Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 14

KUUDESTOISTA LUKU

 
– Ja tämä isä
myöskenteleepi tytärtänsä, tahtoo hänet
tukkeeksi panna vanhan riita-haavan,
tai viskata, kuin Joonas profeetta
viskattiin, myrskyn viihdykkeeksi mereen.
 

Nimetön.

Valtiosinetinvartia aloitti kertomuksensa ulkonaisesti välinpitämättömänä, vaikka hän kuitenkin tyystin tarkasteli, minkä vaikutuksen se teki nuoreen Ravenswoodiin.

"Te tiedätte, nuori ystäväni", virkkoi hän, "että epäluulo on meidän rauhattomien aikojemme luonnollinen vika ja saattaa parhaat ja viisaimmatkin miehet uskomaan viekkaitten hylkiöiden valheita. Jos minä joku aika takaperin olisin ottanut tämmöiset valheet korviini tai jos olisin se kavala valtiomies, joksi teitä, herra Ravenswood, on opetettu minua epäilemään, niin te ette olisi, niinkuin nyt, aivan vapaana mieltänne myöten minua vastaan puolustamaan luultuja oikeuksianne valittamalla parlamenttiin ja nostamalla käräjäjuttuja. Te olisitte sen sijaan nyt Edinburghin linnassa tai jossakussa muussa vankihuoneessa; tai jos olisittekin sen kohtalon välttänyt, niin se ei olisi käynyt päinsä muulla keinolla kuin ulkomaille pakenemalla, jolloin siitä luultavasti olisi ollut seurauksena maanpakolaisuustuomio."

"Herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood, "minä toivon, ettette laske leikkiä tämmöisestä aineesta – mutta sittenkin minusta tuntuu mahdottomalta, että se voisi olla totta."

"Viattomuus" vastasi valtiosinetinvartia, "on aina rohkea ja joskus, sangen luonnollisesta syystä, liiankin uhkarohkea."

"Sitä minä en voi ymmärtää", virkkoi Ravenswood, "kuinka viattomuudentuntoa missään tapauksessa voi sanoa uhkarohkeudeksi."

"Varomattomuudeksi sitä ainakin saattaa sanoa", virkkoi herra Ashton; "sillä se saattaa meidät siihen väärään luuloon, että muista tuntuu silminnähtävän selvältä se, mitä vain me itse tunnemme. Minä olen nähnyt veijarien juuri tästä syystä puhdistavan tekojansa paljon paremmalla menestyksellä kuin mitä viaton mies saman epäluulon alaisena olisi osannut. Tuommoisella lurjuksella ei ole viattomuuden tuntoa kannatuksenaan, sentähden hän käyttää hyväkseen kaikkia lain juonia, ja joskus hän voi, jos hänen asianajajansa on taitava mies, pakottaa tuomarit julistamaan hänet viattomaksi. Muistan esimerkiksi herra Coolie Condiddlen mainion asian; häntä syytettiin hänen haltuunsa uskottujen tavaroiden varastamisesta, ja hän olikin syyllinen, niinkuin koko maailma tiesi; siitä huolimatta hän pääsi vapaaksi, pantiinpa vielä sittemmin paljoa rehellisempiä ihmisiä tuomitsemaan."

"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan", sanoi Ravenswood. "Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?"

"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? – Niin, oikein – ja voinpa teille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan matkaani. – Kuules, Lockhard" – palvelija tuli – "tuopas tänne pieni laukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä huolta – ymmärrätkö?"

"Kyllä, armollinen herra." Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia jatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.

"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani – arvattavasti, sillä, koska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että panin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen tiedän varmaan – ja kenties te olisitte hyvä – "

Samassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia otti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita tietoja tuosta kapinasta – siksi sitä oli nimitetty – lordi Allan Ravenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli pannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun oikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut siten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin luonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan selvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa tilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja senaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen tutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan ja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka viha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä kohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.

Paperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan syvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän kiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka häneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen lukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut ensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis kivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui häntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan aikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa ja puolustanut hänen käytöstään.

Valtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti teeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä. Kyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän arvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken vielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina luullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli yhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.

"Pyyhi silmäsi, Lucy", virkkoi hänen isänsä; "mitä itket sitä, että isäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora, kunniallinen mies? – Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette minua", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, "jota ette itsekin olisi tehnyt minun sijassani? Suum cuique tribuito (jokaiselle annettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen minä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö ole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että pelastitte rakkaan lapseni hengen?"

"Mutta", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, "se vähäinen avuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston aiheuttama; mutta se, että te piditte minun puoltani, vaikka tiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka taipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli jalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä."

"Loruja!" virkkoi valtiosinetinvartia; "kumpainenkin meistä teki vain oman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin rehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut mahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa – ainakin minä olisin sangen surkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti, vaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin minä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne."

"Jalomielinen ystäväni!" lausui Ravenswood; – tällä lyhyellä sanalla "ystävä", jota valtiosinetinvartia oli jo useasti käyttänyt hänestä, vaikka hän itse sen nyt ensi kerran päästi suustaan, avasi Ravenswood periviholliselleen ylpeän, mutta kunniallisen sydämensä koko luottamuksen. Nuori Ravenswood oli samanikäisten nuorukaisten parissa tunnettu mielevyydestään ja terävästä älystään, mutta samalla myös sulkeutuneesta, itsepäisestä ja närkästyvästä mielestään. Hänen epäluulonsa, vaikka se olikin sitkeää, oli kuitenkin sitä laatua, että se saattoi sulaa kiitollisuuden ja rakkauden vaikutuksesta. Ja tyttären todellinen suloisuus yhdistyneenä isän aloitettuun avuntekoon sai sen aikaan, että nuo kostonvalat, joita Ravenswood isänsä hautajaisten jälkeisenä iltana oli niin vimmatusti vannonut, nyt haihtuivat hänen muistostaan. Mutta olipa ne jo kuultu ja kirjoitettu kaikkeuden kirjoihin.

Kalebkin oli tänä merkillisenä hetkenä läsnä, eikä hän voinut selittää näin kummastuttavaa näkyä miksikään muuksi kuin että avioliitto molempien perheitten välillä oli solmittu ja Ravenswoodin kartano luvattu nuoren neidon myötäjäisiksi. Mitä Lucyyn tulee, ei hän, kuullessaan kuinka tulisesti Ravenswood pyysi anteeksi kiittämätöntä kylmäkiskoisuuttaan, voinut muuta kuin hymyillä kyyneleisin kasvoin; ja ojentaen kätensä nuorelleherralle hän sanoi tälle liikutetulla äänellä, kuinka suuresti iloiten hän näki syntyvän tämän täydellisen sovinnon isänsä ja pelastajansa välille. Valtiomiehenkin sydämeen vaikutti se harras, suora, jalomielinen kieltäytyminen, jolla nuori Ravenswood luopui perintövihastaan ja aivan epäröimättä pyysi häneltä anteeksi. Herra Ashtonin silmissä kiilsi kyynel, kun hän katseli tätä nuorta paria, jossa molemmat ilmeisesti olivat rakastuneet toisiinsa ja näyttivät kuin toistensa onneksi luoduilta. Hän ajatteli, miten korkealle Ravenswood ylevähenkisellä, ritarillisella mielenlaadullaan saattaisi kohota monessa suhteessa, jossa herra Ashtonin oli pakko jäädä jälkeen lyhyen sukujohtonsa ja pelkurimaisen luonteensa vuoksi. Paitsi sitä hänen tyttärensä – hänen rakkain lapsensa näytti olevan kuin luotu onnellisesti elämään yhdessä näin valtavan hengen kanssa; näyttipä yksin Lucyn hieno, hento, joustava vartalokin ikäänkuin vaativan tukea semmoiselta vahvalta ruumiilta ja miehuulliselta mieheltä kuin Ravenswood oli. Ja pitipä herra Ashton kauemmin kuin vain lyhyen hetken tätä avioliittoa luultavana ja suotavana; kokonainen tunti kului ennenkuin Ravenswoodin köyhyys ja rouva Ashtonin varma suuttumus johtuivat hänelle mieleen. Aivan varma on, että tuo tavaton lempeys, jota valtiosinetinvartia näin suoraan oli osoittanut, salaa yllytti Ravenswoodin ja Lucyn kytevää rakkautta ja viekoitteli heidät molemmat siihen luuloon, että heidän yhtymisensä olisi hänelle erittäin mieluinen asia. Sanotaanpa hänen itsensäkin kauan aikaa tämän rakkauden onnettoman lopun jälkeen myöntäneen sen seikan todeksi. Hän varoitti silloin kuulijoitansa, etteivät he koskaan sallisi sydämelleen valtaa järjen yli, ja vakuutti kipeimmän surun, mikä elämässä oli kohdannut häntä, juuri johtuneen siitä, että hän kerran vähäiseksi hetkeksi oli antanut tunteensa päästä voitolle itsekkyydestä. Jos asia oli niin, sai hän, sitä ei käy kieltäminen, pitkällisen ja kovan rangaistuksen sangen lyhytaikaisesta hairahduksesta.

Vähäisen väliajan jälkeen valtiosinetinvartia jatkoi keskustelua. "Kummastellessanne sitä, että näette minun olevan rehellisemmän miehen kuin mitä luulitte, hyvä herra Ravenswood, teiltä näyttää kadonneen koko uteliaisuutenne tuon Craigengeltin suhteen; mutta tulipa silloin, samaa asiaa tutkittaessa, teidänkin nimenne puheeksi."

"Se heittiö!" sanoi Ravenswood. "Meidän yhteiset toimemme olivat hyvin lyhytaikuista lajia, ja hullu olin, kun hänen kanssaan ollenkaan rupesin tekemisiin. – Mitä hän minusta kertoi?"

"Sen verran", vastasi valtiosinetinvartia, "että hän sillä herätti suuren pelon muutamissa meidän uskollisista, viisaista miehistämme, jotka ovat halukkaat miestä hutkimaan paljaan epäluulon tai palkattujen vakoojain kielimisten nojalla. Kaikenlaisia joutavuuksia teidän aikomuksestanne muka mennä Ranskan tai tuon pretendentin, kruununtavoittelijan palvelukseen, en muista enää kumpaako se oli. Mutta markiisi A – , joka on teidän parhaita ystäviänne, sekä eräs toinen mies, jota muutamat ihmiset sanovat teidän häijyimmäksi, omanvoitonpyyntöisimmäksi vihamieheksenne, eivät kuitenkaan millään tavalla ottaneet korviinsa noita puheita."

"Suuressa kiitollisuudenvelassa olen kunnioitettavalle ystävälleni", virkkoi Ravenswood, – "mutta sittenkin", hän puristi valtiosinetinvartian kättä, "olen vielä enemmän kiitollinen kunnioitettavalle vihamiehelleni."

"Inimico amicissimo (ystävällisimmälle vihamiehelle)", sanoi valtiosinetin vartija vastaten kädenpuristukseen. "Mutta tuo nuori herra – herra Bucklaw – minä pelkään, tuo nuori herra – minä kuulin tuon heittiön mainitsevan hänen nimeänsä – on sangen huonon taluttajan käsissä."

"Hänellä on tarpeeksi ikää voidaksensa itse ohjata askeleitaan", vastasi Ravenswood.

"Tarpeeksi ikää kenties, mutta ei tarpeeksi älyä, jos hän on ottanut tämän heittiön uskolliseksi Achateksekseen. Toipa tuo lurjus esiin kanteen häntä vastaan – se on, me olisimme saaneet sen hänen vastauksistaan tutkinnossa, ellemme olisi panneet enemmän huomiota todistajan omaan huonoon maineeseen kuin hänen todistuksensa sanoihin."

"Herra Bucklaw", sanoi Ravenswood, "on luullakseni kunniallinen mies eikä suinkaan taivu mihinkään halventavaan, häpeälliseen tekoon."

"Moneen mielettömään tekoon hän sentään saattaisi taipua, sitä ette tekään voi kieltää, herra Ravenswood. Kuoleman tapauksen kautta hän on pian saava kelpo maatilan, jollei jo liene sitä saanut. Vanha rouva Girnington – kunnon akka muuten, vaikka hänen piintynyt häijyytensä vaikutti sen, ettei kukaan maailmassa voinut tulla toimeen hänen kanssansa – on luultavasti nyt jo kuollut. Kuusi perinnön osakasta on kuollut toinen toisensa perästä kartuttaen hänen rikkauttaan. Minä tunnen ne maat hyvin, ne ovat minun maitteni rajalla – se on mainio aateliskartano."

"Minä olen iloinen siitä," sanoi Ravenswood, "ja olisin vielä iloisempi, jos tietäisin, että Bucklaw, hänen onnensa täten muuttuessa, samalla myös muuttaisi seurakumppaninsa ja elämäntapansa. Craigengeltin ilmestyminen hänen uskottuna ystävänään ei juuri ole hyvä enne hänen siivosta elämästään."

"Craigengelt on pahan ilman lintu, se kyllä on totta", virkkoi valtiosinetinvartija. "Hän vain vaakkuu vankihuonetta ja hirsipuuta. – Mutta minä näen, että Kaleb on jo aivan maltiton, kun emme käy aamiaiseen käsiksi."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

 
Kotihin jääkää, kuulkaa ukon sana.
Miks vieraan lieden ääreen pyritte?
Savumme lämpimämp' on heidän tultaan,
kotoinen ruoka terveellinen, vaikka
on koruton, mut herkut ulkomaiset
on myrkylliset, vaikka makeat.
 

Ranskalainen Portto.

Ravenswood jätti nyt ensi tilaisuuden tarjoutuessa vieraansa antaen heidän valmistautua matkaan, jolla ajalla hän itse ryhtyi niihin vähiin järjestelyihin, jotka oli suoritettava, ennenkuin hänen sopi päiväksi tai pariksi lähteä Wolfs Cragista. Välttämätöntä oli, että hän tästä asiasta puhui Kalebin kanssa, ja haettuaan hän löysi tämän uskollisen palvelijansa hänen nokisesta, rappeutuneesta komerostaan. Kaleb oli kovin iloinen vierasten lähdöstä, ja paraikaa hän laski, miten kauan tähteiksi jääneet ruokavarat säästäväisesti käyttäen saattaisivat vielä riittää Ravenswoodin herran pöydän tarpeisiin. "Hän ei ole mikään vatsan palvelija, Jumalan kiitos; ja Bucklaw on poissa, joka söisi vaikka hevosen satulankin alta. Krassisalatti ja palanen ohrakakkua, siinä on kyllin meidän nuorenherran aamiaiseksi samoin kuin minullekin. Sitten tulee päivällinen – eipä ole juuri paljon lihaa jäljellä lapaluussa; mutta kyllä sitä sentään kelpaa paistaa – kyllä sitä kelpaa paistaa aivan hyvin."

Hänen riemulliset laskunsa keskeytyivät, kun Ravenswood astui sisään ja vähän hämillään ilmoitti aikovansa ratsastaa valtiosinetinvartian seurassa Ravenswoodin linnaan ja jäädä sinne päiväksi tai pariksi.

"Armollinen Herra taivaassa varjelkoon!" sanoi vanha palvelija kalveten yhtä valkeaksi kuin hänen kädessään ollut pöytäliina.

"Miksi niin, Kaleb?" kysyi hänen herransa. "Miksi armollisen Herran taivaassa pitäisi varjella minua käymästä valtiosinetinvartian luona vieraisilla?"

"Voi herra!" päivitteli Kaleb, "voi herra Edgar! Minä vain olen teidän palvelijanne, eikä minun siis kävisi laatuun näin puhua – mutta minä, teidän vanha palvelijanne – minä olen palvellut sekä teidän isäänne että myös isänisäänne, muistelenpa nähneeni hänenkin isänsä, lordi Randalin – mutta silloin minä olin vain pieni pahanen."

"Ja mitä siitä, Balderston?" kysyi Ravenswood. "Mitä kummaa sillä on tekemistä sen asian kanssa, että minä kävisin tavallisella vieraskäynnillä naapurini luona?"

"Voi herra Edgar – armollinen herra, arvelin sanoa!" vastasi hovimestari, "tottahan teidän omatuntonnekin sanoo teille, ettei teidän isänne pojan sovi seurustella tuonkaltaisten miesten kanssa – ei siitä suvun kunnia kartu. Vaikka hän olisikin tehnyt sovinnon teidän kanssanne ja antaisi teille kaiken omaisuutenne takaisin, niin liika kunnia tapahtuisi sittenkin hänen suvulleen tämmöisen avioliiton kautta. Ei minun pitäisi kieltää – sillä tuo nuori neiti on sievä ja suloinen. – Mutta pitäkää paikkanne ollessanne heidän kanssaan tekemisissä – minä sen joukkion hyvin tunnen – sitä suuremmassa arvossa he teitä pitävät."

"Ohoh, Kaleb, menetpä sinä vieläkin kauemmas kuin minä", sanoi Ravenswood peittäen jonkinmoisen hämilläolonsa väkinäisellä naurulla. "Nythän tahdot minua vävyksi tuohon perheeseen, vaikka äsken et tahtonut sallia minun käydä heillä vieraisilla. – Mitä se merkitsee? – Ja kalmankalpealta näytät vielä kaiken lisäksi."

"Voi herra, herra", voivotti Kaleb uudelleen, "te vain nauraisitte minulle, jos sen kertoisin. Mutta Tuomas Runoseppä, jonka kieli ei koskaan pettänyt, lausui ennustuksen teidän suvustanne, joka varmasti on käyvä toteen, jos te tänäpäivänä menette Ravenswoodin linnaan. – Voi, voi, että sen piti toteutua minun aikanani!"

"Mutta mitä se sitten on, Kaleb?" kysyi Ravenswood, joka tahtoi viihdyttää palvelijansa pelkoa.

Kaleb vastasi, ettei hän koskaan ollut ilmaissut niitä sanoja yhdenkään ihmiskorvan kuullen; itse oli hän kuullut ne vanhalta papilta, joka oli ollut lordi Ashtonin isän rippi-isänä siihen aikaan, kun Ravenswoodit vielä olivat katolilaisia. "Mutta monta kertaa", lisäsi hän, "olen lausunut noita hämäriä sanoja itsekseni, ja voi, poloinen, päiviäni! vähänpä arvasin, että ne tänä päivänä kävisivät toteen!"

"Lopeta jo voivottelemisesi ja anna minun kuulla tuo riimirenkutus, joka on sinulle nostanut päähän tuommoisia tuskia", käski Ravenswood maltittomasti.

Vapisevalla äänellä ja pelosta aivan kalpeana Kaleb nyt päästi suustaan seuraavat säkeet:

 
"Viimeinen Ravenswood kun kotiin ratsastaa,
kuollutta neitoansa kosimaan,
Orhinsa Ahdin virtaan uppoaa,
ja päältä maan nimensä katoaa!"
 

"Ahdin virran minä tunnen aivan hyvin", sanoi Ravenswood. "Ainakin luulen sinun tarkoittavan tuota liejuhiekka-rantaa, joka on tämän tornin ja Wolfs-Hopen kylän välillä. Mutta miksi kukaan täysijärkinen mies ajaisi siihen oriillansa – "

"Voi, älkää sitä koskaan tiedustelko sanallakaan, herra – Jumala varjelkoon meitä tietämästä, mitä tuo ennustus tarkoittaa. – Mutta pysykää te vain kotona ja antakaa vierasten yksinään lähteä. Me olemme jo kyllin tehneet heille; mitä enempää vielä tekisimme, se olisi pikemmin suvun kunnialle halvennukseksi kuin enennykseksi."

"Kuule, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Minä kiitän sinua koko sydämestäni hyvästä neuvostasi tässä tilaisuudessa. Mutta koska en menekään Ravenswoodiin morsianta kosimaan, en kuollutta enkä elävääkään, niin toivon, ettei oriinikaan uppoa Ahdin liejuhiekkaan, varsinkin kun olen sitä aina kovasti pelännyt sen jälkeen kun rakuunapartio siihen hukkui kymmenen vuotta takaperin. Isäni ja minä näimme tästä tornista, miten he ponnistelivat voimiansa päästäksensä nousevaa luodetta pakoon; mutta he hukkuivat siihen paljoa ennen kuin heille ennätettiin apuun."

"Ja hyvin he sen ansaitsivatkin, nuo Etelämaan lurjukset!" virkkoi Kaleb. "Mitä he läksivätkään urkkimaan meidän hiekkarantojamme pitkin estäen kunnon ihmisiä tuomasta tilkkasen paloviinaa maahan? Joka kerta kun näin heidät siinä puuhassa, teki minun aina mieli laukaista heitä tuolla vanhalla kanuunalla, joka on tornin etelävallilla, jollen olisi pelännyt sen halkeavan."

Kalebin pää oli nyt aivan täynnä haukkumisia Englannin sotamiehiä ja tullipalvelijoita vastaan, niin että hänen isäntänsä sai helposti tilaisuuden päästä hänen kynsistään ja mennä vierastensa luokse. Kaikki oli nyt valmiina matkaan; ja kun yksi valtiosinetinvartian tallirengeistä oli satuloinut Ravenswoodinkin hevosen, niin he nousivat hevosten selkään tornin pihalla.

Kaleb oli suurella työllä ja vaivalla aukaissut linnanportin molemmat puoliskot selkosen selälleen ja itse käynyt viereen seisomaan koettaen kunnioittavalla, mutta samalla kuitenkin ylpeällä ryhdillään saattaa unohduksiin, että hänen laiha, lakastunut ja huononnäköinen persoonansa seisoi siinä yksin täydellisen, paroninkartanoon kuuluvien porttivahtien, palvelijain ja univormuihin puettujen palkkalaisten parven sijasta.

Valtiosinetinvartia vastasi Kalebin syvään kumarrukseen ystävällisin jäähyväissanoin, samalla kumartuen satulasta hovimestarin puoleen ja solahuttaen hänen käteensä juomarahan; sillä semmoisen siihen aikaan vieraat lähtiessään aina antoivat sen kartanon palvelijoille, jossa he olivat käyneet. Lucy hymyili vanhalle miehelle tavallisella suloudellaan, lausui jäähyväisensä ja antoi lahjansa mitä miellyttävimmällä äänellä ja sulavimmalla kädenliikkeellä. Tämä käytös aivan epäilemättä olisi taivuttanut ukon sydämen hänen puoleensa, jollei tuota Tuomas Runoseppää ja herra Ashtonin voittamaa riita-asiaa olisi ollut. Mutta asian ollessa nykyisellään olisi Kaleb voinut puhua herttuan sanoilla Shakespearen näytelmässä Miten haluatte:

 
"Paremmin tekosi mua miellyttäisi,
jos toinen mies vain oisi isäsi."
 

Ravenswood piti kiinni neiti Ashtonin hevosen suitsista rohkaisten Lucyn pelokasta mieltä ja taluttaen varovaisesti hänen hevostansa sitä kalliopolkua myöten, joka johti kankaalle. Mutta yhtäkkiä yksi palvelijoista, jotka seurasivat jälempänä, tuli ilmoittamaan, että Kaleb huhuili kovalla äänellä pyytäen herraansa takaisin puheilleen. Ravenswood tunsi, että näyttäisi oudolta, jollei hän noudattaisi tätä kutsua, vaikka hän salaa itsekseen kiroili Kalebin ylen rohkeaa avuliaisuutta. Hänen täytyi siis jättää Lockhardille se mieluisa velvollisuus, jota hän oli ollut täyttämässä, ja palasi takaisin portille. Sinne saavuttuansa hän alkoi jokseenkin närkästyneenä kysellä syytä Kalebin huhuilemiseen; mutta kunnon ukko huusi: "Hst, herra! hst! suokaa minun vain virkkaa sananen, jota ei käynyt sanominen ihmisten kuullen. – Kas tässä" – hän pisti äsken saamansa rahat Ravenswoodin käteen – "tässä on kolme kultakolikkoa – kyllähän te tarvitsette rahaa matkalla. – Mutta kuulkaa, hst!" – sillä Ravenswood rupesi vastustelemaan tätä lahjaa – "älkää siitä hiiskuko sanaakaan, katsokaa vain, että ensimmäisessä kylässä, jonka läpi kuljette, saatte ne särjetyksi; sillä nämä kolikot ovat upi-uudet, vasta rahapajasta päässeet, ja siis hiukan liian helpot tuntea."

"Sinä unohdat, Kaleb", virkkoi Ravenswood koettaen saada palvelijaansa ottamaan takaisin rahat ja päästämään irti suitset, "sinä unohdat, että minulla itsellänikin vielä on muutamia kultakolikolta jäljellä. Pidä sinä nämä itse, vanha ystäväni. Ja nyt vielä kerran: hyvästi! Minulla on tarpeeksi rahaa, sen vakuutan. Tiedäthän itsekin, että elantomme sinun toimesi kautta on maksanut meille sangen vähän, tuskinpa yhtään mitään."

"No hyvä", sanoi Kaleb; "nämä käytetään sitten teidän tarpeisiinne toisen kerran. Mutta katsokaa vain onko teillä tarpeeksi. Sillä pitäähän teidän sukunne kunnian ylläpitämiseksi antaa vähän juomarahaa palvelijoille. Ja pitäähän teillä olla jotakin näytettävänä, jos joku sanoisi: Herra Ravenswood, panetteko kolikon vetoon? Sitten te voitte ottaa esille kukkaronne ja vastata: Miksikä en? Mutta pitäkää vaari, ettette kuitenkaan suostu vedon ehtoihin ja pistätte kukkaron takaisin taas taskuunne, ja – "

"En tätä kauemmin voi kärsiä, Kaleb – minun pitää todella jo lähteä."

"Ja te siis kuitenkin lähdette?" virkkoi Kaleb hellittäen Ravenswoodin hevosen suitset kädestään ja muuttaen saarnaavan äänensä tunteelliseksi ja surulliseksi. "Ja te siis kuitenkin tahdotte lähteä huolimatta siitä, mitä olen kertonut ennustuksesta ja kuolleesta morsiamesta ja Ahdin liejuhietikosta? – No niin! itsepäisen miehen pitää saada seurata omaa päätänsä – se joka hiiteen pyrkii, menköön hiiteen. Mutta pitäkää sentään vaari hengestänne, herra, jos menette puistoon metsästämään – älkää juoko haltijan lähteestä. – Hän on mennyt! Hän on jo kapean tien alapäässä kiitäen kuin nuoli tytön perässä! – Pää on tänäpäivänä silvottu poikki Ravenswoodin suvulta aivan kuin minä napsahuttaisin sipulin taimen pään poikki!"

Vanha palvelija seisoi kauan aikaa katsellen herransa jälkeen, usein pyyhkien pois silmiin nousevan sumun voidakseen niin kauan kuin mahdollista erottaa Ravenswoodin pulskan vartalon muista ratsumiehistä. "Taas kiinni tytön hevosen suitsista – aivan kiinni tytön hevosen suitsissa! – Viisaastipa pyhä profeetta puhui: Tästä teidän myös pitää nähdä, että vaimolla oli valta kaikkien miesten yli. – Ja ilman tätä tyttöä meidän häviömme ei olisi tullut perinpohjaiseksi."

Sydän täynnä tämmöisiä surullisia aavistuksia Kaleb palasi tehtäviinsä Wolfs Cragiin heti kun hänen huolensa esinettä ei enää voitu erottaa matkajoukosta, joka poistuessaan näytti yhä pienemmältä.

Sillä välin matkustajat kulkivat iloisesti tietänsä. Kerran päätöksen tehtyään ei Ravenswood ollut niitä miehiä, jotka toimeenpanossa epäilevät tai häilyvät. Hän nautti täysin siemauksin sitä iloa, jonka neiti Ashtonin seura tuotti hänelle, ja hänen harras, kohtelias keskustelunsa Lucyn kanssa oli niin leikillistä kuin hänen mielenlaatunsa ja sukunsa tila suinkin sietivät. Valtiosinetinvartiaa suuresti ihmetytti, kuinka syvämielisesti nuori Ravenswood puhui ja kuinka tavattoman paljon hän oli hyötynyt tieteellisistä harjoituksistansa. Valtionsinetinvartian virka- ja seurustelutapa vaikuttivat sen, että hän oli sangen taitava tuomari tämmöisissä asioissa; ja hän osasi myös pitää suuressa arvossa erästä nuorenherran avua, jota hän itse oli peräti vailla – nimittäin Ravenswoodin pirteää, neuvokasta uljuutta, joka ei näyttänyt tietävän mistään pelosta tai epäilyksestä. Sydämessään valtiosinetinvartia iloitsi siitä, että hän oli saanut näin pelättävän vastustajan lepytetyksi, ja samalla hän myös pelon sekaisella mielihyvällä ajatteli, mitä mainioita töitä tämä nuorukainen saattaisi saada toimeen, kun vain hovisuosion tuuli kerran paisuttaisi hänen purjeitansa.

"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa", arveli hän, sillä hänen mieleensä kohosi aina Ashtonin rouvan haamu vastustamaan tätä hänessä nyt vallitsevaa ajatusta. "Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa Lucyn naimisliitosta kuin että sangen vaarallinen riita tulee hyvällä sovitetuksi ja että me saamme jalomielisen, uljaan, hyvälahjaisen ja korkeasukuisen vävyn? – Että me saamme vävyn, joka varmaan on kohoava korkealle heti kun tuuli kääntyy hänen puoleensa, vävyn, jonka voima juuri on siinä, mikä meissä on heikkoa, nimittäin vanhassa sukujohdossa ja miekkamiehen luonteessa? – Eihän toki järkevä vaimo panisikaan vastaan – mutta, voi!" – Hänen todistelemisensa keskeytyi tähän, kun hän muisti, ettei Ashtonin rouva aina ollut järkevä sillä tavalla kuin hän sen sanan ymmärsi. – "Jos hän pitäisi jotakuta Mersestä kotoisin olevaa raakaa maajunkkaria parempana kuin tätä uljasta nuorta herraa ja sitä hänen mukanaan seuraavaa etua, että saamme huokeilla sovittajaisilla Ravenswoodin kartanon omistuksen itsellemme vahvistetuksi – niin se todella olisi hupakon teko!"

Näin mietiskeli vanha valtiomies, kunnes he joutuivat lordi Bittlebrainin kartanoon, missä he ennen tehdyn sopimuksen mukaan aikoivat syödä päivällisensä ja vähän levähtää, ennenkuin iltapuolella jatkoivat matkaansa.

Heidät otettiin ylenpalttisen vieraanvaraisesti vastaan, ja korkeasukuinen isäntäväki osoitti varsinkin aivan erinomaista kohteliaisuutta Ravenswoodin nuorelle herralle. Seikka näet oli se, että lordi Bittlebrain oli hankkinut itselleen lordi-arvonsa suurimmaksi osaksi jollakin taidon verukkeella, viisaanmiehen maineellaan, jonka todellisena perustuksena oli vain sangen tavallinen, arkipäiväinen puhelemisentaito ja ajanmuutosten tarkka vaarinottaminen, sekä lopuksi sillä kyvyllään, että hän osasi niille, jotka parhaiten palkitsivat, tehdä pieniä valtiollisia palveluksia. Hän ja hänen rouvansa eivät kuitenkaan olleet täydellisesti perehtyneet uuteen arvoonsa, sillä aika ei vielä ollut totuttanut heitä siihen; siitä syystä he olivat sangen halukkaat seurustelemaan veljien ja vertaisten tavalla semmoisten kanssa, jotka olivat syntymästään saakka kotiutuneet tuohon korkeaan ilmapiiriin, mihin heidät vasta oli alemmasta paikasta korotettu. Ja heidän erinomainen kohteliaisuutensa Ravenswoodille taas, niinkuin luonnollista, korotti hänen arvoansa valtiosinetinvartiankin silmissä. Sillä vaikka herra Ashton täydellä syyllä halveksi lordi Bittlebrainin taitoa ylimalkaan, niin hän kuitenkin piti häntä erinomaisen terävä-älyisenä miehenä kaikissa semmoisissa asioissa, jotka koskivat hänen omaa etuansa.

"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt", ajatteli hän itsekseen; "ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella leipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin kerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä vinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa ja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin tarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä mustapintaiset otsansa toiselle torille."

Kestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi matkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen jälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki palvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista juotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.

Pimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka pitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin vartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat yötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa poikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän kumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin samantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän vaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen saakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä hyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä, kun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä ja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän muisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan silmänsä taakse, näkyi silloin "mustana kuin murhevaate." Samainen etuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat kauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa, toiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin ja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan palvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon ulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat totutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan heräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran muodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi joutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon ympäröimänä.