi kaupungin hirsipuussa; ja samoin tämä teidän vuohenne; ja on teidän maksettava kirkollisvirastolle kolme kultakolikkoa sovitukseksi tekemistänne ja tunnustamistanne rikoksista, noituudesta, taikomisesta, haureudesta ja herra Febus de Châteaupers'in murhasta. Herra olkoon sielullenne armollinen!

– Oh! tämä on unta! kuiskasi tyttö, ja hän tunsi karkeitten käsien kuljettavan hänet pois.

IV. "Lasciate ogni speranza."

[Heittäkää kaikki toivo. – Viimeisen säkeen ensimmäiset sanat helvetin portin päällä olevasta kirjoituksesta Danten Divina Commediassa. – Suomentajan huomautus.]

Valmista keskiaikaista rakennusta oli melkein yhtä paljon maan alla kuin maan päälläkin. Jollei palatsi, linna tai kirkko ollut rakennettu paaluille, kuten Notre-Dame, oli se kaksikerroksinen. Tuomiokirkoissa oli ylemmän laivan alla, joka yötä päivää loisti valossa ja kaikui urkujen ja kellojen soittoa, toinen, maanalainen, matala, pimeä, salaperäinen, sokea ja mykkä kirkko; toisinaan hauta, toisinaan sekä vankila että hauta. Näillä valtavilla rakennuksilla, joiden syntyä ja kasvua olemme toisessa kohdassa kuvailleet, ei ollut ainoastaan perustuksia, vaan niin sanoakseni juuret, jotka maan alla haarautuivat huoneina, pylväskäytävinä ja portaina aivan kuin maanpäällinenkin rakennus. Niin olivat kirkot, palatsit ja linnat vyötäisiään myöten maan sisässä. Rakennuksen kellariholvit muodostivat toisen rakennuksen, johon laskeuduttiin nousemisen sijasta ja jonka maanalaiset kerrokset liittyivät maanpäälliseen kerroskukkulaan aivan kuin rantametsät ja – vuoret kuvastuvat nurinpäin järven kirkkaaseen kalvoon.

Saint-Antoinen linnassa, Pariisin Oikeuspalatsissa ja Louvressa olivat nämä maanalaiset rakennukset vankiloita. Näiden vankilain kerrokset kävivät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi, kuta syvemmälle maan sisään ne tunkeutuivat. Niissä oli yhtä monta vyöhykettä kuin on kasvavan kauhun vivahduksia. Dante ei olisi voinut keksiä sopivampaa muotoa helvetilleen. Tämä maanalainen vankilasuppilo huipentui tavallisesti pohjakammioon, johon Dante sijoitti saatanan ja yhteiskunta kuolemaantuomitun. Kun joku kurja oli kerran sinne haudattu, sai hän heittää hyvästit päivänvalolle, ilmalle, elämälle, ogni speranza. Hän saattoi sieltä astua vain hirsipuulle tai roviolle. Joskus hän mätäni sinne. Inhimillinen oikeus nimitti sitä unohtamiseksi. Kuolemaantuomittu tunsi itsensä ja ihmisten välisen kivi- ja vangin vartija vuoren painon päänsä päällä, ja koko vankila, tuo valtava linna oli vain suunnaton, monimutkainen lukko, joka sulki hänet elollisen maailman yhteydestä.

Tällaiseen maanalaiseen kammioon, Ludvig Pyhän kaivauttamiin vankilakomeroihin, Tournellen in-pace-tyrmään oli epäilemättä pakenemisen pelosta sijoitettu hirtettäväksi tuomittu Esmeralda, ja hänen päänsä päällä lepäsi koko suunnaton Oikeuspalatsi. Kärpäsraukka, joka ei olisi voinut liikauttaa sen pienintäkään kiveä!

Sallimus ja yhteiskunta olivat tehneet yhdessä vääryyttä häntä kohtaan, eikä sellaista onnettomuuden ja kidutuksen ylellisyyttä olisi tarvittu niin hennon olennon murskaamiseen.

Hän oli siellä pimeyteen haudattuna, suljettuna, eristettynä, muurattuna. Jos joku olisi nähnyt hänet tässä tilassa, nähtyään hänen ennen nauravan ja tanssivan auringonpaisteessa, hän olisi kauhistunut. Kylmänä kuin yö, kuin kuolema, ainoankaan tuulenhenkäyksen hivelemättä hänen hiuksiaan, ainoankaan ihmisäänen kantautumatta hänen korviinsa, ainoankaan valonsäteen tunkeutumatta hänen silmiinsä, kyyristyneenä maahan kahleiden painamana, vaipuneena leivänpalasen ja vesiruukun viereen pienelle olkikuvolle vesilätäkköön, joka seinistä tihkuvista pisaroista oli kertynyt luolan pohjalle, liikahtamatta ja tuskin hengittäenkään hän ei enää kyennyt tuntemaan edes kärsimystä. Febus, aurinko, päivänvalo, raikas ilma, Pariisin kadut, tanssi ja suosionosoitukset, suloinen lemmenlepertely upseerin kanssa, sitten pappi, vanha noita-akka, tikari, veri, kidutus, hirsipuu, kaikki se tosin vielä häilähteli hänen sielunsa silmien ohi milloin kauhistavana painajaisena; mutta se oli enää vain kauheaa, sekavaa taistelua, joka häipyi pimeyteen, tai etäistä soitantoa, jota kaiuteltiin siellä korkealla maan päällä ja jota ei enää voinut kuulla siinä syvyydessä, johon tuo onneton oli vaipunut.

Koko sinä aikana, jonka hän oli siellä ollut, hän ei ollut voinut valvoa eikä nukkua. Tuossa onnettomassa luolassa hänen oli yhtä vaikea erottaa valveilla oloa unesta ja unta todellisuudesta kuin päivää yöstä. Kaikki liikkui hämmentyneenä, särkyneenä, sekavana ja hajallisena hänen mielikuvituksessaan. Hän ei enää tuntenut, ei tiennyt, ei ajatellut mitään. Korkeintaan hän unelmoi. Milloinkaan ei elävä olento ollut vaipunut niin syvään tyhjyyteen.

Tässä huumautuneessa, vilustuneessa, kivettyneessä tilassa hän oli pari, kolme kertaa hämärästi tajunnut kolinaa, joka syntyi luukun avaamisesta jossain hänen yläpuolellaan, valon silti tunkeutumatta aukosta, jonka kautta joku käsi heitti hänelle mustan leivänpalan. Tämä vanginvartijan ajoittainen käynti oli ainoa side, joka hänet yhdisti ihmisiin.

Yksi ainoa seikka askarrutti koneellisesti hänen korvaansa: hänen päänsä yllä tihkui vettä holvin homeisista kivistä, ja yhtä pitkän väliajan päästä putosi sieltä aina pisara. Hän kuuli tajuttomasti äänen, joka syntyi tämän pisaran putoamisesta hänen vieressään olevaan lätäkköön.

Liike, jonka tämä putoava pisara synnytti vesilätäkköön, oli ainoa elonmerkki hänen vaiheillaan, ainoa kello, joka mittasi aikaa, ainoa ääni, jonka hänen korvansa erotti kaikesta maan melusta.

Ja lopuksi hän tunsi silloin tällöin tässä lian ja pimeyden lokaviemärissä jonkin kylmän kulkevan jostain kohden hänen jalkainsa tai käsivarsiensa yli, ja häntä puistatti.

Miten kauan hän oli siellä ollut, sitä hän ei tiennyt. Hän muisti vain, että jossain oli julistettu kuolemantuomio jollekin, ja että hänet oli viety pois, ja että hän oli herännyt äänettömässä pimeydessä kohmettuneena. Hän oli ryöminyt käsiensä varassa, mutta silloin olivat rautarenkaat viiltäneet hänen nilkkojaan ja kahleet kalisseet. Hän oli huomannut, että kaikkialla hänen ympärillään oli kiviseinä, että hänen allaan oli vain märkä kivikamara ja olkikupo, mutta ei lamppua eikä ikkuna-aukkoa. Silloin hän oli istuutunut tälle olkikuvolle ja toisinaan vaihteen vuoksi siirtynyt tähän tyrmään johtavien kiviportaitten viimeiselle askelmalle. Hetken hän oli koettanut laskea niitä mustia minuutteja, joita vesipisarain putoaminen hänelle mittasi, mutta kohta oli tämäkin sairaitten aivojen surullinen toiminta sammunut itsestään hänen päästään, ja hän oli jälleen vaipunut tylsyyteen.

Vihdoinkin eräänä päivänä tai eräänä yönä (sillä päivä ja yö olivat tässä haudassa saman väriset) hän kuuli yläpuoleltaan äänekkäämpää kolinaa kuin minkä vanginvartija tavallisesti sai aikaan tuodessaan hänelle leipää ja vettä. Hän kohotti päätään ja näki punertavaa valoa vilkkuvan tyrmän kattoon laitetun oven tai luukun raoista. Samassa rämisi raskas rautalukko, luukku natisi ruostuneissa saranoissaan ja aukeni, ja hän näki lyhdyn, käden ja kahden miehen jalat, ovi kun oli liian matala, jotta hän olisi voinut nähdä heidän päänsä. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että hänen täytyi sulkea ne.

Kun hän ne jälleen avasi, oli ovi kiinni, lyhty asetettu portaitten astuimelle, ja muuan yksinäinen mies seisoi hänen edessään. Hänen yllään oli jalkoihin saakka ulottuva musta vaippa, ja samanvärinen huppu peitti hänen päänsä. Tuosta olennosta ei näkynyt mitään, ei kasvoja, ei käsiä. Tytön edessä seisoi vain pitkä, musta käärinliina, jonka sisällä liikkui jotain. Hän tuijotti hetken tätä kummituksen tapaista. Kumpikaan ei kuitenkaan virkkanut mitään. Olisi luullut näkevänsä kahden kuvapatsaan tuijottavan toisiaan. Ainoastaan kaksi seikkaa osoitti elonmerkkejä tuossa luolassa: lyhdyn kynttilänsydän, joka rätisi ilman kosteuden vaikutuksesta, ja katosta putoavat vesipisarat, jotka yksitoikkoisella tipahtelullaan katkoivat tätä epäsäännöllistä, rätisevää ääntä ja saivat lyhdynvalon väräjämään öljyisen vesilätäkön värerenkaissa. Vihdoin vanki katkaisi äänettömyyden:

– Kuka te olette?

– Pappi. Tuo sana, äänenpaino ja ääni saivat hänet vapisemaan. Pappi jatkoi jylhällä äänellä:

– Oletteko valmis?

– Mihin?

– Kuolemaan.

– Oh! sanoi tyttö, tuleeko se pian?

– Huomenna.

Hänen päänsä, joka oli kohonnut iloisesti, painui takaisin rinnalle:

– Siihen on vielä pitkä aika! hän kuiskasi. Miksi eivät he jo tänään?

– Te olette siis kovin onneton? kysyi pappi hetken vaitiolon jälkeen.

– Minua viluttaa kovin, vastasi tyttö.

Hän kiersi käsivartensa jalkainsa ympäri, kuten aina tekevät onnettomat, joita palelee, ja kuten jo olemme nähneet Rolandin tornin erakon tekevän, ja hänen hampaansa kalisivat.

Pappi näytti tarkastelevan viitan hupun alta vankityrmää.

– Ilman valoa! ilman tulta! ilman vettä! tämähän on kauheaa!

– Niin, vastasi tyttö hajamielisenä, jollaiseksi onnettomuus oli hänet tehnyt. – Päivä on kaikkia varten. Miksi ei minulle anneta muuta kuin yö?

– Tiedättekö, kysyi pappi uuden tauon jälkeen, miksi te olette täällä?

– Luulen sen tietäneeni, sanoi tyttö, nostaen laihat sormensa silmäkulmilleen ikään kuin tukien muistiaan, – mutta en muista sitä enää.

Äkkiä hän alkoi itkeä lapsen lailla.

– Tahtoisin päästä pois täältä, herra. Minun on kylmä, minua pelottaa, ja täällä on eläimiä, jotka tulevat minun päälleni.

– No, seuratkaa minua.

Ja pappi tarttui hänen käsivarteensa. Tuo onneton tyttö oli jo aivan kohmeessa, mutta tämä käsi tuntui kuitenkin hänestä kylmältä.

– Oh! kuiskasi hän, – se on kuoleman jäinen käsi. Kuka te olette?

Pappi nosti päähineensä. Tyttö katsoi. Siinä olivat nuo synkeät kasvot, jotka olivat häntä niin kauan vainonneet, tuo demoninpää, joka oli ilmestynyt Falourdelin luona hänen jumaloidun Febuksensa pään viereen, nuo silmät, joiden hän oli viimeksi nähnyt välkähtävän tikarin vieressä.

Tämä olento, joka aina oli vaikuttanut hänen elämäänsä niin kohtalokkaasti, saattanut hänet onnettomuudesta toiseen ja viimein mestauslavalle, herätti hänet tylsyyden tilasta. Hänestä tuntui siltä kuin jokin harson tapainen, joka oli hämärtänyt hänen muistiaan, olisi revennyt rikki. Hänen kammottavan seikkailunsa kaikki vaiheet öisestä kohtauksesta Falourdelin luona kuolemantuomioon saakka Tournellessa palasivat yhtaikaa hänen muistiinsa, eivät enää sekavina ja hämärinä, kuten vielä äsken, vaan selvinä, räikeinä, voimakkaina, elävinä ja hirvittävinä. Nuo hiukan kalvenneet, hänen myöhempäin kärsimystensä osittain haihduttamat muistot, ne elävöitti uudelleen tuo tumma olento hänen edessään, aivan kuin tulen hohde saa sympaattisella musteella kirjoitetut näkymättömät kirjaimet ilmestymään valkealle paperille. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänen sydänhaavansa aukeaisivat uudelleen ja vuotaisivat verta.

– Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis kouristuksenomaisesti vapisten, – pappi!

Hänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi istumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.

Pappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut viljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita kierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja pitelee sitä huohottaen kynsissään.

Tyttö kuiskaili:

– Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! – Ja hän painoi kauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa teurastajan moukariniskua.

– Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.

Tyttö ei vastannut.

– Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.

Tytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.

– Kyllä, sanoi tyttö, – pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun kanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja pelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman häntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän se on surmannut minun… hän se on surmannut hänet! Febukseni!

Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja virkkoi kohottaen katseensa pappiin:

– Oh! kurja! kuka te olette? Mitä olen teille tehnyt? Te vihaatte siis minua kauheasti? Oi! miksi, miksi?

– Minä rakastan sinua! huudahti pappi. Tytön nyyhkytykset katkesivat äkkiä. Hän katseli pappia tylsin ilmein. Tämä oli vaipunut polvilleen ja ahmi häntä palavin katsein.

– Kuuletko? minä rakastan sinua! huudahti hän uudelleen.

– Mikä rakkaus! sanoi onneton tyttö väristen. Pappi vastasi:

– Tuomitun sielun rakkautta.

Kumpikin oli hetken vaiti mielenliikutustensa painon musertamana, pappi mielettömänä, tyttö tylsänä.

– Kuule, sanoi pappi viimein, ja hän oli omituisesti tyyntynyt. Saat tietää kaikki! Tahdon sanoa sinulle, mitä en tähän saakka ole uskaltanut edes itselleni tunnustaa tutkiessani salaa omaatuntoani noina syvinä yön hetkinä, jolloin on niin pimeä, että tuntuu siltä kuin Jumalakaan ei näkisi meitä. Kuule. Ennen kuin tulin tuntemaan sinut, neitoseni, olin onnellinen…

– Niin minäkin! huokasi tyttö väsyneesti.

– Älä keskeytä minua. – Niin, olin onnellinen, ainakin luulin olevani. Olin puhdas, ja sieluni oli täynnä kuulasta kirkkautta. Ei kenenkään pää kohonnut ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin minun. Papeille olin esikuvana siveydessä, oppineille opissa. Niin, tiede oli minulle kaikki kaikessa. Se oli sisareni ja sisar tyydytti minua. Vuosien kuluessa vasta minussa heräsi muita ajatuksia. Useammin kuin kerran olin tuntenut vereni vavahtavan nähdessäni naisvartalon. Tämä luonnon ja veren voima, jonka järjettöminä nuoruusvuosinani luulin kokonaan tukahuttaneeni, oli useammin kuin kerran kouristuksenomaisesti järkyttänyt niitä lupausten rautaisia kahleita, jotka kytkivät minut, kurjan, alttarin kylmiin kiviin. Mutta paasto, rukous, opinnot ja luostarin lihankidutus olivat jälleen saattaneet sielun ruumiin herraksi. Lisäksi kartoin naisia. Eikä minun tarvinnut muuta kuin avata kirja, kun jo aivojeni epäpuhdas sauhu haihtui tieteen loiston tieltä. Ja hetken kuluttua tunsin maisten raskaitten seikkojen häviävän kaukaisuuteen. Olin jälleen tyynenä, häikäistyneenä ja kirkastuneena ikuisen totuuden rauhallisen säteilyn piirissä. Niin kauan kuin paholainen lähetti minua kiusaamaan vain häilyviä naishahmoja, joita silmäni havaitsi kirkoissa, kaduilla ja kedoilla ja jotka tuskin enää palasivat unelmiini, voitin sen helposti. Mutta Jumalan syytä on, ettei kamppailuni jatkunut yhtä voitollisena, sillä hän ei ole suonut ihmiselle voimia paholaisen voittamiseen. – Kuule. Eräänä päivänä…

Tässä pappi keskeytti, ja vanki kuuli hänen rinnastaan kohoavan huokauksia, joiden repäisy muistutti ruisrääkän ääntä.

Hän jatkoi:

– Eräänä päivänä nojasin kammioni ikkunalautaa vasten…

– Mitä kirjaa luin? Oh! en muista, pääni on pyörällä… Luin siis. Ikkuna oli torille päin. Kuulin tamburiinin ja soiton ääniä. Äkäisenä siitä, että minua siten häiritään unelmissani, katsahdan torille. Mitä näin, sen näki muutkin kuin minä, mutta tuo näky ei ollut hyväksi ihmissilmille. Keskellä toria, – oli keskipäivä, kirkas auringonpaiste, – tanssi muuan olento. Niin kaunis olento, että Herramme Jeesus olisi varmaan valinnut hänet Pyhäksi Neitsyeksi ja äidikseen ja tahtonut syntyä hänestä, jos tuo olento olisi elänyt silloin, kun Herramme otti ihmisen hahmon! Hänen silmänsä olivat mustat ja säteilevät, hänen hiuksensa mustat, lukuunottamatta muutamia hiussuortuvia, jotka auringonsäteissä hohtivat kultasäikeinä. Hänen jalkansa häipyivät liikkeisiin kuin nopeasti pyörivän pyörän puolaimet. Hänen mustiin hiuksiinsa päälaella ja hänen hiuspalmikoihinsa oli kiinnitetty joukko metallihelyjä, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa ja ympäröivät hänen otsansa tähtikruunulla. Hänen helyillä koristettu pukunsa hohti sinisenä ja välkehtivänä kuin kesäyö. Hänen notkeat, ruskeat käsivartensa liehuivat hänen vartalonsa vaiheilla kuin olkavyöt. Hänen vartalonsa muodot olivat hämmästyttävän kauniit. Oh! tuo loistava olento, joka auringonpaisteessakin säteili omituista valoa!.. Oi! neitonen, se olit sinä. – Hämmästyneenä, hurmaantuneena ja ihastuneena jäin katselemaan sinua. Minä katselin sinua niin, että yhtäkkiä vavahdin kauhistuksesta; tunsin kohtalon tarttuvan minuun.

Pappi vaikeni jälleen mielenliikutuksesta hetkiseksi. Sitten hän jatkoi.

– Jo puoliksi lumottuna koetin tarrautua kiinni johonkin ehkäistäkseni lankeemustani. Muistelin niitä ansoja, joita saatana oli jo virittänyt tielleni. Olento, jonka edessäni näin, oli niin yli-inhimillisen kaunis, ettei sellainen voi olla peräisin muualta kuin taivaasta tai helvetistä. Hän ei ollut tavallinen, pienestä multalohkareesta tehty tyttö, jota niukasti valaisi naissielun häilyvä liekki. Hän oli enkeli! mutta pimeyden enkeli, lieskojen enkeli, ei valon. Tätä miettiessäni näin vieressäsi vuohen, hornanelukan, joka katseli minua nauraen. Keskipäivän aurinko sai sen sarvet hohtamaan tulelta. Silloin luulin näkeväni paholaisen ansan, enkä enää epäillyt, että tulit helvetistä, ja että olit minun turmioni. Uskoin niin.

Tässä pappi katsoi tarkasti vankia ja lisäsi kylmästi:

– Uskon niin vieläkin. – Lumous vaikutti kuitenkin vähitellen; sinun tanssisi pyöri päässäni; tunsin tuon salaperäisen taian kietovan minut pauloihinsa; sielunvoimani, joiden olisi pitänyt valvoa, olivat nukahtaneet; ja minä vaivuin nautinnolla tuohon uneen aivan kuin lumikinokseen kuoleva. Äkkiä aloit laulaa. Mitä saatoin tehdä, minä kurja? Sinun laulusi oli vielä lumoavampaa kuin tanssisi. Tahdoin paeta. Mahdotonta. Olin naulittu, juurtunut kiinni maahan. Minusta tuntui kuin permantoni marmorilaatat olisivat kohonneet polviini saakka. Minun täytyi jäädä paikalleni loppuun saakka. Jalkani olivat kuin jäätä, päätäni kuumotti. Vihdoin säälit ehkä minua; sinä lakkasit laulamasta ja lähdit pois. Tuon häikäisevän ilmestyksen heijastus, tuon lumoavan laulun kaiku kuoli vähitellen silmistäni ja korvistani. Silloin vaivuin ikkunasyvennykseeni jäykempänä ja voimattomampana kuin jalustaltaan syösty kuvapatsas. Iltakellot herättivät minut. Nousin, pakenin, mutta voi! sisässäni oli sortunut jotain, joka ei kyennyt enää nousemaan, sieluuni oli tullut jotain, jota en voinut paeta.

Taas hän oli hetken vaiti ja jatkoi:

– Niin, siitä päivästä lähtien oli minussa mies, jota en tuntenut. Koettelin kaikkia parannuskeinojani, luostaria, alttaria, työtä, kirjoja. Hullutusta! Oh! miten ontolta kaikuukaan tiede, kun siihen epätoivon vimmalla iskee intohimoa tulvivan pään! Tiedätkö, neito, mitä siitä lähtien aina näin kirjan ja itseni välillä? Sinut, sinun varjosi, sen valoisan ilmestyksen kuvan, joka eräänä päivänä oli väikkynyt edessäni. Mutta tällä kuvalla ei enää ollut samaa väriä; se oli tumma, synkkä, pimeä niin kuin se musta rengas, joka kauan seuraa silmää, kun varomattomasti on katsonut aurinkoon.

Kun en päässyt siitä irti, kun alati kuulin sinun laulusi soivan korvissani, kun aina näin jalkojesi tanssivan messukirjallani, kun aina öisin unessa tunsin sinun muotojesi koskettavan ihoani, tahdoin nähdä sinut, koskettaa sinua, tietää kuka olet, nähdä, olitko sinä sen ihannekuvan kaltainen, joka minulla oli sinusta muistossani, ehkä särkeä todellisuudella unelmani. Joka tapauksessa toivoin uuden vaikutelman heikentävän ensimmäistä, ja tuo ensimmäinen oli käynyt niin väkeväksi, etten kestänyt sen muistoa. Etsin sinua. Näin sinut. Miten onnetonta! Kun olin nähnyt sinut kaksi kertaa, tahdoin nähdä sinut tuhat kertaa, tahdoin nähdä sinut aina. Silloin, – miten pysytellä tällä luisuvalla pinnalla? – silloin en enää ollut oma itseni. Paholainen oli sitonut siipiini nuoran, jonka toisen pään hän oli kiinnittänyt sinun nilkkaasi. Sinun laillasi aloin harhailla ja kuljeksia pitkin katuja. Odottelin sinua porttikäytävissä, kuulostelin sinua kadunkulmissa ja tähystelin sinua tornini korkeudesta. Joka ilta palasin takaisin yhä hurmaantuneempana, yhä epätoivoisempana, yhä lumotumpana, yhä kadotetumpana!

Olin saanut tietää kuka olit: mustalainen, kiertolainen, gitana, zingara. Ei enää epäilystäkään, että olit noita! Kuule. Toivoin, että oikeudenkäynti vapauttaisi minut lumouksesta. Muuan noita oli loihtinut Bruno d'Astin, hän poltatti noidan ja parani. Tiesin sen. Tahdoin koettaa tätä keinoa. Koetin ensin saada kielletyksi sinun esiintymisesi Notre-Damen torilla toivoen unohtavani sinut, jollet enää palaisi. Sinä et välittänyt siitä. Sinä palasit. Silloin johtui mieleeni ryöstää sinut. Yritin eräänä yönä. Meitä oli kaksi. Sinä olit jo vallassamme, kun tuo kurja upseeri saapui. Hän vapautti sinut. Hän aiheutti siten sinun onnettomuutesi, minun onnettomuuteni ja oman onnettomuutensa. Vihdoin, kun en tiennyt mitä tehdä, annoin sinut epätoivoissani ilmi kirkollisvirastolle. Luulin paranevani samoin kuin Bruno d'Ast. Hämärästi ajattelin myös, että oikeusjuttu saattaa sinut valtaani, että vankilassa saavuttaisin sinut, että olisit minun, ettet siellä voisi paeta minua, että olit omistanut minut kyllin kauan, jotta minunkin piti vuorostani saada omistaa sinut. Kun kerran pahaan antautuu, niin tehtäköön sitä kunnolla. Hullua on pysähtyä puoliväliin hirviömäisyyden tiellä! Rikollisuuden äärimmäisyydellä on viehätyksensä. Se voi saada papin ja noidan sulautumaan nautintoon vankilakomeron olkiläjällä!

Annoin siis sinut ilmi. Silloin juuri sinua säikäytin kohdatessamme. Salahanke, jota suunnittelin sinua vastaan, myrsky, jota keräsin pääsi päälle, puhkesi minusta uhkauksina ja salamoina. Minä epäröin kuitenkin yhä. Suunnitelmallani oli kauhistuttavat puolensa, jotka saivat minut peräytymään.

Ehkäpä olisin hylännyt sen, ehkäpä olisi kamala ajatukseni kuihtunut aivoihini kantamatta hedelmää. Uskoin, että olisi minun vallassani jatkaa tai keskeyttää oikeudenkäynti. Mutta kaikki pahat ajatukset ovat järkähtämättömiä ja tahtovat muuttua teoiksi; ja siinä kohdassa, missä luulin itseäni kaikkivoivaksi, olikin kohtalo voimakkaampi minua. Voi! Kohtalo se oli, joka tarttui sinuun ja jätti sinut sen koneen kauhealle pyörälaitteelle, jonka minä olin pirullisesti suunnitellut! – Kuule. Lopetan kohta.

Eräänä päivänä, – eräänä toisena aurinkoisena päivänä, – näin kulkevan ohitseni miehen, joka lausui nimesi ja nauroi katse himokkaana. Kirous! minä seurasin häntä. Lopun tiedät. Hän vaikeni. Tyttö ei saanut esille muuta sanaa kuin:

– Oi Febukseni!

– Ei sitä nimeä! sanoi pappi ja tarttui rajusti hänen käteensä. Älä lausu sitä nimeä! Oh! meitä kurjia, tuo nimi on meidät tuhonnut! Tai oikeammin, me olemme tuhonneet toinen toisemme kohtalon selittämättömässä leikissä! – Sinä kärsit, eikö niin? Sinun on kylmä, yö sokaisee sinut, vankila ympäröi sinua, mutta ehkä sinulla vielä on jokin valo sielusi pohjalla, vaikkapa vain lapsellinen rakkautesi tuota tyhjää miestä kohtaan, joka leikitteli sydämelläsi! Mutta minä! minä kannan vankilaa sisässäni, sisälläni on talvi, jää, epätoivo, minulla on yö sielussani. Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Olen ollut läsnä sinua tuomittaessa. Olen istunut kirkollisviraston jäsenten penkillä. Niin, yhden tuollaisen papinkaavun alla vääntelehti tuomittu sielu. Olin siellä, kun sinut tuotiin sinne; olin siellä, kun sinua kuulusteltiin. – Sudenluola! – Näin oman rikokseni, oman hirsipuuni vähitellen kohoavan sinun pääsi ylle! Olin läsnä jokaisen todistuksen, jutun kaikkien vaiheiden aikana; olisin voinut lukea joka askeleesi tuolla kärsimysten polulla; olin läsnä silloinkin, kun tuo kauhea peto… – Oh! en ollut ottanut huomioon kidutusta! – Kuule. Seurasin sinua kidutuskammioon. Näin pyövelien saastaisten käsien riisuvan sinua ja käsittelevän sinua puolialastomana. Näin sinun jalkasi, tuon jalan, josta olisin antanut keisarikunnan saadakseni sitä suudella ja kuolla, tuon jalan, joka olisi tuottanut minulle tavatonta nautintoa murskatessaan pääni, näin sen suljettavan tuohon kauheaan kenkään, joka murskaa elävän olennon jäsenen veriseksi möhkäleeksi. Oh! minua kurjaa! nähdessäni tuon, viilsin rintaani tikarilla, joka minulla oli viittani alla. Kuullessani kirkaisusi, työnsin sen lihaani; vielä toinen huuto, ja minä olisin iskenyt sen sydämeeni! Katso. Luulen, että siitä yhä vuotaa verta.

Hän avasi kaapunsa. Hänen rinnassaan oli todellakin kuin tiikerin kynnen repäisemä viilto, ja hänen kyljessään oli suuri, vielä avoin haava.

Vanki peräytyi kauhistuneena.

– Oh! sanoi pappi, sääli minua, neito! Sinä luulet olevasi onneton, voi! voi! sinä et tiedä, mitä onnettomuus on! Oh! rakastaa naista! olla pappi! vihattu! rakastaa häntä sielunsa koko raivolla, tuntea että hänen pienimmästäkin hymyilystään antaisi verensä, henkensä, maineensa, pelastuksensa, kuolemattomuutensa ja ikuisuutensa, tämän ja tulevan elämänsä; valittaa, ettei ole kuningas, nero, keisari, arkkienkeli, jumala voidakseen asettaa hänen jalkainsa juureen vielä suuremman orjan; kiinnittää häneen yötä päivää unelmansa ja ajatuksensa; ja nähdä hänen rakastuvan sotilastakkiin! eikä omistaa hänelle tarjottavaksi kuin tahratun papinkauhtanan, joka hänessä herättää pelkoa ja inhoa! Olla mustasukkaisena ja raivoisana läsnä, kun hän tuhlaa kurjalle, typerälle narrille rakkauden ja kauneuden aarteita! Nähdä tämän ruumiin, jonka muodot polttavat, tämän suloisen poven, tämän ihon sykkivän ja punastuvan toisen suudelmista! Oi taivas! rakastaa hänen jalkaansa, hänen käsivarttaan, hänen olkaansa, uneksia hänen sinisistä suonistaan, hänen päivettyneestä ihostaan ja vääntelehtiä yökaudet kammionsa paasilla ja nähdä kaikkien hänelle unelmoimainsa hyväilyjen muuttuvan kidutukseksi! Nähdä ponnistustensa tuloksena hänen lepäävän kidutuslavitsalla! Oh! ne ovat todellakin helvetin tulessa kuumennetut pihdit! Oh! onnellinen hän, joka sahataan kahden laudan välissä tai sidotaan neljän hevosen revittäväksi! – Tiedätkö, mitä kidutusta on tuntea pitkinä öinä suontensa sytevän, sydämensä pakahtuvan, ohimoittensa takovan, hampaittensa pureskelevan käsiä; säälimättömiä pyöveleitä, jotka lakkaamatta kääntelevät onnetonta samassa rakkauden, mustasukkaisuuden ja epätoivon ajatuksessa kuin hehkuvassa paahtimossa! Armoa, neito! hetkinen lievitystä! hieman tuhkaa tälle hiilloshehkulle! Minä vannotan sinua, kuivaa hikihelmet, jotka virtaavat otsaltani! Tyttö! kiduta minua toisella kädellä, mutta hyväile toisella! Sääliä, neito! Sääli minua!