Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 26

Arkkidiakoni katseli edelleen ikkunasta sisälle. Samapa se, mitä katseli.

Hän näki Jehanin menevän huoneen toisessa päässä olevan ikkunan luo, avaavan sen, katsahtavan rantakadulle, jonka ikkunoista tuhannet valot vilkkuivat, ja kuuli hänen sanovan sitä sulkiessaan:

– Herra nähköön! onhan jo tulossa yö. Porvarit sytyttävät kynttilöitään ja hyvä Jumala tahtiaan.

Sitten Jehan palasi porton luo, vilkaisi läheisellä pöydällä olevaa pulloa ja huudahti:

– Jo tyhjä, tuhat tulimmaista! eikä minulla ole enää rahaa! Isabeau, hentukkani, en ole tyytyväinen Jupiteriin, ennen kuin hän on muuttanut sinun valkeat nisäsi mustiksi pulloiksi, joista voin imeä Beauneviiniä yötä päivää.

Tämä kaunis sutkaus nauratti ilotyttöä, ja Jehan lähti ulos.

Dom Claude ehti töin tuskin heittäytyä maahan, ettei veli näkisi ja tuntisi häntä. Katu oli onneksi pimeä, ja ylioppilas oli juovuksissa. Hän äkkäsi kuitenkin lokaisella kadulla makaavan miehen.

– Oh! hoh! hän sanoi, veijari on viettänyt hauskan päivän.

Hän tönäisi jalallaan dom Claudea, joka pidätti hengitystään.

– Tukkihumalassa, jatkoi Jehan. Hitto vie, täynnä kuin tynnyri! Oikea viinitynnyristä irroittunut iilimato. Kaljupäinen, hän lisäsi kumartuen; vanha mies! Fortunate senex! [Onnellinen vanhuus!]

Dom Claude kuuli hänen loittonevan mutisten:

– Kaikki samanlaisia! Järki on mainio asia, ja veljeni arkkidiakoni on onnellinen, hän kun on sekä viisas että varakas.

Arkkidiakoni nousi ylös ja juoksi minkä pääsi Notre-Damea kohti, jonka valtavien tornien hän näki kohoavan hämärässä kattojen yllä.

Saapuessaan hengästyneenä kirkon torille hän pysähtyi eikä heti uskaltanut nostaa katsettaan tuota synkkää rakennusta kohden.

– Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua täällä tänään, tänä aamuna!

Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu oli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva puolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja näytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan apilanlehtikaiteen reunalle.

Luostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina taskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti nyt sitä päästäkseen kirkkoon.

Se oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka seinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän juhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri hopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata tässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan verhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen lävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä, jonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista väriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään ympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni näkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki silmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin kalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.

Hän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin kirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava pylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän kivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen tuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen asteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus peitteenään.

Lopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että tuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä, ruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.

Hetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän huomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne päin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä päivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa takana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen siitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan seuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi: – "Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."

Lukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka tuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa tuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen häntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten mielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin hänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.

Hän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja tahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi hitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista uskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti messukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta sellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.

Hän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka hiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä hetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon salaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei sen huipulle saakka.

Äkkiä hän tunsi raikkaan ilman tuulahtavan vastaansa; hän oli saapunut ylimmän pylvästasanteen ovelle. Ilma oli viileä: taivaalla purjehtivat pilvet muistuttivat suuria jäälohkareita, jotka valkeine reunoineen tunkivat toistensa päälle ja puskivat toistensa kulmat rikki aivan kuin jäänlähdön aikana keväisellä virralla. Pilvien välistä pilkistävä puolikuu muistutti taivaan laivaa, joka oli tarttunut kiinni näitten jäitten väliin.

Hän loi katseensa alemmas ja tarkasteli hetkisen torneja yhdistävän pylvästön lävitse etäällä usva- ja utuharson keskellä häämöttävää Pariisin äänetöntä kattomerta, joka täynnä tiheään sullottuja pieniä huippuja lepäsi hänen edessään muistuttaen kesäöisen, levollisen meren laineita.

Kuu valaisi himmeästi luoden katoille ja maahan tuhkanharmaan värisävyn.

Samassa kuului kellon kumea, värähtelevä ääni lyövän kahtatoista.

Pappi ajatteli keskipäivää. Kahdentoistalyönnit toistuivat.

– Oh! sanoi pappi hiljaa itsekseen, hän on nyt kylmänä.

Äkkiä tuulenpuuska sammutti hänen lamppunsa, ja miltei samalla hetkellä hän näki varjon, jonkin valkean, jonkun olennon, naishahmon astuvan esille tornin toisesta kulmasta. Hän alkoi vapista. Tuon naisen vieressä kulki pieni vuohi, jonka määkinä sekoittui kellon viimeisiin lyönteihin.

Ponnistaen tahdonvoimiaan dom Claude tarkasti olentoa. Se oli hän.

Hän oli kalpea, hän oli synkkä. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille niinkuin aamullakin. Mutta hänellä ei enää ollut köyttä kaulassa, hänen kätensä eivät enää olleet sidotut. Hän oli vapaa, hän oli vainaja.

Hän oli valkopukuinen, ja hänen päässään oli valkea huntu.

Hän astui pappia kohden hitaasti, katse taivasta kohden kohotettuna. Noiduttu vuohi seurasi häntä. Papista tuntui siltä kuin hänen jalkoihinsa olisi kytketty kiviä. Joka askeleella, jonka haamu astui eteenpäin, hän astui taaksepäin; muuta hän ei voinut tehdä. Näin hän joutui takaisin pimeään porrasholviin. Hänet jääti ajatus, että haamu valitsisi saman tien; jos se olisi tehnyt sen, hän olisi kuollut kauhusta.

Se tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen hetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se lähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki kuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.

Kun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas yhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin olevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja sammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita alas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:

"… Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."

II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku

Jokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla Ranskassa Ludvig XII: n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä sitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta, joka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia saaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan yläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu. Jokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa kuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä kuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa vastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin kirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen kaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin ajaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467 turvapaikkaoikeuden.

Astuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta hänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle, ja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves vartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan kuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin harmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin portailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka samalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen määräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille; mutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja kun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei jälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin pyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery Rousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten pani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin määräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua Robert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in, Champagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain muuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta nuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli ennen kuulumatonta.

Turvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan eläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan Dagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat pysähtyivät haukkuen sen ääreen.

Kirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten. Vuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien kattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi souta, kuusitoista pariisilaista denieriä.

Notre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu erään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki luostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan vaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain puutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar Semiramiksen rinnalla.

Sinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa jälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän riemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana, puolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin ilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan pinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja jyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin allansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot sinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja riemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen kiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu hänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli käynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa ja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja antoi itseään kantaa.

Mutta kun kellonsoittaja huohottaen ja tukka liehuen oli asettanut hänet kammioon, kun hän tunsi hänen karkeitten käsiensä hellävaroen irroittavan köyden, joka kiristi hänen käsivarsiaan, hätkähdytti se häntä samalla lailla kuin hereille kavahtaminen keskellä yötä karille ajaneen laivan matkustajia. Hänen ajatustoimintansakin elpyi vähitellen. Hän huomasi olevansa Notre-Damessa, hän muisti, että hänet oli riistetty pyövelin käsistä, että Febus eli, ettei Febus enää rakastanut häntä; ja kun nämä kaksi ajatusta, joista toinen niin suuresti katkeroitti toista, yhtaikaa heräsivät onnettomassa kuolemaantuomitussa, kääntyi hän Quasimodon puoleen, joka pelottavana seisoi hänen vieressään, ja sanoi:

– Miksi pelastitte minut?

Quasimodo katseli tyttöä innokkaana, ikään kuin koettaen arvata, mitä tämä hänelle sanoi. Tyttö toisti kysymyksen. Silloin Quasimodo katsoi häntä syvän surun ilmein ja riensi pois.

Tyttö katsoi ihmetellen hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän saapui takaisin kantaen myttyä, jonka heitti tytön jalkoihin. Siinä oli vaatteita, joita säälivät naiset olivat häntä varten asettaneet kirkon kynnykselle. Silloin tyttö katsoi itseään, huomasi olevansa miltei alasti ja punastui. Hän palasi elämään.

Quasimodoonkin näytti tämä kainous tarttuvan. Hän nosti leveän kämmenen siimalleen ja poistui jälleen, mutta hitain askelin.

Tyttö pukeutui nopeasti. Puku oli valkea, valkealla hunnulla varustettu. Hôtel-Dieun noviisien puku.

Tuskin hän oli ehtinyt pukeutua, kun hän näki Quasimodon palaavan.

Hänellä oli kori toisessa kainalossa, toisessa patja. Korissa oli pullo, leipää ja muuta ruokaa. Hän asetti korin maahan ja sanoi: —

Syökää. – Hän levitti patjan lattialle ja sanoi: – Nukkukaa. —

Kellonsoittaja oli tuonut hänelle oman ateriansa ja oman vuoteensa.

Mustalaistyttö katsahti häneen kiittääkseen häntä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Quasimodo raukka oli todellakin kauhistuttava. Hän painoi päänsä alas, ja kammo värisytti häntä.

Silloin sanoi Quasimodo:

– Herätän teissä pelkoa. Olen kovin ruma, eikö niin? Älkää katsoko minuun. Kuulkaa vain mitä puhun. – Päivisin tulee teidän pysytellä täällä; öisin voitte kävellä pitkin kirkkoa. Mutta älkää milloinkaan astuko kirkon ulkopuolelle. Silloin olette hukassa. Ne tappaisivat teidät, ja minä kuolisin.

Liikuttuneena tyttö nosti päätään vastatakseen hänelle, mutta hän oli jo mennyt. Tyttö oli jälleen yksin. Hän mietiskeli tuon melkein kummituksellisen olennon omituisia sanoja, hämmästyneenä hänen äänensä samalla käheästä ja lempeästä sävystä.

Sitten hän tarkasteli komeroaan. Se oli noin kuuden neliöjalan laajuinen kammio, jonka pieni ikkunaluukku ja ovi olivat loivasti viettävälle liuskakivikatolle päin. Useat eläinten päitten muotoiset vesitorvet näyttivät kurkottavan kaulojaan katsoakseen häntä. Kattonsa reunalta hän näki Pariisin liesien savun nousevan taivasta kohden lukemattomista savutorvista. Se oli surullinen näky mustalaistyttö raukalle, löytölapselle, kuolemaantuomitulle, onnettomalle, jolla ei ollut isänmaata, ei vanhempia, ei kotiliettä.

Juuri silloin, kun ajatus hänen hylätystä tilastaan valtasi hänet voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, hän tunsi karvaisen ja partaisen pään koskettavan käsiään ja polviaan. Hän hätkähti (kaikki säikäytti häntä nykyään) ja katsoi. Se oli vuohi raukka, pikku Djali, joka samalla, kun Quasimodo oli hajoittanut Charmoluen joukon ja kantanut Esmeraldan pois, oli juossut hänen jäljessään ja seissyt jo lähes tunnin anoen ja hyväillen hänen jalkainsa juuressa saamatta osakseen katsettakaan. Mustalaistyttö tuhlasi sille suudelmiaan.

– Oh! Djali, hän sanoi, miten saatoin unohtaa sinut! Sinä ajattelet aina minua! Oh! sinä et ole kiittämätön, sinä!

Ikään kuin näkymätön käsi olisi kohottanut painon hänen sydämeltään, hän alkoi samassa itkeä ja tunsi, että tulvivain kyynelten keralla katosi hänen kipein ja katkerin tuskansa.

Illan tullen hän havaitsi yötaivaan niin kauniiksi ja kuutamon niin houkuttelevaksi, että hän kiersi ylemmän tornin penkereen ympäri. Maa täältä ylhäältä katsoen näytti hänestä niin tyyneltä, että hän tunsi jonkin verran lievitystä.

III. Kuuro

Seuraavana aamuna havahduttuaan tyttö tajusi, että hän oli nukahtanut. Tämä omituinen seikka ihmetytti häntä. Niin kauan oli jo siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut. Nousevan auringon iloiset säteet pilkistivät hänen ikkunaluukustaan sisälle ja osuivat hänen kasvoihinsa. Mutta samalla kun hän näki auringon, hän huomasi luukussa muutakin, joka pelotti häntä: Quasimodon kasvot. Hän sulki silmänsä, mutta turhaan: hän luuli yhä ruusuisten silmäluomiensa lävitse näkevänsä tuon kyttyräselkäisen, silmäpuolisen ja torahampaisen maahisen naamion. Silloin hän kuuli, pitäessään silmiään yhä kiinni, käheän äänen sanovan lempeästi:

– Älkää pelätkö. Olen ystävänne. Tulin katsomaan teitä, kun nukuitte. Eihän teitä haittaa, vaikka olenkin tässä, kun silmänne ovat kiinni? Nyt menen tieheni. Olen jo muurin takana. Voitte avata silmänne.

Sanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin. Mustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei todellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon kyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena ja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen vastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.

– Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.

Kun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö kehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan tiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa tyttöön edes epätoivoista katsettaan.

– Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.

Silloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin vapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että tyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät ilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei tahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.

– Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin kyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa. Kumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin suurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi Quasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä sääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut ymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta tuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja lempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.

Quasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

– Te pyysitte siis minua palaamaan?

Tyttö nyökäytti päätään ja sanoi:

– Niin.

Quasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.

– Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin… olen kuuro.

– Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä äänellä.

Quasimodo hymyili murheellisesti.

– Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä olen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!

Äänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen kurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi muuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:

– En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun vertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä onneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö niin? – Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! – Minä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä kovempi, poljetumpi ja muodottomampi!

Ja hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä kuulla saattoi. Hän jatkoi:

– Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja merkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten saatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja katseestanne.

– No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette pelastanut minut.

Quasimodo katseli häntä tarkkaavasti hänen puhuessaan.

– Olen ymmärtänyt, hän sanoi. Te kysyitte, miksi pelastin teidät. Te olette siis unohtanut erään kurjan, joka eräänä iltana koetti ryöstää teidät, kurjan, jota te seuraavana päivänä autoitte heidän kirotulla kaakinpuullaan. Tippa vettä ja hiukan sääliä, se on enemmän kuin mitä koko elämälläni kykenen korvaamaan. Te olette unohtanut tuon kurjan; mutta hän on muistanut sen.

Tyttö kuunteli häntä syvästi liikuttuneena. Kellonsoittajan silmissä kimalteli kyynel, mutta se ei vierähtänyt. Hän näytti pitävän jonkinlaisena kunnia-asianaan tukahuttaa sen.

– Kuulkaa, hän jatkoi, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että tämä kyynel valahtaisi hänen silmästään, tässä on meillä sangen korkeat tornit; joka niiden huipulta putoaa, kuolee ennen kuin ehtii maahan; kun tahdotte, että hyppään alas, ei teidän tarvitse sanoakaan mitään, katsekin riittää.

Tämän sanottuaan hän nousi. Niin onneton kuin mustalaistyttö olikin, herätti tämä eriskummainen olento kuitenkin hänessä sääliä. Hän viittasi häntä jäämään.

– Ei, ei, sanoi Quasimodo. Minun ei pidä viipyä enää. Katseenne saa minun tuntemaan oloni täällä tukalaksi. Säälistä te vain olette kääntämättä kasvojanne pois minusta. Minä menen jonnekin, josta voin katsella teitä, ilman että te näette minua. On parempi niin.

Hän otti taskustaan pienen metallisen vihellyspillin.

– Ottakaa tämä, hän sanoi, kun tarvitsette minua, kun haluatte minun tulevan, kun ette erikoisesti pelkää nähdä minua, niin viheltäkää tällä. Kuulen sen äänen.

Hän asetti pillin permannolle ja riensi pois.