Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 11

"Jospa te, herra Lockhard", sanoi vanha hovimestari kumppanilleen, "olisitte niin hyvä ja menisitte tuohon kestikievariin, josta tuli paistaa ja jossa, jos oikein kuulen, he paraikaa laulavat laulua 'Kylmät kaalit on Aberdeeniss'.' Siellä voitte toimittaa herranne käskyn hirvipaistin suhteen, ja minä tulen sitten antamaan oman käskyni Bucklaw'n yösijasta, kunhan tässä ensin olen hankkinut muut tarpeelliset ruoka-aineet. – Ei sen puolesta, että tuo hirvipaisti olisi niin ylen tarpeellinen", lisäsi hän pidättäen virkaveljeänsä napista, "päivällisaterian kokoonsaamiseksi. Mutta se olisi kuitenkin kohteliaisuudenosoitus metsästäjille – ja, kuulkaas, herra Lockhard – jos he siellä tarjoaisivat teille tilkan olutta tai maljallisen viiniä tai lasillisen viinaa, te tekisitte viisaasti, jos ottaisitte vastaan. Sillä saattaisipa olla, että meidän oluemme linnassa ovat hapanneet – se taitaa olla suurestikin pelättävää."

Näin hän päästi Lockhardin menemään. Ja sitten hän jaloin, jotka olivat raskaat kuin lyijy ja sittenkin vielä monta vertaa keveämmät sydäntä, jatkoi kulkuansa hajalleen rakennetun kylän epätasaista raittia myöten, miettien kenenkä kimppuun ensiksi kävisi. Piti löytää semmoinen talo, missä muinaisen, kunnioitetun ylivallan muisto vielä oli voimallisempi kuin äsken saadun vapauden tunto ja missä hänen käyntinsä katsottaisiin suureksi, lepyttäväksi ja miellyttäväksi armonosoitukseksi. Mutta eipä Kalebille johtunut mieleen ainoatakaan taloa, missä asukkaan mieli olisi ollut senlaatuinen. "Kyllä meidänkin kaalimme mahtanevat pysyä kylminä!" arveli Kaleb, kun nyt laulun sävelet jälleen sattuivat hänen korviinsa. Seurakunnan pappi oli tosin saanut virkansa lordi Ravenswood-vainajan avulla; mutta he olivat sitten riitaantuneet kymmenyksistä. Oluenpanijan vaimo – hän oli kauan aikaa uskonut velaksi, mutta hänen laskunsa olivat aina jääneet toistaiseksi maksamatta; ja jollei talon kunnia sitä välttämättömästi vaatinut, niin olipa synti saattaa leski pulaan. Ei ollut ketään, joka niin hyvin olisi voinut tarjota ystävän apua tässä tilaisuudessa – vaikka toiselta puolen tuskin taisi olla toista sen vastahakoisempaa kuin Gilbert Girder, ylempänä mainittu tynnyrien ja pyttyjen tekijä, joka oli ollut päämiehenä kapinassa voi- ja munaveroa vastaan.

"Mutta kaikkihan siitä riippuu", lausui Kaleb itsekseen, "osaako koskettaa ihmistä oikeaan kohtaan, niin ainakin minä luulen. Ja minäpä satuin kerran vahingossa sanomaan Gilbertiä ventovieraaksi meidän kylässä, ja se mies on aina siitä ajoin kantanut kaunaa meidän taloa vastaan. Mutta onpa hänellä sentään aviopuolisonaan korea, nuori vaimo, Joan Lightbody, sen Lightbodyn tytär, joka oli Loup-the-Dyken talossa. Ja ukko Lightbodyn omana vaimona oli tuo Mari, joka palveli meidän rouvan kamarineitsyenä neljäkymmentä vuotta takaperin – olemmehan me monta lystiä päivää viettäneet yhdessä tuon Joanin äidin kanssa, ja hänen sanotaan nyt asuvan tyttärensä luona. Ja sillä miehellä olisi sekä jaakon- että yrjönkolikoita, kuin vain niiden kimppuun pääsisi. Ja osoittaisinhan täten, se on varma, hänelle kunniaa, jommoista ei hän joukkoineen oikeastaan ole ansainnut meiltä, tuo vastahakoinen jörö. Ja jos hän meidän tähtemme menettäisikin kaikki nuo kolikot, niin huokealla hän sittenkin pääsisi; hän tulee aivan hyvin ilmankin toimeen."

Kaleb luopui siis kaikista epäilyksistään ja palasi, pyörähdettyänsä kerran ympäri kantapäällään, kiireesti tynnyrisepän talolle. Siellä hän lupaa kysymättä kohotti salpaa ja seisoi nyt samassa hallanin eli välilaipion takana,¹² jossa, pysyen itse näkymättömissä, saattoi tarkastella, mitä tuvan peräpuolella tapahtui.

Toisenlaista oli viheliäinen taloudenhoito Wolfs Cragin linnassa, toisenlaista täällä. Rätisevä lieska leimahteli ilmaan tynnyrisepän savutorvea myöten. Emäntä, pitseissään ja puhvihihoissaan, lisäsi paraikaa juhlapukuunsa viimeisiä koristeita ihaillen sangen sievän ja iloisen muotonsa kuvaa rikkinäisessä kuvastimessa, jonka hän mukavuudeksensa oli asettanut seisomaan lautashyllylle. Hänen äitinsä, vanhan Loup-the-Dyken tytär, "muhkein muori" mitä olisi voinut löytää kolmen penikulman alalta ylt'ympäriltä – sitä kaikki kummitädit ja juoruakat yhdestä suusta vakuuttelivat – istui valkean ääressä pöyhkeillen puolisilkkisessä hameessaan, merenvahahelmissään ja puhtaassa myssyssään, tupruttaen savua pienestä piipunnysästä ja pitäen huolta keittiöasioista. Sillä ennenmainitulla leimahtelevalla tulella kiehua poristeli suuri pata tai paremmin sanoen kattila, täynnä höyryävää raavaanlihaa ja leipäpalasia. Ja valkean edessä pyörähteli kaksi paistinvarrasta, joita kääntämässä oli kaksi tynnyrintekijän oppipojista istuen vastakkain kumpikin takankulmallaan. Toinen varras painui lampaanneljänneksen painon alla; toisessa oli koristuksena lihava hanhi ja pari metsäsorsaa. Ja olivatpa nämä esineet alakuloisen hovimestarin huolestuneelle sydämelle ja naukuville suolille vielä paljoa haluttavammat kuin tuo iloinen nuorikko tai sievä muori. Tämän yltäkylläisyyden näkö ja haju oli masentamaisillaan Kalebin vähäisen rohkeudenkin. Hän käänsi silmänsä toisaalle, hetkisen myös tarkastellakseen vieraskamaria, ja siellä tarjona oleva näky koski melkein yhtä syvältä hänen sydämeensä. Siellä näet oli suuri, pyöreä pöytä katettuna kymmenelle tai kahdelletoista hengelle ja "koristettuna" (puhuaksemme Kalebin omilla mielisanoilla) lumivalkoisella pöytäliinalla. Pöydällä nähtiin vielä suuria tinapikareja, olipa niiden välissä myös pari hopea-astiaa, joiden sisällyskin luultavasti oli niiden loistavan ulkonäön vertainen; siellä oli kirkkaita lautasia, lyhytvartisia lusikoita, teräviä, kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita valmiina työhön – kaikki katettuna ikäänkuin juhlallista pitojenviettoa varten.

"Piru tuon parisniekan ja tynnyrien kyhääjän vieköön!" mutisi Kaleb hämmästyksissään ja kateissaan. "Onpa oikein häpeä nähdä, kuinka mokomat ihmiset pitävät suunsa makeana. Mutta nimeni ei ole Kaleb Balderston, jollei osa näistä hyvistä herkuista joudu Wolfs Cragiin tänä iltana!"

Näin päätettyään hän astui tuvan perälle ja tervehti sekä äitiä että tytärtä mitä kohteliaimmin kumartaen. Wolfs Crag oli seudun kuningashovi, Kaleb Wolfs Cragissa pääministerinä; ja on vanha havainto, että veronalaiset miespuoliset alamaiset joskus kylläkin napisevat hovilaisia vastaan, jotka määräävät heille veroja, mutta että nämä samat hovilaiset siitä huolimatta aina ovat mieluisat kauniille sukupuolelle, sillä he tuovat näille tiedon uusimmista juoruista ja uusimmasta kuoseista. Molemmat naiset siis yht'aikaa kiiruhtivat Kalebin luokse, yhteen ääneen häntä tervehtien.

"Voi herranen aika! Vai tekö tulitte, herra Balderston! Oikein teidän näkemisenne tekisi surullisenkin silmän iloiseksi – käykää istumaan – painakaa puuta – isäntä tulee oikein iloiseksi, kun saa nähdä teidät – te ette koskaan ole nähnyt häntä niin lystillä tuulella kuin hän tänään on. Mutta meille tuleekin pikku nupukkamme ristiäiset, niinkuin te varmaan olette kuullut. Ja varmaanhan te nyt jäätte tänne ja katsotte sitä puuhaa. – Me olemme tappaneet pässin, ja yksi pojista on pyssyineen käynyt suolla – ainahan te ennen piditte metsäsorsia hyvänä herkkuna."

"Ei, ei, emäntä kulta", vastasi Kaleb, "minä pistäysin vain sisään onnea toivottamaan, ja olisi ollut vähän puhuttavaa isännälle, mutta – ", ja hän kääntyi ikäänkuin lähteäkseen.

"Ei millään tavalla käy laatuun, että te lähdette", intti vanhempi nainen nauraen ja pitäen häntä kiinni rohkeasti, kuten ainakin vanha tuttava. "Kukapa ties mitä pahaa siitä voi lapselle tulla, jos te sitä tällä tavoin ylenkatsotte."

"Mutta minulla on tulinen kiire, emäntä kulta", virkkoi hovimestari, sittenkin liiaksi vastustelematta sallien, että hänet vedettiin tuolille. "Ja mitä syömiseen tulee", – hän näki, että talon emäntä juuri aikoi tuoda lautasen hänelle – "ja mitä syömiseen tulee – Jumal' auttakoon! – aivanhan me olemme pakahtumaisillamme tuosta alinomaisesta syömisestä aamusta iltaan. Se on oikein häpeällistä ylellisyyttä. Ja sen me olemme oppineet noilta Englannin vanukas-ahmateilta."

"Hohoo – älkää nyt välittäkö Englannin vanukas-ahmateista", sanoi Lightbodyn mummo, "vaan maistakaapa meidän vanukastamme – tuossa olisi mustaa vanukasta ja tässä valkeaa pöperrystä – maistakaa kumpiko teidän mielestänne on parempaa."

"Hyvät ne ovat kumpikin – erinomaiset kumpikin – ei voi olla parempaa, mutta minulle, joka juuri olen syönyt päivälliseni" – mies parka ei ollut vielä päivän koitosta maistanut einettäkään – "riittää yksin hajukin. Mutta en tahdo kuitenkaan hyljeksiä teidän laitoksianne, emäntä kulta. Jos te sallitte, pistäisin siis nuo vanukkaat taskuliinaani ja söisin ne sitten iltapalakseni, sillä Anna-Maijan piirakkoihin ja muihin joutavuuksiin minä alan jo kyllästyä – tiedättehän te, Mari kulta, että aina olen pitänyt maalaisruokia parhaina – ja maalaistyttöjä samaten" – hän vilkaisi tynnyrintekijän vaimoon. "Näyttääpä tuo, totta maar, nyt vielä kauniimmalta kuin Gilbertin taloon tullessaan ja olipa hän sentään silloinkin jo näppärin neitonen meidän pitäjässämme ja lähipitäjissäkin lisäksi. Mutta: muhkea lehmä, muhkea vasikka."

Naiset hymyilivät kumpikin itsekseen tästä mielistelypuheesta ja hymyilivät taas, toinen toiseensa katsahtaen, kun Kaleb kääri vanukkaat käsiliinaan, joka hänellä oli muassaan, aivan kuin saduissa lohikäärmeellä on matkasäkkinsä, johon se pistää kaikki, mitä eteen sattuu.

"Ja mitä sitten torniin kuuluu?" kysyi emäntä.

"Vai mitä kuuluu? – Kuuluuhan parhaat sanomat, mitä vielä olette ikinä kuulleet – herra valtiosinetinvartia on siellä kauniin tyttärensä kanssa ja taitaapa hän viskata tytön meidän herran jalkojen eteen, jollei tämä tahdo ottaa häntä hänen käsistään. Ja sen takaan, että hän silloin neuloo meidän vanhan Ravenswoodin kartanon kiinni tytön hameenhelmaan."

"No voi herranen aika! – No voi kuitenkin! – Ja onko nuoriherra mieltynyt tyttöön? – Ja onko tyttö kaunis? – Ja minkäväriset hiukset hänellä on! – Ja tuliko hän sinne pitkässä leningissä vai metsästyspuvussa?" Kysymykset tupruilivat tuiskuna hovimestarin korviin.

"Malttakaa – malttakaa! Koko päivähän kuluisi, jos pitäisi vastata kaikkiin kysymyksiinne, ja minulla on tuskin minuutinkaan aikaa. Missä isäntä on?"

"Pappia noutamassa", sanoi Girderin emäntä, "arvoisaa herra Peter Bide-the-Bentiä Mossheadistä. Sitä kelpo herraa vaivaa luuvalo siitä saakka, kun hän vainon aikoina piili vuorilla."

"Vai niin! – Whigi ja vuorilla-piileksijä – vai semmoinen?" sanoi Kaleb, joka ei saattanut hillitä närkästystään. "Olenpa ne päivät nähnyt, emäntä, jolloin korkea-arvoinen kirkkoherra Cuffcushion ja hänen messukirjansa olisi teille kelvannut ja" – kääntyen vanhemman naisen puoleen – "kelle hyvänsä kunnon vaimolle tämmöisessä tilaisuudessa."

"Kyllähän se on totta sekin", myönsi Lightbodyn muori, "mutta mitäs tehdä? – Joanin täytyy sekä veisata virsiänsä että palmikoida hiuksiansa sillä tavalla kuin hänen miehensä käskee, eikä millään muulla tavalla. Sillä Gilbert on herra ja hallitsija talossaan, sen saan sanoa teille, herra Balderston."

"Niin, niin, ja itse hän myös taitaa hallita rahojaan?" kysyi Kaleb, jonka toivolle isäntävalta ei juuri ennustanut hyvää.

"Joka ainoaa pennyä. – Mutta vaatettaa hän sentään emäntänsä koreaksi kuin satakaunon, niinkuin näette. Ei Joanilla ole juuri valittamisen syytä – jos onkin joku paremmassa tilassa, niin onpa kymmenen pahemmassa."

"No niin", virkkoi Kaleb, joka, vaikka hänen rohkeutensa oli rauennut, ei kuitenkaan vielä hellittänyt, "sillä lailla ette te juuri antanut oman miehenne hallita. Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois. Ja nyt minun pitää lähteä. – Minä vain aioin kuiskata isännän korvaan kuulleeni tuolla kerrottavan, että Peter Puncheon, joka oli tynnyrintekijänä kuninkaan viinikellarissa Leithissä, on kuollut – niin minä arvelin, että sananen, jonka minun herrani voisi virkkaa herra valtiosinetinvartialle, saattaisi olla Gilbertille eduksi. Mutta koska hän ei ole kotona – "

"Voi, mutta sopiihan teidän odottaa kunnes hän tulee kotiin", sanoi emäntä; "minä olen aina väitellyt isännälle, että te suotte hyvää meille; mutta hän se aina heti tulistuu pienimmästäkin satunnaisesta sanasta."

"No niin, kyllä minä odotan niin kauan kuin suinkin voin."

"Ja onko", jatkoi mestari Girderin sievä, nuori emäntä, "onko teidän mielestänne tuo neiti Ashton kaunis? – Totta maar, sitäpä hänen pitääkin olla, jos tahtoo seisoa meidän lordin rinnalla, jolla on silmät ja käsi ja ryhti hevosen selässä istuessaan, ettei kuninkaan pojalla parempaa. Tiedättekö sen, herra Balderston, että hän vilkaisee ikkunaani joka kerta kun kylän kautta ratsastaa, niin että kyllä minulla, paremmin kuin monella muulla, on oikeus sanoa minkänäköinen hän on."

"Sen hyvin tiedän", vastasi Kaleb; "sillä olenhan minä kuullut meidän nuoren lordin sanovan, että tynnyrintekijän emännällä on kirkkaimmat mustat silmät koko meidän kartanon maalla. Ja siihen minä vastasin: 'Saattaa hyvin niin olla, armollinen herra, sillä samanlaiset oli hänen äidillänsäkin ennen aikaan, niinkuin pahaksi onneksi itse olen nähnyt.' – Mitä, Mari? Ha, ha, haa! – Ne olivat hauskoja päiviä ne!"

"Suus kiinni, ukkeli", virkkoi vanha nainen, "älä laskettele mokomia joutavuuksia nuorten naisten korviin. – Mutta kuules, Joan – hyi sinua, äitiä, kun et kuule, että lapsesi itkee! Varmaan on taas tuo paha vilustaja hänessä."

Sekä äiti että äidinäiti kavahtivat pystyyn ja kipaisivat tyrkkien toisiansa touhuisasti johonkin syrjäiseen loukeroon, mihin illan nuori sankari oli saatu talteen. Kun näin purjehdusväylä oli saatu selväksi, pisti Kaleb sieramiinsa virvoittavan nuuskahyppysellisen päätöksensä rohkaisuksi ja vahvistukseksi.

"Käyköön onneni aivan nurin", ajatteli hän itsekseen, "jos tuo hanhenpaisti tänä iltana saa luikahtaa herra Bide-the-Bentin tai mestari Girderin vatsaan." Ja sitten kääntyen vanhemman vartaankääntäjän, noin yksitoistavuotiaan pojan puoleen ja pistäen hänelle rahan käteen hän sanoi:

"Tässä olisi kaksitoista pennyä, poikaseni, vie ne Smalltrashin emännälle ja pyydä, että hän taas täyttäisi rasiani aivastuspulverilla. Kyllä minä sill'aikaa kääntelen varrasta sinun puolestasi – ja sinä saat siellä sirusen mesileipää vaivastasi."

Niin pian kuin vanhempi poika oli lähtenyt tälle asialle, katsoi Kaleb toista jäljelle jäänyttä paistinkääntäjää vakavasti ja lujasti silmiin, nosti pois tulelta sen vartaan lintupaistineen, jota hän oli luvannut hoitaa, paiskasi hatun päähänsä ja patikoi matkaansa paisti kädessä. Hän seisahtui kestikievarin ovelle vain sen verran, että kerkesi lyhyesti ilmoittaa, "ettei siksi yöksi linnassa ollut vuodetta herra Bucklaw'lle."

Liian lyhyesti oli Kaleb tämän sanomansa ilmoittanut, ja se muuttui jyrkän epäkohteliaaksi, kun se kestikievarin emännän suun kautta saapui perille. Bucklaw siis, niinkuin luultavasti tyynempi, vakavampikin mies, suuttui kovasti. Kapteeni Craigengelt teki sen ehdotuksen, johon kaikki läsnäolijat hurraten suostuivat, että lähdettäisiin tuota vanhaa kettua (hän tarkoitti Kalebia) ajamaan takaa ennenkuin hän pääsisi luolaansa ja että häntä sitten vaipalla lennätettäisiin. Mutta Lockhard ilmoitti käskevällä äänellä oman herransa sekä lordi Bittlebrainin palvelijoille, että valtiosinetinvartia panisi suuresti pahakseen pienimmänkin loukkauksen Ravenswoodin nuorenherran palvelijaa kohtaan. Lausuttuaan nämä sanat tarpeeksi painavalla tavalla, jotta takaa-ajotuumista tulisi loppu, hän poistui kestikievarista, vieden mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat kaikkia ruokavaroja, mitä oli saatu kokoon. Tällä tavoin kulkien hän saavutti Kalebin juuri kun tämä oli jättänyt kylän taakseen.

KAHDESTOISTA LUKU

 
Vai teiltä jotain odottaisin? – Ma teiltä
kyll' äsken kerjäsin – ei, pahempi —
varastin avuntyön – ja kaikkein pahin —
näin tehden eksyin aivan harhallen.
 

Rahaton, mutt'ei neuvoton.

Lystikäs kuva olisi siitä saatu, jos olisi maalattu tuon pienen pojan kasvot, ainoan vieraanmiehen, joka näki Kalebin rikoksen, joka loukkasi sekä omistus- että kohteliaisuuslakia. Hän istui liikkumatta, ikäänkuin hän olisi silmin nähnyt jonkin niistä kummituksista, joista hän oli kuullut talvisin iltapuhteilla tarinoita kerrottavan. Näin tehden hän kokonaan unohti oman tehtävänsä ja oli pyörittämättä varrastaan, josta seurasi, että tämän illan tapaturmien luku vielä eneni, sillä lammaspaistin toinen puoli kärventyi aivan sysimustaksi. Hämmästyksestään hän heräsi vasta silloin, kun sai aika kolahduksen Lightbodyn muorilta, joka (jos lieneekin muissa suhteissa ollut nimensä kaltainen) oli ruumiiltansa vakaa ja taitava käyttämään käsiänsä; sitä oli hänen miesvainajansakin, niin huhu kertoi, saanut omassa nahassaan kokea.

"Miksi sinä annoit paistin kärventyä, sinä keskenhautomaton epatto?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Ja mihin toinen joutava on joutunut?"

"En tiedä", änkytti hämille joutunut poika.

"Ja missä on herra Balderston? – Ja ennen kaikkea – missä, kirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä on toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?"

Samassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin huutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui toiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin, ettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun vanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta laidasta hämärtää naisten mielessä.

"No voi herranen aika!" kummasteli muori Lightbody, "kukapa olisi uskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle semmoisen koirankurin!"

"Voi sinua sen vietävää!" kirosi mestari Girderin emäntä. "Ja mitä minä nyt sanon isännälle? – Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei olisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa."

"Pidä suusi, sinä hupsu", lohdutti äiti. – "Ei, ei toki – pitkälle asia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos hän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut paremmatkin miehet pysymään matkan päässä – älä koske, niin – muutamista torasanoista ei paljon lukua."

Kavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat tulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät takkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja metsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja valkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan. Äiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa legionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat koettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti puuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että hän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten suruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.

"Vilustuneetko?" matki isäntä ynseästi – sillä hän ei ollut noita herroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat todellisia hallitsijoita – "kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan minä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen."

Näin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän aina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi katsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine taakkoineen oli poissa. "Mitä perhanaa, vaimo – "

"Hyi, häpeä!" huusivat molemmat naiset. "Ja vieläpä herra Bide-the-Bentin kuullen!"

"Suokaa anteeksi", sanoi tynnyrintekijä, "mutta – "

"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen – ", virkkoi herra Bide-the-Bent.

"Suokaa anteeksi", toisti tynnyrintekijä.

"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi", jatkoi arvokas nuhtelija, "ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan juonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse, jotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä."

"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää ihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?" virkkoi tynnyrintekijä. "Mutta sallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat vietiin pöytään ennen meidän tuloamme?"

"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert", selitti emäntä, "vaan – vahinko – "

"Mikä vahinko?" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. "Eiväthän ne vain liene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?"

Emäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata; mutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin tulevan vastauksen varalta.

"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder – entäs sitten?"

Hänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi. – "Vai te annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän ristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä hänen nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?"

"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs Cragista", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.

Nyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa jostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin juuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme Kalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi leppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä puolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti rautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta lammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen käsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert siis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka sillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi, joka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa on ollut. – "Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta ja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle, kelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän kutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka toinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua – "

Mutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja Lightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen kauhaansa.

"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?" huusi tynnyrintekijä aivan vimmoissaan.

"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte", vastasi Lightbodyn muori. "Mutta minun tyttäreeni te että saa sormellannekaan koskea, sen takaan."

"Hävetkää, mestari Girder!" lausui pappismies. "Minä en olisi uskonut saavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne valloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi tänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus täytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? – maallisen ylellisyyden vuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton."

"Arvotonko?" huusi tynnyrintekijä. "Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä nähty millään sänkipellolla haasoittelemassa – ja kaksi metsäsorsaa, niin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat."

"Olkoon vaikka niin, naapuri", keskeytti pappi. "Mutta katsokaapa, kuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä pyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista kauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata herkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla ja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden."

"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin", lisäsi tynnyrintekijä, haluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei suinkaan syyttä ollut syntynyt. "Enpä siitä olisikaan pitänyt niin suurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle puutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa kuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle tory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen joukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood – hän ainakin on jo mennyt oikeaan paikkaansa – johti Bothwellin sillan päähän kokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat palat meidän pitopöydältämme mokomalle – "

"No niin, Gilbert", lausui pappi, "mutta ettekö te juuri siinä huomaa korkeampaa tuomiota? – Hurskasten sukua ei nähdä leipäänsä kerjäilemässä. Huomatkaa, että tuon mahtavan sortajan poika nyt on niin pahassa pulassa, että hänen pitää elättää henkensä teidän pöytänne muruilla."

"Ja paitsi sitä", pisti nyt emäntä väliin, "eipä se ollutkaan lordi Ravenswoodia varten, jos tuo mies vain tahtoisi kuulla, mitä ihminen puhuu. Sitä apua tarvittiin valtiosinetinvartian ravitsemiseksi – niinhän sen herran nimi lienee, joka nyt on tuolla Wolfs Cragissa vieraisilla."

"Herra Wilhelm Ashtonko muka olisi Wolfs Cragissa!" huusi kummastunut vanteitten ja tynnyripuiden omistaja.

"Ja käsi kädessä lordi Ravenswoodin kanssa", lisäsi Lightbodyn muori.

"Hullu hupakko! – Tuo vanha juoruttelija ja juonittelija saisi sinut vaikka uskomaan, että kuu on vihreästä juustosta leikattu kannikka. Valtiosinetinvartia ja Ravenswood muka! Nehän ovat niinkuin kissa ja koira, jänis ja jahtihurtta."

"Ja minä sanon, että he ovat kuin mies ja vaimo, vieläpä paljoa paremmassa sovussa kuin muutamat pariskunnat", vastasi anoppi. "Ja sitä paitsi Peter Puncheon, joka oli kuninkaan tynnyrintekijänä, on kuollut, ja hänen paikkansa on avoinna, ja – "

"Jumala varjelkoon, voitteko hillitä kiljuvia kurkkujanne?" tiuskaisi mestari. Yllämainittu selitys, se on huomattava, oli tullut niinkuin kaksiääninen laulupätkä oopperassa kahdesta suusta. Sillä nuorempi nainen rohkaistuneena siitä, että taistelu kallistui tähän suuntaan, toisti vielä kimakammalla äänellä jokaisen sanan niin pian kuin hänen äitinsä sai sen sanotuksi.

"Emäntä ei puhu mitään muuta kuin täyttä totta, mestari", virkkoi Girderin pääsälli, joka toran aikana oli tullut sisään. "Minä näin valtiosinetinvartian palvelijain juovan ja mässäävän Smalltrash-muorin luona, tuolla vastapäätä meitä."

"Ja onko heidän herransa Wolfs Cragissa?" kysyi Girder.

"On maar", vastasi luotettava mies.

"Ja hyvässä sovussa Ravenswoodin kanssa?"

"Totta siltä näyttää", vastasi sälli, "koska se sinne meni vieraisille."

"Ja Peter Puncheon on kuollut?"

"On niinkin – Puncheon-ukon tynnyri on viimein vuotanut kuivaksi", vakuutti sälli. "Monta viinan tilkkaa hän onkin viilettänyt kurkkuunsa eläessään. – Mutta mitä vartaaseen ja paisteihin tulee, mestari, niin satula ei vielä ole riisuttu teidän tammanne selästä, ja minä voisin lähteä ajamaan takaa ja tuoda ne takaisin, sillä herra Balderston ei mahda olla kaukana kylästä."

"Tee niin, Wille, – ja kuules – minä virkan sinulle, mitä sinun pitää tehdä, kun hänet saavutat."

Hän vapautti naiset läsnäolostaan ja antoi Willelle salaiset käskynsä.

"Se juuri oli viisas tuuma", murisi anoppi tynnyrintekijän jälleen sisään astuessa, "kun hän lähettää viattoman poikaparan ajamaan asestettua miestä takaa. Sillä tiedättehän sen, että herra Balderstonilla on aina miekka kupeillaan ja puukko vyöllään vielä sen lisäksi."

"Tottahan te, toivon minä", lausui pappi, "olette hyvin ajatellut tätä tekoanne, niin ettette synnytä sillä toraa. Sillä ken toran nostaa, vaikkei hän itse löisikään, – minun velvollisuuteni vaatii sitä muistuttamaan – ei suinkaan ole syytön."

"Älkää siitä olko millännekään, herra Bide-the-Bent", vastasi Girder. – "Eihän näiden akkojen ja alttarimiesten välillä tahdo saada suunvuoroakaan. – Kyllähän minä itse parhaiten tiedän, mille puolelle oman kakkuni käännän. – Joan, tuo ruokaa pöytään, ja siihen se asia saa loppua."

Eikä hän sanallakaan enää sinä iltana kajonnut kadonneeseen ateriaan.

Sillä välin sälli, ratsastaen isännän oman hevosen selässä ja noudattaen isännän omia käskyjä, ajaa karautti aika vauhtia näpistelijän jäljissä. Helppo on ymmärtää, ettei Kalebkaan liioin viivytellyt matkallansa. Jättipä hän rakkaan loruamisensakin, jotta kulku paremmin joutuisi. Sen hän vain oli sanonut herra Lockhardille, että hän muka oli antanut ruokakauppiaan emännän kiireesti paistaa linnut, sillä hän pelkäsi, ettei Anna-Maijalla, joka oli tuosta ukkosen-jyrähdyksestä säikähtynyt aivan sekaannuksiin, olisi keittiötakkansa täydessä loistossaan. Ja ottaen sen syyksi, että piti niin aikaisin kuin mahdollista joutua Wolfs Cragiin, hän kipaisi sellaista vauhtia, että hänen kumppalinsa tuskin jaksoivat pysyä rinnalla. Jouduttuaan Wolfs Cragin ja kylän välillä kohoavan harjun kukkulalle hän luulikin jo päässeensä pois takaa-ajon piiristä. Mutta samassa alkoi kaukaa kuulua hevoskavioiden kopinaa ja huhuilevaa ääntä. "Herra Kaleb – herra Balderston – herra Kaleb Balderston – hoi! – odottakaa vähäsen!"

Kaleb, niinkuin on helppo ymmärtää, ei kovin kiireesti totellut tätä kehoitusta. Ensiksi hän ei ollut kuulevinansa sitä ja tahtoi uskotella kumppaneilleen, että se vain oli tuulen suhinaa. Sitten hän väitti, ettei maksanut vaivaa sen tähden seisahtua. Ja vasta sitten, kun ratsumiehen haamu iltahämärästä alkoi tulla näkyviin, hän vasta-hakoisesti seisahtui. Ponnistaen kaikki voimansa taisteluun saaliinsa puolesta hän asetti vartalonsa majesteetilliseen asentoon, ojensi eteenpäin vartaansa paisteineen, joka hänen kourassaan näytti yht'aikaa sekä keihäältä että kilveltä, ja oli tehnyt lujan päätöksen ennemmin antaa tappaa itsensä kuin riistää käsistään mitä oli anastanut.

Mutta suurestipa hän kummastui, kun tynnyrintekijän sälli lähelle tultuaan alkoi puhutella häntä kunnioittavasti ja sanoi: "Isäntäni on oikein pahoilla mielin sen johdosta, että hän sattui olemaan poissa silloin, kun te kävitte hänen talossaan, ja vielä enemmän surullinen sen vuoksi, ettette joutunut jäämään ristiäispitoihin. Ja hän oli siksi rohkea, että hän lähetti tämän pienen lekkerillisen ranskanviiniä ja ankkurillisen viinaa, koska tornissa on vieraita eikä liioin vieraanvaraa varustettuna."

Olen kuullut kerrottavan tarinaa vanhanpuoleisesta herrasta, joka juoksi kahleistaan irti päässyttä karhua pakoon, kunnes hänen voimansa peräti uupuivat. Toivottomuuden hurjuudessa herra kääntyi silloin Nallea vastaan ja uhkasi häntä kävelykepillään. Se näky herätti pedossa henkiin muiston saamastaan kasvatuksesta, niin ettei Nalle repinytkään herraa palasiksi, vaan sen sijaan kohosi takakäpälilleen ja alkoi tanssia köntystellä polskaa. Suuri tietysti oli vanhan herran ilo, joka jo oli luullut joutuneensa surman suuhun ja niin arvaamattomasti oli pelastunut. Ja yhtä suuri oli nyt myös kunnon ystävämme Kalebin ilo, kun hän huomasi, ettei vainooja millään muotoa aikonutkaan ryöstää hänen saalistaan, vaan aivan päinvastoin vielä toi hänelle lisää. Hän kohensihe kuitenkin heti ylpeään asentoonsa, kun sälli, kumartuen alas satulastaan, jossa hän istui kahden tynnyrin välissä, kuiskasi Kalebin korvaan: "Ja jos Peter Puncheonin paikka jollakin lailla voitaisiin saada kallistumaan heidän puolelleen, niin Gilbert Girder on siitä osoittava kiitollisuuttansa sekä tavalla että toisella. Hän tahtoisi mielellään puhua siitä asiasta herra Balderstonille, ja te saatte nähdä, että hän taipuu helposti kuin pajun virpi kaikkeen, mitä te ehkä häneltä pyydätte."