Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 10

KYMMENES LUKU

 
"On siinä ruokaa heille – puol' kanaa:
ja härskit silakat – ne lisäks anna.
Tuoretta lientä pane päälle vaan,
ja sekaan lyökki, ettei haisu tunnu."
 

Rakkauden toivioretki.

Samainen ukkosen jyrähdys, josta kaikki muut olivat hämmästyneet, oli verrattoman muonamestarimme rohkeaan, kekseliääseen mieleen tehnyt vain herättävän vaikutuksen. Melkein jyrinän vielä kaikuessa, ja ennenkuin vielä oikein tiedettiin, pysyisikö torni pystyssä vai romahtaisiko se raunioksi, Kaleb jo huusi: "No, Jumalan kiitos! – tämähän tuli sopivaan aikaan, niinkuin pikari maljan ääreen." Ja samassa hän sulki keittiön oven valtiosinetinvartian kamaripalvelijan nenän edestä, kun hän näki tämän tulevan portin ulkopuolella seisovan joukon puheilta. "Kuinka helkkarissa tuo pääsi sisään?" – mutisi Kaleb. "Mutta hiisi siitä huolikoon! – Anna-Maija, mitä sinä siellä uuninnurkassa kykit vapisten ja vinkuen? Tule tänne – tai pysy siellä paikallasi ja kilju – eihän sinusta muuhunkaan ole apua – kuuletkos, vanha haaska, kilju – kilju – kovemmin – kovemmin, sinä naikkonen – niin että herrasväki salissa sen kuulee – olethan ennen vähemmistäkin asioista kiljunut niin että on kuulunut Bass-lahdelle asti. Ja maltas – maahan nuo rojut – "

Ja yhdellä sivalluksella hän viskasi maahan muutamia hyllyllä olevia tina- ja savi-astioita. Ja näiden kilinään sekaantui Kalebin ääni, joka huusi ja ulvoi niin kauhealla tavalla, että Anna-Maijan ukkosen-jyrähdyksestä johtuva pelästys antoi sijaa toiselle pelolle, että nimittäin hänen vanha palveluskumppaninsa oli tullut hulluksi. "Hän on viskannut kaikki vähäiset saviastiamme maahan – ainoat astiat, mitä meillä oli jäljellä maitotilkan säilyttämistä varten – ja hän on nakannut lattialle lihat, jotka oli keitetty herran päivälliseksi. Herra Jumala armahtakoon! Miesraukan pää on mennyt peräti pyörälle ukkosen jyrähdyksestä!"

"Pidä suusi, luntus", tiuskaisi Kaleb, jonka riemu tuosta onnistuneesta keksinnöstä nyt oli ylimmillään, ylpeimmillään. "Kaikesta nyt on neuvo pidetty – päivällisestä ja muusta – ukkonen on sen tehnyt yhdellä jyrähdyksellään!"

"Voi kuitenkin tuota poloista miestä, hän on aivan järjiltään", päivitteli Anna-Maija katsellen häntä pelon ja säälin sekaisin tuntein. "Voi, jospa hän jälleen tulisi järkiinsä!"

"Kuule, sinä vanha hupsu", lausui Kaleb yhä vielä riemastuksissaan siitä, että oli keksinyt pelastuskeinon voittamattomalta näyttäneestä pulastaan. "Pidä sinä vain huoli siitä, ettei tuo vieras pääse tänne keittiöön – ja vanno, että ukkosen nuoli iski alas uunintorven kautta ja pilasi parhaan päivällisen, minkä ikinä olit laittanut – härkäpaistin – siankinkun – lammaslihan – leivokset jäniksenpojat – metsälinnut – metsäkauriin, ja kaiken muun. Laske valheita paksulti vain äläkä säästä kustannuksia. Minä lähden saliin – paiskaa sinä kaikki huiskin haiskin niin paljon kuin mahdollista – mutta katso kaikin mokomin, ettei vieras palvelija pääse keittiöön."

Annettuansa nämä käskyt liittolaiselleen Kaleb riensi saliin, mutta seisahtui kuitenkin ensin ovelle tirkistelemään raosta, jota ajan tuottamaa etua jo useat palvelijapolvet olivat käyttäneet hyväkseen. Hän näki siitä, minkälaisessa tilassa Ashtonin neiti oli, ja oli tarpeeksi viisas viivytelläksensä vielä vähän aikaa, jotta huonovointinen neiti ei vielä pahemmin säikähtyisi ja jotta myös samalla perästäpäin tarkemmin kuunneltaisiin hänen kertomustaan ukkosenilman tekemistä vahingoista.

Mutta heti kun hän huomasi vieraan neidin jälleen tointuneeksi ja kuuli puheen kääntyvän siihen, minkälaista yösijaa ja ravintoa tornissa saattaisi olla tarjona, arveli hän olevan parhaan ajan hyökätä sisään siten kuin viime luvun lopussa jo kerrottiin.

"Voi minua poloista! – Kun piti semmoisen vahingon tulla Ravenswoodin suvulle, ja kun minun piti elää niin kauan, että silmäni sen saivat nähdä!"

"Mikä nyt hätänä, Kaleb?" kysyi hänen herransa vuorostaan vähän säikähtyen, "onko joku osa tornia hajonnut?"

"Torniko hajonnut – ei, noki vain tulla tuprutti alas, ja ukkosen nuoli iski suoraan keittiöntakkaan, ja kaikki kilut ja kalut ovat hajallaan, mikä täällä, mikä tuolla, aivankuin Hotchpotchin herran tilukset. – Ja juuri kun meillä oli näin erikoisen suuriarvoisia ja suurisukuisia vieraita" – tässä hän kumarsi syvään herra William Ashtonille sekä hänen tyttärelleen – "eikä ole enää talossa muruakaan, mikä kelpaisi päivällispöytään – tai illalliseksikaan, sen verran kuin minä näen!"

"Sen hyvin uskon, Kaleb", virkkoi Ravenswood kuivakiskoisesti.

Kaleb kääntyi nyt herraansa päin puoleksi moittivin, puoleksi rukoilevin katsein ja puhui hänelle näin: "Ei meillä ollut juuri mitään erikoista varustettuna; me olimme vain lisänneet hiukan teidän tavalliseen päivälliseenne, armollinen herra – petti kuuver,¹¹ niinkuin Louvressa sanottaisiin – ainoastaan kolme lajia ja hedelmät neljänneksi."

"Lopeta nuo hullutuksesi, joista ei ole muuta kuin kiusaa, sinä ukko hupakko!" tiuskaisi Ravenswood närkästyksissään Kalebin turhista puuhailuista. Mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan väittää ukon puhetta valheeksi pelosta, että siten saattaisi syntyä vielä naurettavampia kohtauksia.

Kaleb huomasi tämän etunsa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Mutta ensiksi hän nähdessänsä valtiosinetinvartian palvelijan astuvan sisään ja puhuvan salaa herralleen otti vaarin tilaisuudesta ja kuiskasi muutamia sanoja Ravenswoodin korvaan: "Olkaa vaiti, herra, Jumalan tähden. Jos minua huvittaa saattaa sieluni vaaraan sillä, että valehtelen talon kunnian säilyttämiseksi, niin eihän se ole teidän asianne. – Ja jos te annatte minun suorittaa työni häiritsemättä, niin lupaan olla kohtuullinen päivällislaitoksessani. Mutta jos te rupeatte panemaan vastaan, niin minä keitän kokoon pidot, jotka kelpaisivat vaikka herttualle."

Ravenswood huomasi parhaaksi antaa puuhaavan hovimestarin seurata omaa mieltänsä, ja tämä siis rupesi luettelemaan sormillansa: "Eipä siinä ollut kovin paljon ruokaa – ainoastaan sen verran, että neljä herrashenkilöä olisi saanut tarpeeksensa – ensimmäinen ruokalaji: salvokukkoja valkean kastikkeen kera ja kilipaistia ja siankinkkua vihannesten kera – toinen laji: paistettua jäniksenpoikaa ja täytettyjä rapuja ja vasikkapiirakkaa – kolmas laji: ukkoteertä – se on vielä mustempi nyt, kun se on noessa – ja torttuja ja hyytelöä ja vähän joutavia makeisia ja marjahilloa – eikä muuta ollutkaan", lopetti hän huomaten, että hänen herransa maltti jo alkoi loppua. "Eipä juuri muuta mitään ollut – paitsi vielä omenia ja päärynöitä."

Neiti Ashton oli nyt jo niin tointunut, että hän saattoi huomata, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näki, että se omituinen luja rohkeus, jolla Kaleb luetteli olemattoman päivällisensä eri ruokalajeja, oli ristiriidassa Ravenswoodin töin tuskin hillityn suuttumuksen kanssa. Tämä kaikki näytti hänen silmissään niin hullunkuriselta, että hän, vaikka hän kaikin voimin koettikin taistella vastaan, purskahti hillittömään nauruun, johon hänen isänsäkin, hiljemmin sentään, yhtyi, ja samoin viimein Ravenswood itsekin, vaikka tiesikin pilkan koskevan hänen omaa asiaansa. Heidän naurunsa – sillä silminnäkijäin mielestä voi moni asia, josta me hyvin välinpitämättöminä luemme, näyttää erinomaisen naurettavalta – oli semmoinen, että koko vanhan salin seinät kajahtivat. Nauru lakkasi ja alkoi jälleen, se lakkasi ja alkoi yhä uudelleen hillittömin purskahduksin. Kaleb seisoi sillaikaa paikallansa, katse täynnä vakavaa närkästynyttä ja ylpeää arvokkuutta, joka teki asian vieläkin hullunkurisemmaksi katsojain mielestä ja kiihdytti yhä heidän nauruansa.

Vihdoin viimeinkin, kun naurajien keuhkot olivat hengästyksissä ja heidän voimansakin melkein lopussa, Kaleb huusi vähääkään välittämättä kohteliaisuudesta:

"Lieneepä, perhana soikoon, herrasväki syönyt oikein herrasmaisen aamupalan, kun saattaa nauraa yhtä iloisesti parhaan päivällisen turmeltumiselle, mitä kokin hyppysistä ikinä lienee lähtenyt, kuin jos se olisi hauskin juttu koko George Buchananin kirjassa. Mutta jos teidän vatsanne olisivat yhtä tyhjät kuin Kaleb Balderstonin, niin tyytyisittepä silloin vähempäänkin kikattelemiseen näin huolestuttavan asian johdosta."

Kalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon uudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin mielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös erikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli luetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun asiana. "Ja kuitenkin", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle, "päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt ravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat vain sille."

"Mutta", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi, "ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa tähteitäkään kokoon?"

"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon noesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön – kyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä – hyvät ravintoaineet ympäri lattiaa – härkäpaistit – salvokukot ja valkeat kastikkeet – piirakat ja hyytelöt – siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja namuset. – Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, – se on", hän korjasi puhettansa, "te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä kyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa olikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä paikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin, ja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman vaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. – Tämä herra tässä varmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun posliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön."

Herra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen palvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä hillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut muuten kuin kumartaen.

"Minä arvelen, herra hovimestari", virkkoi valtiosinetinvartia, joka alkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille vastenmielinen, "minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani Lockhardin kanssa – hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut kaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, – niin te toivottavasti yhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta."

"Meidän herra tietää", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää toivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin pikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä yrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, "kyllä meidän herra tietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on valvottava."

"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb", vastasi hänen herransa. "Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden keksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman päivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties on sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun ruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä luultavasti ole ikänä ollutkaan."

"Te suvaitsette laskea leikkiä", virkkoi Kaleb, "mutta sen tiedän varmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä kauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka neljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä olisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin meidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja mitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee."

"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä", sanoi Ravenswood, "mene kylään ja tee mitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä pelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja tässä, Kaleb – ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla sinulle paras apu,"

"Kukkarostako? Kukkarostako vai?" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena ulos, "mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla maallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?"

Molemmat palvelijat olivat nyt lähteneet, ja heti, kun ovi heidän perässään oli sulkeutunut, rupesi valtiosinetinvartia pyytämään anteeksi liian kovaa nauruaan. Ja Lucykin sanoi toivovansa, ettei tuo lempeä, uskollinen ukko siitä suinkaan ollut tuskaantunut tai suuttunut.

"Kalebin ja minun täytyy kumpaisenkin oppia, jalo neito, kärsimään iloisin mielin tai ainakin maltillisesti sitä naurunalaisuutta, mikä joka paikassa aina seuraa köyhyyttä."

"Te teette itsellenne vääryyttä, Ravenswoodin nuoriherra, sen vakuutan kunniasanallani", vastasi hänen vanhempi vieraansa. "Minä luulen tuntevani teidän asianne paremmin kuin te itsekään ja toivon voivani osoittaa teille, että suon teille menestystä niissä ja että – sanalla sanoen, että teillä on edessänne parempi onni kuin mitä te huomaattekaan. Sillä välin voin vakuuttaa teille, etten pidä mitään niin suuressa arvossa kuin jaloa henkeä, joka kohottautuu kovan onnen yli ja pitää kunniallisten puutteiden kärsimistä parempana kuin velkaantumista tai antautumista muiden käskyläiseksi."

Nämä sanat valtiosinetinvartia oli lausuvinaan arasti, epäröivän herkkätuntoisesti, lieneekö siihen sitten ollut syynä pelko, että Ravenswoodin mieli pahoittuisi tai hänen ylpeytensä heräisi. Herra Ashton oli pelkäävinänsä, että kajoaminen tämmöiseen aineeseen, vaikka vain sivumennenkin ja vaikka Ravenswood itse oli sen ottanut puheeksi, olisi liikaa rohkeutta. Sanalla sanoen näytti aivan siltä kuin halu osoittaa ystävällisyyttä olisi yllyttänyt häntä puhumaan, mutta pelko, että sitä pidettäisiin liiallisena sekaantumisena, olisi pidättänyt häntä. Eipä kumma siis, että Ravenswoodin nuoriherra, joka ei vielä ollut kokenut paljon elämää, uskoi tuossa taitavassa hovimiehessä näkevänsä vakavuutta, jommoista todella ei olisi löytynyt koko tusinastakaan hänen kaltaisiaan miehiä. Hän vastasi sittenkin varovaisesti olevansa kiitollinen niille, jotka ajattelivat hänestä hyvää; ja sitten pyydettyänsä anteeksi vierailtaan hän poistui salista pitämään huolta heidän tarpeistaan niin paljon kuin asianhaarat sallivat.

Hänen neuvoteltuansa vanhan Anna-Maijan kanssa saatiin yösijavarustukset pian valmiiksi, sillä niiden suhteen ei ollut paljon valitsemisen varaa. Ravenswood antoi oman kamarinsa neiti Ashtonin käytettäväksi, ja Anna-Maija (aikoinaan sangen arvokas henkilö) tarjoutui hänen kamarineidokseen puettuna mustaan silkkileninkiin, joka ennen muinoin oli ollut Ravenswoodin mummon oma ja loistanut kuningatar Henrietta Marian hovitanssiaisissa. Sitten Ravenswood tiedusteli Bucklaw'ta ja kuultuansa hänen olevan kestikievarissa metsämiesten sekä muiden kumppaniensa seurassa hän käski Kalebin käydä siellä ja ilmoittaa, miten asiat olivat Wolfs Cragissa – että nimittäin vanhempi vieras välttämättömästi oli majoitettava salakamariin, ainoaan makuukamariin, joka voitiin laittaa semmoiselle miehelle sopivaan kuntoon – minkä vuoksi olisi parasta, jos Bucklaw voisi hankkia itselleen yösijan kylästä. Ravenswood puolestaan ei katsonut miksikään erikoiseksi epämukavuudeksi viettää yönsä salissa takkavalkean ääressä, matkaviittaansa kääriytyneenä. Ja sen ajan palvelijat Skotlannissa, vaikka he olisivat olleet kuinka korkeavirkaisia tahansa, useinpa myös suurisukuiset ja sivistyneet nuoret herratkin, pitivät puhtaita olkia tai kuivia heiniä paremman puutteessa sangen kelvollisena vuoteena.

Lockhard muuten oli saanut herraltansa käskyn tuoda vähän hirven lihaa kestikievarista, ja Kalebin piti panna parhaat keinonsa liikkeelle talon kunnian ylläpitämiseksi. Ravenswood kyllä toistamiseen tarjosi hänelle kukkaroansa. Mutta kun se tapahtui vieraan palvelijan nähden, niin Kaleb arveli velvollisuudekseen olla ottamatta vastaan, vaikka hänen sormiansa kutkutti. "Eikö hän olisi voinut salaa pistää sitä käteeni?" murisi Kaleb. "Mutta eihän meidän armollinen herra milloinkaan opi käyttäytymään niinkuin sopii tämmöisissä tilaisuuksissa."

Anna-Maija sillä välin, noudattaen Skotlannin syrjäisemmillä seuduilla vallalla olevaa tapaa, tarjosi vieraille hiukan karjansa tuotteita "kunnes parempi ruoka joutuisi valmiiksi." Ja toisen, ei vieläkään peräti unohtuneen tavan mukaan Ravenswood puolestaan vei herra Ashtonin torninsa korkeimmalle huipulle, jotta hän sieltä, kun myrsky oli nyt siirtynyt kauemmaksi, saisi ihailla avaraa, aukeata näköalaa ja "parantaa ruokahaluansa."

YHDESTOISTA LUKU

 
"Hei, emäntä", hän sanoi näin,
jos kukon maksan edes sain,
ja vehnäleipäsirun vain,
ja porsaspaistin päänkin vielä
(Vaikken hänt' elostakaan kiellä),
näin pahall' enpä oiskaan miellä.
 

Chaucer.

Kaleb oli löytöretkellensä lähtiessään salaa itsekin hiukan epäilevällä mielellä. Hänellä oli näet kolminainen pulma edessään. Hän ei ollut uskaltanut kertoa herralleen, kuinka hän aamupuolella (juuri talon kunnian puolustukseksi) oli suututtanut Bucklaw'ta – hän ei ollut myöskään uskaltanut tunnustaa liian hätäisesti hylänneensä tarjotun kukkaron – ja kolmanneksi hän pelkäsi hiukan itsensäkin puolesta, jos hänen nyt piti käydä Bucklaw'n puheilla, joka vielä oli vimmoissaan häneen kohdistetusta häväistyksestä ja jolla sen lisäksi paraikaa mahtoi olla melkoinen määrä viinaa päässään.

Kaleb – älkäämme häntä väärin tuomitko – oli aina peloton kuin jalopeura, kun Ravenswoodin suvun kunnia oli kysymyksessä; mutta hänen urhoollisuutensa oli sitä maltillista laatua, joka ei pidä tarpeettomia vaaroja huvituksenaan. Vaara oli nyt sentään vain sivuseikka hänen mielestään; pääasia oli se, että talon varojen vähyys saataisiin salatuksi ja se kerskaus toteutetuksi, että Kaleb ilman Lockhardinkin apua ja isäntänsä rahoja voisi hankkia ruokavaroja. Tämä omin neuvoin toimeentuleminen oli hänelle yhtä arka kunnian-asia kuin sille jalomieliselle norsulle, johon me häntä jo kerran olemme verranneet ja joka saatuansa liian raskaan kuorman vedettäväkseen kernaammin murskasi pääkallonsa hurjissa ponnistuksissaan kuin salli toisten auttaa häntä.

Wolfs-Hopesta, jota he nyt lähenivät, oli onneton hovimestari usein ennenkin tämmöisessä pulassa ollessaan saanut apuvaroja. Mutta nyt viime aikoina olivat Kalebin ja kyläläisten välit suuresti muuttuneet.

Wolfs-Hope oli pienoinen kylä, ja tämä kylä joka oli rakennettu hujan hajan pitkin vähäistä poukamaa, joka oli puron laskupaikkana mereen. Wolfs Cragin torniin, jonka maihin se ennen muinoin oli kuulunut, tämä kylä ei näkynyt; sillä välillä oli mäenharju, joka pitkänä niemenä pisti ulos. Wolfs-Hopen vähälukuiset asukkaat saivat siten elatuksensa (mikä kuitenkin usein petti), että he parilla, kolmella kalastusveneellä kävivät merellä sillinpyynti-aikana ja että he talvikuukausien kuluessa salaa kuljettivat viinaa ja sikunaa maahan. He pitivät Ravenswoodin herrasväkeä vanhoista ajoista perityssä arvossa; mutta tämän suvun ahdinkojen alkaessa oli muutamain Wolfs-Hopen kylän asukasten onnistunut hankkia itselleen täysi omistus-oikeus pieniin maapalstoihinsa, mökkeihinsä, kaalimaihinsa sekä laitumiinsa. Tällä lailla he siis olivat vapaat keskiaikaisen aatelisvallan kahleista ja niistä monenlaisista kiskomisista, joilla senaikuiset perin köyhät kartanonisännät Skotlannissa kaikenlaisten tekosyitten nojalla, useinpa aivan ilman tekosyytäkin, rasittivat mielivaltaisesti vielä köyhempiä alustalaisiaan. He olivat nyt, pääasiallisesti ainakin, omassa vallassaan, mikä seikka suuresti harmitti Kalebia. Sillä hän oli vanhastaan tottunut harjoittamaan heidän parissaan samaa rajatonta verotusoikeutta, jota ennen muinoin kuninkaan ruoanhankkijat käyttivät Englannissa, kun he, karaten goottilaistyylisestä linnan portista ulos ja hankkien väkivallalla sekä kuninkaallisen oikeuden voimalla ruokavaroja, rahatta toivat kotiin torilta kokoonhaalittua saalista sekä kaikenlaista muuta, mitä oli saatu pakenevalta, piilopaikkoihin kätkeytyvältä kansalta, ja panivat ryöstetyt tavarat tallelle sataan maanalaiseen kellariin.

Kaleb piti yhä vielä rakkaassa muistossa ja suri tätä mennyttä valtaansa, joka pienemmässä määrässä jäljitteli keskiajan kuningasten suuria veronkantoja. Ja hänessä eli yhä vielä turha toivo, että se peloittava oikeus ja väkivalta, joka Ravenswoodin paroneille vaati esikoiset ja parhaat osat kaikista luonnontuotteista aina seitsemän virstan päähän heidän linnastaan, ei ollut iäksi päiväksi kadonnut, vaan ainoastaan unohtunut. Sentähden hänellä oli tapana joskus aina pienellä verotuksella herättää kyläläisten muisto hereille. Tähän nämä ensi alussa olivat aina myöntyneet, milloin enemmän, milloin vähemmän vastaan hangoiteltuansa. He olivat näet vanhoista ajoista tottuneet asettamaan paronin ja hänen perheensä tarpeet etusijaan ja omat tarpeensa vasta toiseen; sentähden he päästyänsä omaan valtaan eivät heti paikalla älynneet olevansa aivan vapaita. He olivat aivan kuin kauan aikaa vankina ollut mies, joka vapauteen päästyäänkin yhä vielä on tuntevinansa kahleitten puristusta käsiranteissaan. Mutta pian sentään vapauden nauttimista seuraa myös selvä käsitys sen eduista, samoin kuin irralleen päässyt vankikin vapaasti liikkumalla pian saa jäsenistään katoamaan sen kömpelyydentunteen, mikä kahleista on niihin jäänyt.

Wolfs-Hopen kylän asukkaat alkoivat siis ensin nurista, sitten hangoitella vastaan ja lopuksi peräti tekivät tenän, kun Kaleb Balderston kävi veronkannollaan. Turhaan muistutti tämä heille, että yhdestoista lordi Ravenswood – liikanimeltään laivuri, joka nimi oli hänelle siitä syystä annettu, että hän harrasti merenkulkuasioita – oli heidän satamansa parannukseksi rakentanut laiturin (se oli vain kömpelösti kokoonkyhätty kiviröykkiö), joka suojasi heidän kalastusveneitään myrskysäältä. Silloin muka oli sovittu, että paronille tulisi ensimmäinen puolileiviskä voita jokaisesta lehmästä, joka poiki, sekä ensimmäinen muna, sitä nimitettiin maanantai-munaksi, minkä jokainen kana muni jokaisen viikon alkupäivänä läpi vuoden.

Talonpojat kuuntelivat ja kynsivät korvantaustaansa, rykäisivät, tuhauttivat nenäänsä ja virkkoivat, kun heiltä vastausta pinnistettiin, yhdestä suusta: "Enpä tiedä!" Se on nytkin vielä skotlantilaisen talonpojan ainainen turva, kun häntä vaaditaan myöntämään jotakin, mitä hänen omatuntonsa ei voi olla todeksi tunnustamatta, mutta mitä kenties hänen halunsa tai etunsa yllyttäisi kieltämään.

Kaleb antoi sittenkin Wolfs-Hopen kylänvanhimmille luettelon kaikesta voista ja kaikista munista, jotka yllämainitusta apuverosta tai ystävällisestä lahjasta muka olivat rästiksi jääneet. Vielä hän ilmoitti olevansa halukas vaihtamaan tämän veron muihin tavaroihin tai rahaan, jollei heidän sopisi sitä maksaa in natura (luonnossa); ja sitten hän jätti heidät keskustelemaan, niin hän ainakin toivoi, millä tavalla vero olisi maksettava. Mutta kyläläiset päinvastoin päättivät lujasti vastustaa koko vaatimusta; siitä vain oltiin kahden vaiheilla, millä perustuksella vastarinta oli tehtävä. Silloin tynnyrintekijä, sangen tärkeä ammattimies kaikissa kalamiesten kylissä ja tämän kylän mahtavimpia Patres Conscripti lausui näin: "Meidän kanamme ovat jo tarpeeksi monta päivää kaakotelleet Ravenswoodin lordien hyväksi, ja onpa jo aika, että kanat alkavat kaakotella niiden hyväksi, jotka hankkivat sekä orret että ohrat." Yhteinen naurunhohotus ilmaisi koko seuran suostumuksen. "Ja", jatkoi puhetaituri, "jos niin tahdotte, niin voin panna jalkani liikkeelle ja käydä Dunsessa asti, David Dingwallia, sihteeriä, hakemassa, sitä, joka pohjoisesta on muuttanut tänne meidän seudullemme – kyllä hän tämän väärän oksan saa oikenemaan, sen takaan."

Suuri käräjäpäivä siis päätettiin pidettäväksi Wolfs-Hopessa Kalebin vaatimusten johdosta, ja häntä itseäänkin pyydettiin tulemaan kylään tätä varten.

Hän tuli sinne avokäsin, tyhjin suolin, siinä toivossa, että hän saisi täyttää edelliset herransa hyväksi, jälkimmäiset omakseen, wolf-hopelaisten kustannuksella. Mutta sinnepä toivot kaikki hupenivat! – samassa kuin Kaleb saapui pitkän kyläraitin itäpäähän, ratsastaa hytkytti länsipäästä kylään David Dingwallin peloittava haamu, viekas, kovasydäminen, kovakourainen, kaikkiin koukkuihin oppinut nurkkasihteeri, joka oli jo ajanut asioita Ravenswoodeja vastaan ollen herra Ashtonin pääasiamiehiä. Hänellä oli satulassa edessään nahkalaukku, täpö täynnä kylän omistuskirjoja. Hän sanoi toivovansa, ettei herra Balderstonin ollut tarvinnut odottaa häntä kovin kauan, "sillä minulla on käsky ja täysi valta maksaa tai vastaanottaa maksettavia, sovittaa ja suorittaa, sanalla sanoen, lainmukaisesti, niinkuin sopii, selvittää kaikki molemminpuoliset selvittämättömät oikeudet, mitä lajia hyvänsä, jotka kuuluvat tai joiden väitetään kuuluvan kunnioitettavalle herra Edgar Ravenswoodille, jota tavallisesti mainitaan Ravenswoodin nuorenherran nimellä – "

"Korkeasti-kunnioitettavalle lordille Edgar Ravenswoodille", lausui Kaleb mahtipontisen juhlallisesti; sillä vaikka hän tiesi hänellä itsellään olevan sangen vähän voiton toivoa tulevassa taistelussa, niin oli hän lujasti päättänyt, ettei ainakaan hitustakaan kunniaa saisi mennä hukkaan.

"Lordi Ravenswoodille, olkoon menneeksi vain", sanoi asianajaja – "arvonimistä en huoli teidän kanssanne riidellä – jota tavallisesti sanotaan lordi Ravenswoodin tai Ravenswoodin nuorenherran nimellä, Wolfs Cragin paronikunnan ja kartanon perintöomistajalle toiselta puolen, ja toiselta puolen John Whitefishille sekä muille talollisille Wolfs-Hopen kylässä, joka on yllämainitun paronikunnan rajojen sisäpuolella."

Kaleb omasta pahasta kokemuksestansa tiesi, että tämän palkatun puolustajan kanssa oli ihan toista riidellä kuin yksityisten kyläläisten kera, joiden vanhoihin muistoihin, mielentaipumuksiin ja ajatustapaan hän olisi saattanut vaikuttaa tuhansilla syrjäsyillä, joista ei heidän asianajajansa olisi milläänkään. Taistelun loppupäätös todistikin, että tässä pelossa oli perää. Turhaan Kaleb pani liikkeelle parhaan puhetaitonsa ja terävimmän sukkeluutensa, kooten yhteen kaikki syynsä ja nojautuen niin hyvin vanhaan tapaan ja perittyyn arvoon kuin myös kaikkeen hyvään, mitä Ravenswoodin lordit menneinä aikoina olivat tehneet Wolfs-Hopen kyläkunnalle ja mitä heiltä vielä vastaisina aikoina saattoi toivoa. Nurkkasihteeri piti vain kiinni perintöostokirjojen sananmukaisesta sisällyksestä – niissä ei hän siitä mitään huomannut – siitä ei ollut mitään sopimusta tehty, ja kun Kaleb koettaaksensa, eikö ylpeydestä voisi hiukan olla apua, puhui siitä, mitä pahoja seurauksia kyläläisille saattaisi koitua, jos lordi Ravenswood heiltä vasta kieltäisi suojansa, ja kun hän vielä lisäksi puolilla sanoilla uhkasi pahempaakin kostoa, niin lakimies nauroi hänelle ylenkatseellisesti vasten silmiä.

"Minun päämieheni", sanoi hän, "ovat päättäneet parhaan voimansa mukaan pitää huolta kylästänsä, ja minun mielestäni lordi Ravenswoodilla – koska hän on lordi olevinansa, – pitäisi olla tarpeeksi tekemistä omasta kartanostansa. Ja mitä siihen tulee, että te uhkaatte väkivaltaista ryöstöä omankäden oikeudella eli via facti, lakikirjan sanoilla puhuen, niin pyytäisin herra Balderstonia muistamaan, että muinaiset ajat ovat olleet ja menneet ja että me asumme eteläpuolella Forth-lahtea, kaukana vuoristosta, ja että minun päämiehissäni lienee miehiä omaansa suojelemaan. Ja jos he huomaisivat, etteivät heidän voimansa siihen riittäisi, niin he pyytäisivät hallitukselta korpraalin sekä neljä punatakkia avukseen, ja tottahan niissä", irvisteli herra Dingwall, "pitäisi olla täysi turva lordi Ravenswoodia ja kaikkia hänen tai hänen palvelijoittensa väkivaltaisia yrityksiä vastaan."

Jos Kaleb olisi voinut koota silmiinsä aatelisvallan kaikki ukkosennuolet, niin että tämä arvon ja etuuksien halveksija olisi siihen paikkaan niiden säihkeestä kuoliaaksi kaatunut, niin hän olisi lennättänyt ne nurkkasihteerille vasten otsaa seurauksista huolimatta. Mutta asianlaita oli nyt semmoinen, että hänen täytyi palata kotiin. Ja siellä hän sitten pysyi koko puolen päivää erillään Anna-Maijankin seurasta ja näkyviltä, piiloutuneena omaan erityiseen koppiinsa, kuuraten yhtä ja samaa tinavatia ja vihellellen "Maggy Lauder" – laulua kuusi tuntia lakkaamatta.

Tämän ryöstöretken onneton loppu oli Kalebilta sulkenut pääsyn kaikkien niiden aarteitten luo, joita Wolfs-Hopen kylästä ja sen alusmaista oli saatavana; se oli sulkenut häneltä pääsyn siihen Kultalaan, josta hänen aina ennen pulassa ollessaan oli onnistunut saada jotakin apua. Kaleb näet oli vannonut, että piru saisi viedä hänet, jos hänen jalkansa enää koskaan koskettasi kylän raittia. Hän olikin pitänyt sanansa; ja kumma kertoa, tämä poissapysyminen tuntui, niinkuin se oli aiottukin, jossakin määrässä rangaistukselta vastahakoisten talonpoikien sydämessä. Herra Balderston oli mies, joka heidän mielestänsä oli yhteydessä korkeampien olentojen kanssa, hänen läsnäolonsa oli ollut höystönä heidän pikkuisissa juhlapidoissansa, hänen neuvonsa oli havaittu hyödyllisiksi useissa tilaisuuksissa, ja hänen käyntinsä ikäänkuin enensivät kylän arvoa. "Wolfs-Hope", niin kyläläiset itse tunnustivat, "ei näytä enää samalta kuin ennen ja kuin sen olisi pitänyt näyttää, nyt kun Kaleb herra yhä vain istua kököttää linnassaan; mutta olivathan sentään, mitä muniin ja voihin tulee, hänen vaatimuksensa aivan järjettömät, niinkuin herra Dingwall selvästi oli näyttänyt toteen."

Tämmöisellä kannalla olivat linnalaisten ja kyläläisten välit. Ja nyt vanhalla hovimestarilla, vaikka se tuntui hänestä yhtä katkeralta kuin sappi ja maliruoho, oli nämä kaksi välttämätöntä ehtoa valittavanaan: hänen piti vieraan aatelisherran, vieläpä (se oli vieläkin viheliäisempää) vieraan aatelisherran palvelijan kuullen tunnustaa, että Wolfs Crag ei millään muotoa voisi saada päivällistä kokoon – tai piti hänen turvautua Wolfs-Hopen talonpoikien armeliaisuuteen. Se oli kauhistuttavaa itsensäalentamista; mutta pakko käskee mistään säännöistä huolimatta. Tämmöiset olivat Kalebin tunteet, kun hän astui kyläraitille.

Haluten päästä irti kumppalistaan mitä pikemmin, sen parempi, hän neuvoi herra Lockhardin Smalltrash-mummon kestikievariin. Sieltä Bucklaw'n, Craigengeltin ja heidän joukkonsa pitämä melu kaikui puoliväliin kyläraittia, ja ikkunoista loistava punainen valo, voittaen nyt jo sakenevan harmaan hämärän, sai hohtamaan kasan vanhoja tynnyreitä, puolikoita sekä pyttyjä, jotka törröttivät päällekkäin ladottuina tynnyrintekijän pihalla, toisella puolen raittia.