Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 15
Valtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä ystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa luonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran muodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään kumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin kasvoilla ilmenevät tunteet.
Kaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta hopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan saliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon nykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien sijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean huoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta lakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös kaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla sekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu tammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat paisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja muotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä sota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä ennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja Marian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin, kahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä valtiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä, juonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine nauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka oli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut ajettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet, äkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan. Sanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut sanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin luonnetta. "Ja siksikö" ajatteli Ravenswood, "minun esi-isieni kuvat revittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset linnunpelättimet saisivat sijaa!" – Hän katsoi niihin jälleen, ja hänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut yhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin ennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä vielä pari kolme hollantilaista drôleries, jolla nimellä siihen aikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä myöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä kokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja rouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä kaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä, ylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan osannut – lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen veitikkamaisuus viekoitellut häntä – saada herran muotoon sitä peloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että isännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi katsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin valtikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli akkavallan alla. – Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla matoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa kamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden kirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko huoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.
"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?" kysyi herra Ashton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.
Mutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä toimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia, että hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun yllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että illallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä mietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen pehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi ulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis keskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta kuin vain hänen vallassaan oli.
"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä parannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun vastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä huonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun ilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni työhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli hankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä nurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli minun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka."
"Minullakin on nuori hupakko", virkkoi valtiosinetinvartia, joka mielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, "joka on melkein samantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun pääsee metsään. – Kummapa, kun ei häntä nyt näy. – Lockhard, – lähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. – Hän mahtaa olla, niinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni – se tyttö hetukka, herra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo."
Mutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se olikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.
"Meidän täytyi", sanoi hän, "jättää tähän huoneeseen muutamia rautahaarniskoita ja muotokuvia – saisinko kysyä, mihinkä ne on pantu?"
"Niin", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, "kartano korjattiin meidän poissa-ollessamme – cedant arma togae (aseet jättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause, niinkuin tiedätte. – Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä, liiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. – Minä toivon – minä uskon niiden olevan hyvässä korjuussa – minä tiedän varmaan antaneeni sellaisen käskyn – saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat löytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja ottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne sattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?"
Nuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret ristissä rinnalla huoneen katselemista.
Henrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään ja juoksi isänsä luokse.
"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä, ettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka Robert Wilson on tuonut Gallowaystä."
"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne tulemaan."
"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy", vastasi poika. "Mutta annas kun äiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!"
"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka", torui isä. "Missä on maisteri?"
"Mennyt häihin Dunbariin – toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta päivällisekseen"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista laulua:
"Dunbarissapa hakkelusta sai —
vallera, valleralla!
Parempaa on ja pahempaakin kai —
vallera, valleralla!"
"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle hänen hyvästä huolenpidostaan", sanoi herra Ashton. "Ja virkapas, Henrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?"
"Norman ja Robert Wilson – paitsi itseäni."
"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi – todella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. – Ethän sinä, veikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka rajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja – "
"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni", tokaisi nuori huimapää aivan pelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, "Norman on ampunut hirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli vain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä lordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen sarvissa – kuulkaa mitä Lucy sanoo – oli muka kymmenen haarukkaa – onko se totta?"
"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän. Mutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle kaikki sellaiset asiat. – Mene, Henrik, kysy häneltä – hän on Ravenswoodin nuoriherra."
Näin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja Ravenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin, katsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen luoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen rohkeudella ja sanoi: "Kuulkaa, herra – kertokaapas minulle!"
Mutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään hänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja tuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli hänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan vilkkauden.
"Tule tänne, pikku mies", sanoi Ravenswood, "niin kerron sinulle kaikki mitä hirvenajosta tiedän."
"Mene herran luo, Henrik", käski isä, "ethän ole ennen ollut noin jörö."
Mutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään. Päinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi, hiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut, isänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood katsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja tämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen päänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään puhuivat.
"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Minä pelkään", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.
"Mitä sinä pelkäät, pöllö?" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä kaulukseen. "Mitä kummia sinä pelkäät?"
"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?" kysyi poika puolestaan kuiskaavalla äänellä.
"Minkä kuvan, sinä hupsu?" sanoi isä. "Tähän asti olen luullut sinua vain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää pöllö."
"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja hän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan kehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä pyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu niinkuin tällä herralla – eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä niinkuin kuvassa – ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä kaulus niinkuin tällä – ja" —
"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen, poika-hupakko?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä kartanosta", sanoi poika, "ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä takanaan valepuvussa – ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä: Minä odotan aikaani – ja jos hän surmaa teidät takkakivelle, niinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä vielä ovat näkyvissä?"
"Hss, joutavaa lörpötystä!" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo häijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. – "Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on pöydässä."
Ja samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen toisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen, neitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat varjostivat, – hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu ratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin – hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus – ne haihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli, kaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat painostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin viattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä pujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä, ei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei valtiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa kasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku maan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat kuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa oleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ma kyllä väärin teen,
ja pelkäänpä, ett' isän valitus
taivaasta rangaistusta langettaa
tään lapsen epäkuuliaisen päähän.
Mut järki sanoo myös, ei isätkään
saa liian tiukoin ohjin pidätellä
lastensa rakkautta, estäen
Jumalan luomaa pyhää tunnetta.
Sialta on helmi kadonnut.
Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.
"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin kauravelleihini ja lampaanlapaan."
Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset säädyt – erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."
Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta, eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.
Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän kävelynsä ei näyttänyt tête-à-tête'ltä (kahdenkesken ololta); mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle juoksi pitkät matkat edeltä.
Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.
He lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa paremmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä, vaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko istui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä syksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten äänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä kohti. "Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton", sanoi Liisa; "mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne."
"Ja miksi niin luulet, Liisa?" virkkoi Lucy; "tai kuinka voit sen niin varmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?"
"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat sokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen aikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän korviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät ovat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin."
"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän", virkkoi Lucy. "Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?"
"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen – jalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan. Mutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja – jos niin eriskummallisen asian saisin päähäni – niin sanoisin sitä jonkun Ravenswoodin astunnaksi."
"Sinulla tosiaan", sanoi Ravenswood, "on niin tarkka korva, että töintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. – Minä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra – entisen isäntäsi poika."
"Tekö!" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, – "tekö olette Ravenswoodin nuoriherra – täällä – tässä paikassa ja tämän tytön seurassa? – En voi uskoa sitä. – Antakaa minun vanhan käteni koetella teidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole pettäneet."
Ravenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan vapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.
"Niin on todella!" päätti Liisa. "Nämä ovat Ravenswoodin kasvot yhtä hyvin kuin se ääni, jonka kuulen, on Ravenswoodin – Ravenswoodien ylpeät, kauniit kasvonpiirteet ja rohkea, käskevä ääni. – Mutta mitä te täällä teette, Ravenswoodin nuoriherra? – Mitä teette täällä vihamiehenne tiluksilla ja hänen lapsensa seurassa?"
Liisan posket tulistuivat, kun hän näin lausui, samoinkuin luultavasti keskiajalla olisivat tulistuneet jonkun vanhan vasallin posket, jonka läsnäollessa hänen nuori läänitysherransa olisi osoittanut esi-isäin hengestä turmeltumisen merkkejä.
"Herra Ravenswood", selitti Lucy, joka paheksui tämän tutkinnon moittivaa luonnetta ja siis halusi lyhentää sitä, "herra Ravenswood on tullut vieraisille isäni luokse."
"Vai niin!" sanoi vanha vaimo kummastuneella äänellä.
"Minä tiesin", jatkoi Lucy, "että hänestä olisi hauska, jos veisin hänet teidän mökkiänne katsomaan."
"Missä, totta puhuen, Liisa", lisäsi Ravenswood, "toivoin saavani ystävällisempää kohtelua."
"Se on oikein ihme!" mutisi vanha vaimo itsekseen. "Mutta Herran tiet eivät ole samat kuin meidän tiemme, ja hänen tuomionsa tulevat täytetyiksi keinoilla, joita emme me likimaillekaan ylety käsittämään. – Kuulkaa, nuoriherra", lausui hän sitten, "teidän esi-isänne olivat leppymättömät vihassa, mutta kuitenkin kunnialliset; he eivät pyytäneet vihamiehiänsä turmioon teeskennellyn ystävyyden peitteen alla. – Mitä teillä on tekemistä Lucy Ashtonin kanssa? – Miksi teidän jälkenne käyvät samaa polkua kuin hänen? – Miksi teidän äänenne kajahtaa yhtaikaa ja sopusoinnussa herra William Ashtonin tyttären äänen kanssa? – Nuori mies, se, joka tahtoo kostaa kunniattomilla keinoilla – "
"Vaiti, vaimo!" tiuskaisi Ravenswood vihaisesti. "Perkelekö sun kielesi panee liikkeelle? – Kuule sanojani, että tällä nuorella neidolla ei koko maan päällä ole ainoatakaan ystävää, joka mieluummin antautuisi vaaralle alttiiksi varjellaksensa häntä väkivallasta tai loukkauksia vastaan!"
"Ja jos niin on laita", virkkoi vanha vaimo muuttuneella, surullisella äänellä, "niin sitten Jumala teitä molempia auttakoon!"
"Aamen! Liisa", sanoi Lucy, joka ei ollut käsittänyt sokean vaimon sanojen tarkoitusta, "ja antakoon sinulle järkeä ja iloisemman mielen. Sillä jos edelleen, sen sijaan että sinun pitäisi lausua ystäväsi tervetulleiksi, pidät tämmöisiä puheita, niin hekin saattavat ruveta ajattelemaan sinusta samaa kuin muut ihmiset."
"Ja mitä sitten muut ihmiset ajattelevat?" kysyi Ravenswood, jonka mielestä vanhan vaimon puhe tuntui myös sekavalta.
"He ajattelevat", kuiskasi Henrik Ashton, joka juuri oli saapunut paikalle, Ravenswoodin korvaan, "että Liisa on noita-akka, joka olisi poltettava silloin, kun muutkin noita-akat Haddingtonissa poltettiin."
"Mitä te sanotte?" sanoi Liisa kääntyen pojan puoleen, sokeat kasvot aivan punaisina vihastuksesta; "että muka minä olen noita-akka, joka olisi ollut poltettava niiden turvattomien raukkojen kanssa, jotka Haddingtonissa murhattiin?"
"Näettekö nyt", kuiskasi Henrik jälleen, "ja minä kuiskasin kuitenkin vienommalla äänellä kuin kyntörastas ruikuttaa!"
"Jos koronkiskuri ja sortaja ja köyhän miehen kasvojen polkija ja vanhojen rajapyykkien siirtäjä ja vanhojen sukujen hävittäjä pantaisiin samalle roviolle minun kanssani, niin sittenpä sanoisin: pistäkää tuli alle, Jumalan nimeen!"
"Tämä on hirmuista!" virkkoi Lucy. "En ole koskaan nähnyt tätä turvatonta vaimo-parkaa tämmöisessä tilassa. Mutta ikänsä ja köyhyytensä vuoksi ei häntä sovi moittia. – Tule, Henrik, lähdetään nyt – hän tahtoo puhua herra Ravenswoodin kanssa kahden kesken. Me menemme kotiin päin ja levähdämme vähän 'Haltijan lähteen äärellä', lisäsi hän Ravenswoodiin kääntyen."
"Ja, Liisa", virkkoi poika, "jos tunnet jonkun jäniksen, joka juoksee metsäkaurislaumojen läpi ja saa ne ennen aikaansa poikimaan, niin voit sanoa sille terveiseni ja ilmoittaa, että jos Normanilla ei ole valmista hopealuotia häntä varten, niin minä lainaan yhden takkini napeista siihen tarpeeseen."
Liisa ei vastannut mitään niin kauan kuin sisar ja veli olivat niin lähellä, että he olisivat kuulleet. Sitten hän sanoi Ravenswoodille: "Vai tekin suutuitte minuun rakkauteni vuoksi? – Ei kumma, että se loukkasi vieraita – mutta tekin olette suutuksissa!"
"En ole suutuksissa, Liisa", vastasi Ravenswood, "minä vain kummastelen, että sinä, jonka terävää älyä olen niin usein kuullut kehuttavan, lausuit ilmi näin loukkaavia ja perättömiä oletuksia."
"Loukkaaviako?" virkkoi Liisa. – "Niin, ainahan totuus on loukkaava – mutta perättömiä ne eivät suinkaan ole."
"Ja minä sanon sinulle, vaimo, ne ovat perättömiä", vastasi Ravenswood.
"Sitten maailma on muuttanut tapansa ja Ravenswoodit perityn luonteensa ja vanhan Liisan äly on vielä sokeampi hänen silmiään. Milloinka joku Ravenswood on käynyt vihamiehensä talossa muussa kuin koston tuumissa? – Ja tänne te olette tullut, Edgar Ravenswood, joko turmiollisissa tuumissa tai vielä turmiollisemmissa rakkauden hankkeissa."
"Ei kumpaisissakaan", vakuutti Ravenswood, "siitä annan kunnian-sa – tarkoitan, sen vakuutan."
Liisa ei voinut nähdä, miten Ravenswoodin poski punastui, mutta hän huomasi, että nuoriherra oli kahden vaiheella ja peruutti lujemman vakuutuksen, jonka hän ensin oli ollut liittämäisillään kieltoonsa.
"Näin siis on asian laita", lausui Liisa, "ja senpätähden tyttö lupasikin odottaa Haltijan lähteen äärellä! Usein on sitä paikkaa väitetty ravenswoodilaisille turmiolliseksi paikaksi – usein on niin ollutkin – mutta tuo vanha sananparsi ei ole koskaan ollut niin tosi kuin tänä päivänä."
"Sinä teet minut hulluksi, Liisa", sanoi Ravenswood. "Sinä olet vielä hupsumpi ja taikauskoisempi kuin Balderston-ukko. Oletko sinä niin huono kristitty, että luulet minun nyt aikovan nostaa sodan Ashtonin sukua vastaan, niinkuin muinaisina verisinä aikoina oli tapana? Vai luuletko minua semmoiseksi narriksi, etten voi kävellä nuoren neidon kanssa häneen heti silmittömästi rakastumatta?"
"Ajatukseni", vastasi Liisa, "ovat minun ajatuksiani. Ja jos ruumiillinen näköni ei voikaan nähdä ympärilläni olevia esineitä, niin näänpä sentään kenties sitä selvemmin tulevia tapahtumia. Oletteko tullut ajatelleeksi, että teidän pitäisi saman pöydän ääressä, joka ennen oli teidän isänne oma, istua alimmaisena, nykyisen ylpeän isännän sukulaisena ja seuralaisena? – Että teidän tulisi elää hänen armoillaan – seurata häntä kaikkialla kavaluuden ja juonittelun syrjäpoluilla, joilla hän paremmin kuin kukaan muu osaa teitä opastaa? – että te saisitte luut kaluttavaksi hänen saaliistaan, sitten kun hän ensin on itse syönyt lihat? – Voitteko aina puhua niinkuin herra Ashton puhuu, ajatella niinkuin hän ajattelee, antaa valtiopäivä-äänenne niinkuin hän antaa, ja voitteko nimittää isänne murhaajaa rakkaaksi apeksenne ja kunnioitettavaksi suojelusherraksenne? Ravenswoodin nuoriherra, minä olen teidän sukunne vanhin palvelija ja minä näkisin mieluummin teidät arkkuun laskettuna ja haudattuna!"
Myrsky, joka nyt nousi Ravenswoodin mielessä, oli sanomattoman suuri. Liisa oli koskettanut tuntohermoa, jonka nuoriherra suurella vaivalla oli hetkeksi saanut turtumaan. Ravenswood astui kiireisin askelin edestakaisin pienessä puutarhassa ja huusi: "Vaimo! Sinä olet jo haudan partaalla ja kuitenkin tohdit kehoittaa herrasi poikaa verityöhön ja kostoon?"
"Jumala varjelkoon!" lausui Liisa juhlallisesti. "Ja sentähden juuri soisin, että te lähtisitte pois tästä onnettomasta maan-äärestä, missä teidän rakkautenne yhtä paljon kuin teidän vihannekin uhkaa tuottaa välttämätöntä turmiota, ainakin häväistystä sekä teille että myös muille. Minä tahtoisin, jos tässä kuivettuneessa kädessä vain olisi siihen voimaa, varjella Ashtoneja teiltä ja teitä Ashtoneilta, ja kumpaisiakin heidän omilta himoiltaan. Teillä ei saa olla mitään – ei yhtään mitään tekemistä heidän kanssaan. Lähtekää pois heidän läheisyydestään; ja jos Jumala onkin päättänyt iskeä kostonsa sortajan sukuun, niin älkää olko välikappaleena."
"Minä tahdon miettiä sanojasi, Liisa", virkkoi Ravenswood rauhallisemmin. "Minä uskon, että tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä käytät kuitenkin ylenmäärin vanhalle palvelijalle tulevaa puhumisen vapautta. Mutta nyt, jää hyvästi! Ja jos Jumala minut joskus parempiin varoihin saattaa, niin kyllä muistan laittaa elämäsi hiukan mukavammaksi."
Näin sanoen hän pisti kultarahan eukon käteen; mutta Liisa ei tahtonut ottaa sitä vastaan; ja Ravenswoodin yrittäessä väkisin antaa sitä, raha putosikin maahan.
"Antakaa sen hetken aikaa olla maassa", sanoi Liisa, kun Ravenswood kumartui sitä nostamaan. "Ja uskokaa minua, tämä kultaraha on vertauskuva hänestä, jota te rakastatte. Hänkin on yhtä kallisarvoinen, sen myönnän; mutta saadaksenne hänet teidän täytyisi alentaa itseänne maan tasalle. Mitä minuun tulee, niin on minulla sangen vähän tekemistä kullan ja maallisten halujen kanssa. Ja paras sanoma, jota minä toivoisin, olisi se, että Edgar Ravenswood on sadan penikulman päässä esi-isiensä maalta eikä koskaan enää aio palata tänne."
"Liisa", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus johtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea vaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta, "äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä et ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista varjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka siis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan minua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista tunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on keskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa – kun ne ovat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä minua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla itsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä surullisia muistoja minulle."
Liisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen syviin mietteihin. "Minä tahdon sanoa teille totuuden", sanoi hän viimein kohottaen päätänsä, "minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni, olkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. – Lucy Ashton rakastaa teitä, Ravenswoodin herra!"
"Mahdotonta", väitti Ravenswood.
"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt", vastasi sokea vaimo. "Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän muistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun tottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen – jos todella olette kunnian mies ja isänne poika – te tämän syyn vuoksi pakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin lamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte täällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin, välttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä ilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään olisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen minulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra – te olette kuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin katoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin olette petturi – ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä tähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu."
Näin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli mökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien ajatustensa valtaan.
