Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 25

– Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, – tuo nainen näyttää vaivaavan teitä.

Febus koetti naurahtaa.

– Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!

– Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.

Onnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti hieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen pohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä häväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä kaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta hänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja ylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion madonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.

Kauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän näyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa välinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa heilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla. Hänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä kyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.

Tuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja uteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana on meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja hylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat saapuneet kirkon edustalle.

Ne pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin sivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan hiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot äkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi avara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana pääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana, aukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden. Kirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan verhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko oli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi muutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta juhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin läikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.

"… Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine; salvum me fac, Deus!" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut piirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]

"… Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam meam." [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun sieluuni saakka.]

"… Infixus sum in limo profundi; et non est substantia." [Olen vajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]

Samalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin portailta surumielisen uhrirukouksen:

"Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam aeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam." [Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän perii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta elämään.]

Tämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä kaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää ja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli kuolinmessu.

Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.

Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen kuiskailevan useaan kertaan sanaa: Febus.

Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut häntä.

Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan takana.

– Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!

Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla äänellä:

"De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me." [Minä huusin helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]

Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti, hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan kuolemaan menijää.

Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut, että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata Amen, oli hän vastannut Amen. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen kipinä elämää ja voimaa.

Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.

Arkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki tyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan himollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle korkealla äänellä:

– Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?

Hän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen kuuntelevan hänen viimeistä rippiään):

– Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi häneen kiinteästi:

– Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille ilmaantui kamala hymy.

– Sinua ei uskottaisi. – Sinä vain lisäisit häväistyksen rikokseesi. – Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?

– Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?

– Hän on kuollut, sanoi pappi.

Samalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki torin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin seisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden silmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen kasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.

– No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa sinua.

Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän haudanomaisella äänellä:

– I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors! [Mene nyt, syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]

Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa lankesi polvilleen.

– Kyrie eleison [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin suippokaaren alle jääneet papit.

– Kyrie eleison, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.

– Amen, sanoi arkkidiakoni.

Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:

Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt! [Kaikki sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]

Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.

Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä, autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.

Kuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että hänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä nykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli ollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka toisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven toimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham käsityöläistä.

Hänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä, mutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi keltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen jälleen hänen kätensä.

Sinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua kärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi hänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja kuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden ja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän katsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen keltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun, ilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella hän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä! Tuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei voinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan pukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!

– Febus! hän huusi, Febukseni!

Ja hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat käsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.

Silloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin, nuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla halveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin sanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti parvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.

– Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus nousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu kuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.

Siihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli liian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.

– Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja lopetetaan tämä juttu!

Kukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain kuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli seurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana, kaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei hänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista pukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista, joiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa vuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään jäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut Notre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään huomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla varustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän asettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun joku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin pyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä käskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin, jaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla kuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä kohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan kahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä kädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla hyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen kauhealla äänellä:

– Turvapaikka!

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut nähdä sen yhden leimauksen valossa.

– Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon kymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän ilosta ja ylpeydestä välähtämään.

Tämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä ja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin pelastajansa säikäyttämänä.

Charmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue.

Notre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton.

Tuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen kynnyksen sisäpuolelle.

Quasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa näyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat romaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden välissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän piteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä käsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi pelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että siinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty toisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei olisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti äkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa vasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen hiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja sääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat ja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä hetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis, tuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi ja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa, josta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli sekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut saaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan, noita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia, jonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.

Ja lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin muodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa, jolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja tuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.

Muutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin äkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää sankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta pahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen suosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan kuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä mielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan ja huutaen: – Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen suosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas kirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä pengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin hullu ja huutaen: – Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan. Vihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle; oli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä, jonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin harvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme kertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: – Turvapaikka! turvapaikka! turvapaikka!

– Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat suosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille kerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse hirsipuuhun kiinnitettynä.

YHDEKSÄS KIRJA

I. Kuumeessa

Claude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen ottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun, johon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä. Päästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun ja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin, kiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään soutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut Yliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten joka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina kiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen vielä saapuvansa ajoissa Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli harhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin irti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa. Hän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän asteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati Grèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan takanaan.

Hän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos kaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin kauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja etukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon kirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla olevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän pysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.

Silloin alkoi hänen mieleensä tunkeutua kauheita ajatuksia. Hän näki selvästi sieluunsa, ja häntä puistatti. Hän ajatteli tuota onnetonta tyttöä, joka oli syössyt hänet ja jonka hän puolestaan oli syössyt turmioon. Hän loi tuijottavan silmäyksen sille kaksinkertaiselle tuskantielle, jonka onneton sallimus oli heidän kummankin kohtalolle määrännyt, aina siihen yhtymäkohtaan saakka, jossa se oli säälimättä antanut niiden murskautua toisiaan vasten. Hän mietti ikuisten lupausten hulluutta, viattomuuden, tieteen, uskonnon ja siveyden turhuutta, Jumalan hyödyttömyyttä. Hän antautui sydämen ilolla pahoille ajatuksille, ja kuta enemmän hän niihin vajosi, sitä selvemmin hän tunsi sisässään saatanallisen naurun purskahduksia.

Ja kaivautuessaan siten sieluunsa ja nähdessään, miten laajan alan luonto oli siinä valmistanut intohimoille, hän nauroi yhä katkerammin. Hän kaivoi esille kaiken vihansa, kaiken pahuutensa, mikä hänen sydämensä pohjalla oli, ja hän havaitsi sairasta tutkivan lääkärin kylmällä katseella, että tämä viha ja tämä pahuus oli vain vääristynyttä rakkautta; että rakkaus, tuo kaikkien inhimillisten hyveiden lähde muuttui papin sielussa kauheaksi irvikuvaksi, ja että hänen luontoisensa mies muuttuu papiksi antautuessaan paholaiseksi. Tällöin purskahti hän hirveään nauruun ja äkkiä hän kävi kalpeaksi miettiessään kohtalokkaan intohimonsa kamalinta puolta, tuota kalvavaa, myrkyllistä, vihantäyttä, leppymätöntä rakkautta, joka oli vain saattanut toisen hirteen, toisen helvettiin: tytön kuolemaan, hänet kadotukseen.

Ja sitten hän nauroi uudelleen muistaessaan, että Febus eli; että kapteeni kaikesta huolimatta eli, oli iloinen ja tyytyväinen, että hänellä oli entistä koreampi asetakki ja uusi rakastettu, jonka hän vei katsomaan entisen hirttämistä. Hänen naurunsa yltyi, kun hän ajatteli, että niistä olennoista, joille hän oli halunnut kuolemaa, mustalaistyttö, ainoa olento, jota hän ei vihannut, oli ainoa, jonka suhteen hän ei ollut epäonnistunut.

Kapteenista siirtyivät hänen ajatuksensa kansaan, ja hänessä syttyi eräänlainen ennenkuulumaton mustasukkaisuus. Hän ajatteli, että myös kansa, koko väkijoukko oli nähnyt hänen rakastamansa naisen paitasillaan, miltei alasti. Hän väänteli käsiään ajatellessaan, että tämä nainen, jonka muotojen näkeminen vain vilaukseltakin hämärässä olisi ollut hänen korkein onnensa, oli luovutettu päivänvalossa, keskellä kirkasta päivää kaikelle kansalle puettuna kuin hekumallista yötä varten. Hän itki raivosta kaikkea tuota iäksi häväistyä, lokaan tallattua, paljastettua, tahrattua rakkauden mysteeriä. Hän itki raivosta kuvitellessaan, miten monta saastaista katsetta tuo huolimattomasti kiinnitetty paita oli tyydyttänyt. Ja että kaunis tyttö, tuo neitseellinen lilja, tuo kainouden ja nautinnon malja, jota hän ei ollut uskaltanut muuta kuin vapisten lähentää huulilleen, oli muutettu eräänlaiseksi yleiseksi juoma-altaaksi, josta Pariisin roskaväki, varkaat, kerjäläiset ja lakeijat olivat tulleet yhdessä juomaan julkeata, saastaista ja rivoa nautintoa.

Ja kun hän koetti luoda itselleen kuvaa siitä onnesta, jonka hän olisi voinut löytää maan päällä, ellei tyttö olisi ollut mustalainen ja hän pappi, ellei Febusta olisi ollut, ja ellei tyttö olisi tätä rakastanut; kun hän kuvitteli, että elämä onnessa ja rakkaudessa olisi ollut mahdollinen hänellekin, että siellä täällä maailmassa silläkin hetkellä oli onnellisia pareja, jotka oranssien alla, purojen partailla, auringon laskussa tai tähtikirkkaassa yössä olivat vaipuneina pitkiin pakinoihin; ja että hänkin, jos Jumala olisi niin tahtonut, olisi tytön kanssa voinut muodostaa tuollaisen siunatun parin, silloin suli hänen sydämensä hellyydestä ja epätoivosta.

Oh! hän! se on hän! se hellittämätön ajatus palasi aina hänen mieleensä, kiduttaen häntä, kalvaen hänen aivojaan, raadellen hänen sieluaan. Hän ei tuntenut lainkaan katumusta, ei lainkaan omantunnonvaivoja; kaikki, minkä hän oli tehnyt, hän oli valmis tekemään uudelleen; hän näki hänet mieluummin pyövelin käsissä kuin kapteenin sylissä, mutta hän kärsi; hän kärsi niin suunnattomasti, että hän silloin tällöin nyhti irti kokonaisia tukkuja hiuksia nähdäkseen, eivätkö ne olleet käyneet valkeiksi.

Toisinaan pälkähti hänen päähänsä kesken kaiken, että nyt ehkä oli se hetki, jolloin tuo hirveä ketju, jonka hän aamulla oli nähnyt, kiristi rautasolmunsa tuon hennon ja kauniin kaulan ympäri. Tämä ajatus sai koko hänen ruumiinsa hikoilemaan.

Toisinaan hän yhä saatanallisesta nauraen itselleen kuvitteli samalla kertaa Esmeraldaa sellaisena, kuin hän oli hänet ensi kerran nähnyt, täynnä elämäniloa, huolettomana, koristettuna, tanssivana, siivitettynä, sopusointuisena, ja Esmeraldaa tänä viimeisenä päivänä, paitasillaan, köysi kaulassa, nousemassa hitaasti paljain jaloin ylös hirsipuun teräviä porraspuita; tämä kaksinkertainen kuva kohosi hänen mieleensä sellaisella voimalla, että hän päästi kamalan karjaisun.

Tämän epätoivon myrskyn myllertäessä, pirstoessa, repiessä, väännellessä ja raastaessa juuriltaan kaikki hänen sielussaan, hän loi silmäyksen luontoon ympärillään. Hänen edessään nokkivat kanat pensaita, sinikiiltävät sontiaiset liikkuivat auringonpaisteessa, hänen päänsä yllä purjehti muutamia laikullisia pilviryhmiä sinisellä taivaalla, taivaanrannalla pisti Saint-Victorin luostarin torninhuipun liuskakiviobeliski esiin mäkien aaltoviivan takaa, ja Copeaux-mäen mylläri katseli vihellellen myllynsä ahkerien siipien pyörintää. Koko tämä toimelias, järjestetty, rauhallinen elämä, joka tuhansissa muodoissa ilmeni hänen ympärillään, vaivasi häntä. Hän pakeni uudelleen.

Hän harhaili siten iltaan saakka. Tätä luonnon, elämän, oman itsensä, ihmisen, Jumalan, kaiken pakenemista kesti koko päivän. Toisinaan hän heittäytyi maahan kasvoilleen ja raastoi kynsillään irti maasta viljan oraita. Toisinaan hän pysähtyi autiolle kyläkadulle, ja hänen ajatuksensa olivat niin sietämättömiä, että hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja yritti riuhtaista sitä irti olkapäistä murskatakseen sen maata vasten.

Kun aurinko alkoi laskea, hän tutki itseään uudelleen ja huomasi itsensä miltei mielipuoleksi. Myrsky, joka oli riehunut hänessä siitä saakka, jolloin hän oli kadottanut toivon ja halun mustalaistytön vapauttamiseen, tuo myrsky ei ollut jättänyt hänen tietoisuuteensa ainoatakaan tervettä ja selvää ajatusta. Hänen järkensä oli aivan repaleina. Hän näki mielikuvituksessaan vain kaksi selvää kuvaa enää: Esmeraldan ja hirsipuun; kaikki muu oli mustana. Nämä kaksi kuvaa muodostivat yhdessä kauhean ryhmän, ja kuta enemmän hän hämmennyksessään pystyi kiinnittämään niihin ajatuksiaan ja tarkkaavaisuuttaan, sitä mukaa hän näki niiden kasvavan yhä enenevissä mielikuvituksellisissa mittasuhteissa, toisen suloudessa, lumousvoimassa, kauneudessa ja valossa, toisen kauhussa, niin että Esmeralda näytti hänestä lopulta tähdeltä, hirsipuu suunnattomalta luiselta käsivarrelta.

Kummallista oli, ettei koko tämän kidutuksen aikana hänen päähänsä kertaakaan vakavasti pälkähtänyt kuolla. Niin oli luonto tuon onnettoman laatinut. Hän riippui kiinni elämässä. Ehkäpä hän näki todella kadotuksen tuolla puolen.

Aurinko vaipui yhä lähemmäksi taivaanrantaa. Hämärä vaisto sanoi hänessä olevalle elolliselle olennolle, että oli aika palata. Hän luuli olevansa kaukana Pariisista, mutta katseltuaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, että hän vain oli kiertänyt Yliopiston ympärysmuuria. Saint-Sulpicen torin ja Saint-Germaindes-Prés'n kolme korkeaa huippua kuvastuivat kaukana oikealla taivasta vasten. Hän suuntasi askeleensa sinne päin. Kuullessaan vahdin huutavan hänelle Saint-Germainin luostarin sakaramuureilta, hän väistyi syrjään, astui eräälle polulle, joka kulki luostarin myllyn ja kauppalan sairaalan välitse, ja joutui hetken päästä Pré-aux-Clercs'in luo, joka oli tunnettu mellakoista, joita siellä pidettiin yötä päivää; se oli Saint-Germainin munkkiraukkojen kauhu-lohikäärme. Arkkidiakoni pelkäsi, että tapaisi siellä jonkun; hän pelkäsi kaikkia ihmiskasvoja; hän oli väistänyt Yliopistoa ja Saint-Germainia ja halusi vasta illan pimeyden suojassa astua kaupunkiin. Hän kulki Pré-aux-Clercs'in kautta sitä yksinäistä polkua pitkin, joka mutkitteli Dieu-Neufiin, ja saapui viimein joen rannalle. Siellä hän tapasi erään soutajan, joka muutamasta pariisilaisesta denieristä souti hänet Citén kärkeen ja laski hänet maihin tuolle autiolle maakielekkeelle, jossa lukija on nähnyt Gringoiren uneksivan ja joka ulottui kuninkaallisten puutarhain toiselle puolelle Paimensaaren suuntaisena.

Veneen yksitoikkoinen keinunta ja veden solina olivat vaivuttaneet onnettoman Clauden jonkinlaiseen horrostilaan. Kun soutaja oli poistunut, hän seisoi aluksi jonkin hetken rannalla tylsänä tuijottaen eteensä ja näki esineet vain suurentavan keinunnan lävitse, mikä sai kaikki näyttämään hänen silmissään jonkinlaisilta aavekuvilta. Ei ole lainkaan harvinaista, että suuren surun vaikuttama väsymys aiheuttaa tällaista.

Aurinko oli laskenut korkean Nesle-tornin taakse. Alkoi hämärtää. Taivas oli kuulas, joen kalvo välkkyili. Näiden kahden valoisan kohdan välissä lepäsi Seinen vasemman rannan musta juova, johon hänen silmänsä tuijottivat ja joka perspektiivin vuoksi yhä kaventuen taivaanrannan utuisessa etäisyydessä muistutti mustaa torninhuippua. Rannalla tiheissä riveissä olevista taloista näkyi vain tummat varjokuvat, jotka selvästi piirtyivät taivaan ja joen valojuovia vasten. Siellä täällä alkoivat ikkunat välkkyä tulisilminä. Tuo suunnaton musta obeliski, joka siten lepäsi taivaan ja siltä kohtaa varsin leveän joen valopintojen välissä, teki arkkidiakoniin samantapaisen vaikutuksen, kuin joku henkilö saattaisi tuntea maatessaan selällään Strassburgin tuomiokirkon tornin juurella ja nähdessään tuon valtavan huipun häipyvän illan hämyyn. Tässä oli vain se erotus, että dom Claude seisoi ja obeliski lepäsi; mutta kun joki kuvastaessaan taivasta avasi hänen jalkainsa alle huimaavan syvyyden, näytti tuo suunnaton niemeke kohoavan yhtä korkealle avaruuteen kuin minkä tuomiokirkon torni tahansa; ja vaikutelma oli sama. Ja tuossa vaikutelmassa oli vielä sikäli oudompi ja syvempi teho, että tässä kylläkin oli Strassburgin kellotorni, mutta peninkulman korkuisena, mikä oli ennen kuulumatonta, jättiläismäistä, mittaamatonta, rakennus, jollaista ei ainoakaan ihmissilmä ollut nähnyt, Baabelin torni. Talojen savutorvet, muurien harjat, kattojen terävät päädyt, augustiinilaisluostarin torninhuippu, Tour de Nesle, kaikki tuon suunnattoman obeliskin kyljessä olevat ulkonemat, jotka näyttivät suunnattomilta, omituisilta veistoksilta, lisäsivät vaikutelmaa. Siinä aistiharhojen tilassa, jossa dom Claude oli, hän luuli omin silmin näkevänsä helvetin kellotornin; nuo tuhannet valopilkut, joita näkyi huippuun saakka tuon kauhean tornin pinnalla, näyttivät hänestä sen sisällä olevan suunnattoman lieden aukoilta; äänet ja melu, joka sieltä kuului, tuntui hänestä parkunalta ja korahduksilta. Silloin valtasi hänet pelko, hän asetti kädet korviensa eteen, ettei kuulisi, käänsi selkänsä, ettei näkisi ja pakeni pitkin askelin tuota kauhistuttavaa näkyä.

Mutta näköhäiriön syy oli hänessä itsessään.

Kun hän saapui kaduille, näyttivät hänestä ohikulkijat, joita liikkui kauppapuodeista pilkistävän valon hohteessa, alati hänen ympärillään kuhisevilta peikoilta. Hänen korvissaan kumisi omituisesti. Hän ei nähnyt taloja, ei katuja, ei vaunuja, ei miehiä eikä naisia, vaan sekamelskan epämääräisiä esineitä, jotka liittyivät toisiinsa. Rue de la Barillerien kulmassa oli maustepuoti, jonka katoksen koko reunus oli ikimuistoisen tavan mukaan täynnä peltirenkaisiin kiinnitettyjä puukynttilöitä, jotka toisiaan vasten kolahtaessaan synnyttivät kastanjettien ääntä muistuttavan paukkeen. Hän luuli kuulevansa Montfauconin luurankojen kalahtelevan toisiaan vasten pimeässä.

– Oh! hän mutisi, tuuli lyö niitä toisiaan vasten ja saa niiden kahleitten räminän sekoittumaan niiden luiden kalahteluun! Ehkä hän on siellä niiden joukossa!

Pökerryksissään hän ei tiennyt minne meni. Hetken päästä hän huomasi olevansa Saint-Michelin sillalla. Eräässä maakerroksen ikkunassa oli valoa. Hän meni sen luo. Erään rikkinäisen ruudun lävitse hän näki siivottoman huoneen, joka herätti hänessä hämäriä muistoja. Keskellä tuota huonerähjää, jota savuava lamppu himmeästi valaisi, syleili nuori, vaalea, verevä mies, jolla oli iloiset kasvot, äänekkäästi nauraen nuorta, puolialastonta tyttöä. Lampun ääressä istui vanha eukko kehräten ja laulaen särähtelevällä äänellä. Kun nuori mies ei aina nauranut, kuului eukon laulusta jokin pätkä papin korviin. Se oli käsittämätöntä ja hirvittävää:

 
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
Pyöri, rukkini, pyöri,
pyövelille kehrää nyöri;
hän taas hirsipuulla hyöri.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
 
 
Kehrään kauniin hamppuköyden!
Pelkkää hamppua kylväkäätte!
Vehnää vaille, velhot, jäätte.
Koska varkaan vievän näätte
kauniin hamppuköyden!
 
 
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
nähdessäsi sutkan suoran:
killumassa velhohuoran
silmukassa hamppunuoran.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
 

Nuori mies nauroi ja likisteli tyttöä. Vanha vaimo oli Falourdelin eukko. Tyttö oli portto. Nuori mies oli hänen nuori veljensä Jehan.