Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 21

"Herra Ashton pääsi torniini väkirynnäköllä", vastasi Ravenswood, "ja vähänpä iloa hänelle, niinkuin monelle muullekin voittajalle, tuli valloituksestaan."

"No, no!" virkkoi markiisi A – , jonka arvontunto nautitusta viinistä oli vähän höltynyt, "pitääpä minun kaikesta päättäen hieman mielistellä teitä ennenkuin suotte minulle suojaa katoksenne alla. – Kas näin, juodaanpa tämä pikari tyhjäksi sen nuoren neitosen terveydeksi, joka äskettäin vietti yönsä Wolfs Cragissa ja tuli siellä hyvin toimeen. – Eipä minun luuni ole niinkään herkkätuntoiset kuin hänen, ja olen päättänyt nukkua tämän yön samassa kamarissa, missä hän silloin oli, joten saan kokea, miten rakkaus voi pehmentää kovat vuoteet."

"Teidän vallassanne, herra markiisi, on ottaa niskoillenne mitä lihankidutuksia mielenne tekee", sanoi Ravenswood. "Mutta sen minä sanon teille, että kyllä vanha passarini hirttää itsensä tai heittäytyy muurilta mereen, jos te niin äkkiarvaamatta tulette meille vieraaksi – minä vakuutan teille, meidän talomme on typötyhjä kaikesta."

Mutta tähän tunnustukseen markiisi ei vastannut muulla kuin että hän vakuutti olevansa väliäpitämätön kaikesta mukavuudesta ja päättäneensä lujasti käydä Wolfs Cragin tornissa. Yksi hänen esi-isistäänkin, sanoi hän, oli siellä ollut pidoissa ennenkuin hän yhdessä silloisen Ravenswoodin lordin kanssa läksi Floddenin tappeluun, jossa he molemmat saivat surmansa. Näin ahdistettuna Ravenswood pyysi saada ratsastaa edeltä, jotta hän voisi varustaa vastaanottoa sen verran kuin ajan ja asiain täpäryys sallivat. Mutta markiisi vakuutti tahtovansa pitää häntä seurassaan eikä suostunut muuhun kuin että sanansaattaja lähetettäisiin ennakolta viemään onnettomalle hovimestarille Kaleb Balderstonille tietoa aiotusta rynnäköstä.

Ravenswood kävi pian sen jälkeen markiisin pyynnöstä sukulaisensa vaunuihin istumaan. Ja kun he matkalla tulivat vielä tutummiksi, niin korkea herra ilmoitti tarkemmin, mitä keinoja hänellä oli mielessä sukulaisensa onnen edistämiseksi siinä tapauksessa, että hänen omat valtiolliset hankkeensa menestyisivät. Hän tahtoi lähettää Ravenswoodin meren taakse salaiselle, erittäin tärkeälle asialle, jota ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin korkeasukuiselle, taitavalle ja täydesti luotettavalle miehelle; semmoisen toimen uskominen oli osoittava suurta luottamusta henkilöön, jolle se annettiin, ja se oli siis oleva nuorelleherralle sekä kunniaksi että eduksi. Meidän ei tarvitse tarkemmin selittää tämän lähettiläsmatkan laatua eikä tarkoitusta. Riittäköön se, että Ravenswood suostui mielellään; sillä hän iloitsi suuresti siitä, että nyt näki edessään tilaisuuden päästä nykyisestä varattomuudestaan ja joutilaisuudestaan omavaraiselle kannalle ja kunnialliseen työhön. Hän kuunteli vielä hartaalla halulla niitä tarkempia selityksiä, joita markiisi piti nyt tarpeellisena antaa hänelle, kun Wolfs Cragiin lähetetty sanansaattaja palasi takaisin tuoden Kaleb Balderstonin nöyrimmät terveiset sekä sen vakuutuksen, että "kaikki, sen verran kuin vain ajan täpäryys salli, varustettaisiin korkeiden herrojen säädynmukaista vastaanottoa varten."

Ravenswood tunsi hyvin hovimestarinsa puhetavan luottaakseen liiaksi tähän vakuutukseen. Hän tiesi, että Kaleb teki samoin kuin Espanjan kenraalit 16 – vuoden sotaretkellä, jotka ylipäällikkönsä Oranian prinssin suureksi harmiksi aina vakuuttivat väkensä olevan täysilukuisen ja täydellisesti varustetun. Sillä he olisivat mielestään halventaneet omaa arvoansa ja häväisseet Espanjan kunniaa, jos olisivat tunnustaneet miesten tai ampumavarojen puutteen, ennenkuin tappelupäivänä asian ilmituleminen oli välttämätön. Ravenswood katsoi siis tarpeelliseksi varoittaa markiisia, ettei hän liiaksi luottaisi Kalebin komeaan lupaukseen, koska se ei suinkaan ollut minään takeena sangen huonoa varustusta vastaan.

"Te arvaatte varanne liian vähäisiksi, Ravenswoodin nuoriherra", vastasi markiisi, "taikka tahdotte tuottaa minulle arvaamattoman ilon. Sillä tästä ikkunasta näen aika valon sillä puolella, missä, jos oikein muistan, Wolfs Cragin pitäisi olla. Ja tuosta loistosta päättäen, joka lähtee teidän vanhasta tornistanne, eivät vastaanottovarustukset suinkaan liene aivan vähäisiä. Muistan, että teidän isännekin kerran samalla lailla petti minua, kun noin kaksikymmentä vuotta sitten menimme hänen tornillensa aikoen metsästää pari päivää haukoilla. Mutta sittenkin me silloin vietimme aikamme yhtä hauskasti Wolfs Cragissa kuin jos olisimme olleet omassa metsästyskartanossani B – ssä."

"Korkeasti kunnioitettava herra, te saatte, pelkään minä, kokea, että Wolfs Cragin nykyisen omistajan vieraanvarat ovat jokseenkin supistuneet", vastasi Ravenswood, "joskin hyvä tahto, sitä tuskin tarvinnee lisätä, on entisellään. Mutta minäkään en paremmin kuin te, herra markiisi, voi selittää, mistä tuo kirkas, loistava valo Wolfs Cragin yläpuolella johtuu. Tornin ikkunat ovat harvassa ja pieniä, ja alikerran ikkunat eivät näy tänne siitä syystä että pihamuuri on edessä. Minä en ymmärrä, mikä luonnollinen valaistus näin voisi loistaa."

Kauanpa ei valon syy pysynytkään salassa. Melkein samassa saattavat ratsumiehet pysähtyivät, ja Kaleb Balderstonin ääni kuului vaunun ikkunan edustalta, surusta ja pelosta sortuneena: "Voi, voi, hyvät herrat! – Voi, voi, korkeat, armolliset herrani! – Voi, voi, poiketkaa oikealle! – Wolfs Crag palaa kamareineen, kaluineen – kaikkine kalleine koristuksineen sekä sisältä että ulkopuolelta – kaikkine koreine huonekaluineen, maalauskuvineen, tapetteineen, kirjailuineen, verhoineen – kaikkine kaluineen päivineen, ikäänkuin ne eivät olisi mitään parempaa kuin herneenpalkoja ja herneenvarsia! – Poiketkaa oikealle, hyvät herrat, olkaa niin armolliset – teille on hiukan ruokaa varustettuna Smalltrashin mummon luona. – Mutta voi, voi kuitenkin tätä päivää ja voi minua, jonka on täytynyt se elävin silmin nähdä!"

Ravenswood hämmästyi ensi hetkessä sanattomaksi tästä uudesta arvaamattomasta vahingosta. Mutta vähän ajan perästä toinnuttuaan hän hyppäsi alas vaunuista, sanoi kiireesti jäähyväiset korkeasäätyiselle sukulaiselleen ja alkoi astua mäkeä ylös tornille päin, jonka palo, nyt täyteen voimaan ja vauhtiin kiihdyttyään, kohotti ilmaan korkean punertavan tulipatsaan, niin että valtameren selän vierivät aallotkin kimaltelivat.

"Ottakaa hevonen", huusi markiisi suuresti liikutettuna tästä nuoren holhottinsa uudesta, arvaamattomasta vastoinkäymisestä; "ja tuokaa ratsuni tänne. – Ja kiirehtikää, te lurjukset, katsomaan, eikö saisi osaa huonekaluista pelastetuksi tai kenties koko tulipalonkin sammutetuksi – ratsastakaa, te lurjukset, niinkuin kuolema teitä ajaisi takaa!"

Palvelijat läksivät heti liikkeelle kannustaen hevosiansa ja huutaen Kalebia, että hän neuvoisi tien. Mutta tämän melunkin voittaen kajahti huolellisen hovimestarin ääni: "Ei, ei, miehet, – ei, seisahtukaa – kääntykää takaisin, Herran tähden! – Menköön tämän maailman tavara hukkaan, ihmishenkiä ei saa vielä lisäksi mennä. – Tornin kellarissa on kolmekymmentä tynnyriä ruutia, jotka tulivat Dunkirkestä vanhan lordin aikana – tuli ei luullakseni voi enää olla kaukana siitä paikasta – poiketkaa oikealle, pojat, Herran tähden – oikealle! – Asettakaamme niin, että mäki on meidän ja vaaran välillä – jos kenelle Wolfs Cragin tornin kulmakivi kolahtaisi päähän, niin sepä ei enää tohtoria kaipaisi!"

Helppo on uskoa, että tämä ilmoitus sai markiisin ja hänen palvelijansa kiireesti poikkeamaan sille tielle, minne Kaleb käski, ja he veivät Ravenswoodinkin kanssaan, vaikka asiassa oli paljon, jota hän ei millään muotoa voinut ymmärtää. "Ruutia!" huusi hän tarttuen kiinni Kalebiin, joka turhaan pyrki pakoon, "mitä ruutia siellä olisi? Kuinka näin paljon ruutia voi minun tietämättäni olla minun talossani, sitä en käsitä."

"Mutta minä sen käsitän", keskeytti hänet markiisi kuiskaten, "minä sen aivan hyvin käsitän – mutta, Jumalan tähden, älkää tällä kertaa kyselkö häneltä enempää."

"Kas niin", virkkoi Kaleb riistäytyen irti ja korjaten rutistuneita vaatteitaan, "tottahan te, armollinen herra, nyt uskonette, kun tämä korkeasti-kunnioitettava herra markiisikin todistaa asian. – Muistattehan, armollinen herra markiisi, että sinä vuonna, jolloin William kuningas kuoli – "

"Hst, hst, veikkoseni!" keskeytti markiisi. "Kyllä minä selitän asian herrallesi."

"Mutta eikö kukaan wolfs-hopelaisista", kysyi Ravenswood, "tullut sinua auttamaan ennenkuin tuli pääsi tällaiseen vauhtiin?"

"Kyllähän heitä tuli, tuli aika joukko noita lurjuksia!" sanoi Kaleb. "Mutta totta puhuen, en minä ensi hädässä tahtonut päästää heitä sisään, kun meillä tornissa oli niin paljon hopea-astioita ja muita kalleita kaluja."

"Piru vieköön tuon hävyttömän valehtelijan!" huusi Ravenswood, joka ei voinut enää hillitä suuttumustaan. "Siellä ei ollut luodinkaan vertaa – "

"Ja paitsi sitä", lisäsi hovimestari koroittaen ääntään sangen epäkunnioittavalla tavalla, niin että herran sanat jäivät kuulumattomiksi, "tuli kiihtyi niin kiireesti, kulkien juhlasalin tapetteja ja veistoksia myöten. Ja heittiöt pötkivät pakoon kuin hiiret, heti kun ruudista saivat vihiä."

"Olkaa niin hyvä", pyysi markiisi Ravenswoodia, "älkää häneltä kyselkö enempää."

"Ainoastaan yhtä asiaa vielä kysyn, korkeasti-kunnioitettava herrani – mihinkä Anna-Maija parka on joutunut?"

"Anna-Maijako?" vastasi Kaleb. "Eipähän minulla ollut aikaa huolehtia hänestä – hän on arvattavasti tornissa odotellen kauheata kuolemaansa."

"Niin totta kuin taivaassa on Jumala", virkkoi Ravenswood, "minä en tästä kaikesta saa mitään selkoa! Uskollisen vanhan palvelijani henki on vaarassa, herra markiisi – en salli nyt kauemmin pidättää itseäni – minä lähden ainakin sinne katsomaan, onko todella vaara niin suuri kuin mitä tämä vanha hupsu sanoo.

"No sitten niin totta kuin minä syön teidän leipäänne", sanoi Kaleb, "voin vakuuttaa, että Anna-Maija on hyvässä turvassa ja tallessa. Itsehän minä talutin hänet ulos tornista ennenkuin läksin tänne. Kuinka olisin voinut unohtaa vanhan palvelussisareni?"

"Minkätähden sitten ensin kerroit toisin?" kysyi nuori herra.

"Kerroinko minä toisin?" vastasi Kaleb. "Sitten minä varmaan hourailin, tämä kauhea yö on saattanut pääni pyörälle. – Mutta tallella Anna-Maija on, ei ole ainoatakaan elävää sielua tornissa enää – sitä parempi heille – sillä aika heilahduksen he muuten saisivat."

Tämän uuden kertomuksensa Kaleb vakuutti vielä toistamiseen todeksi. Senvuoksi Ravenswood, vaikka häntä olisikin suuresti haluttanut nähdä sitä turmiotapausta, joka oli perinpohjin hävittänyt hänen esi-isiensä asunnon, antoi puoliväkisin viedä itsensä Wolfs-Hopen kylään. Siellä oli sekä kestikievarin että sen lisäksi meidän hyvän tuttavamme, tynnyrintekijänkin talo varustettuna tulevia korkeita herroja vastaanottamaan, ja vieraanvaroja oli niin runsaasti, ettei sitä selittämättä käsittäisikään.

Mainitsematta on vielä jäänyt, että Lockhard oli onkinut Kalebilta tiedon siitä, millä tavalla ruoka-aineet viimekertaisiin päivällisiin oli saatu, ja että valtiosinetinvartia, jota se seikka suuresti huvitti ja joka tahtoi olla Ravenswoodille avuksi, oli hankkinut tynnyrintekijälle sen kruununviran, minkä toivokin yksin oli jo täydesti lohduttanut häntä hanhipaistin hukkaanmenosta. Mestari Girderin virkamääräys oli sitten tuottanut Kaleb-ukolle arvaamattoman ilon. Hänen näet oli pakko muutamia päiviä herransa lähdön jälkeen käydä mainitussa kalastajakylässä jotakin välttämätöntä asiaa toimittamassa. Hän hiipi hiljaa kuin kummitus tynnyrintekijän oven taakse peläten, että häneltä vaadittaisiin tietoja siitä, kuinka hänen puhumisensa tynnyrintekijän puolesta oli menestynyt, tai että – sehän oli vielä luultavampaa – häntä haukuttaisiin siitä, että hän oli antanut valheellisia lupauksia. Ja yhtäkkiä hän suureksi säikähdyksekseen kuuli nimeänsä huudettavan kolmi-äänisesti, sopraano, tenori ja basso-äänellä, jonka kolmilaulun suorittivat mestari Girderin vaimo, vanha Loup-the-Dyken emäntä ja talon isäntä. "Herra Kaleb – herra – herra Kaleb Balderston! Ettehän toki käyne kuivin suin meidän kynnyksemme ohitse, kun me olemme teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Tämä saattoi olla pilkkaa yhtä hyvin kuin tosipuhetta. Kaleb, joka pelkäsi pahinta, sulki siis korvansa mainitulta kolmilaululta ja astui jörönä tietään, vanha hattu painettuna silmille ja silmät kiintyneinä maahan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiana lukea, kuinka monta kiveä näkyi epätasaisessa kylänraitissa. Mutta äkkiä hän huomasi olevansa piiritetty, aivankuin muhkea kauppalaiva Gibraltarin salmessa (naislukijani suokoot tämän tervalta haiskahtavan vertauksen anteeksi) kolmen algerilaisen rosvo-aluksen välillä.

"Jumal' auttakoon, herra Balderston!" huusi Girderin emäntä.

"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?"

"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua kiitokseni", virkkoi mestari itse, "vaikka minä en suinkaan ole liian kärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene konttia kannettu, herra Balderston? – Jos joku on sanonut teille, etten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin annas kun läimähytän häntä kirveelläni – sen minä teen."

"Hyvät ystäväni – ystävä-kullat", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili asian todellisuutta, "mitä kaikista näistä pitkistä puheista? – Koetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei – mutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi – niitä en ole koskaan kärsinyt."

"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin kiusaa minun kiitoksistani", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä, "jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen – olisinpa pannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun vastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni, on karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta hyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi säilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta."

"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista", kysyi anoppi, "jolla John on määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? – Ja vaikka melkein jokainen mies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä paikkaa!"

"Minäkö en olisi kuullut!!!" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka suuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi, mistä tuuli kävi). "Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!" Ja heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui miehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi pystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta aatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.

"Epäilemättä hän on kuullut siitä", virkkoi hyvä emäntä.

"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut", sanoi Kaleb, "ja tahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa teille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte, kutka ovat teidän ystävänne, kutka ovat auttaneet teitä ja voivat auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten ensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta", lisäsi Kaleb, "kunnes saisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän käsialaa – ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!"

Näin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli molempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari Girderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän täydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei tietystikään – sen lukija helposti uskonee – kieltäytynyt, kun häntä pyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti tulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin. Näissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu vieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan, kuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen pyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin, valtioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas valtaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen pitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin varhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli jo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon tikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä merkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko entisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun hänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle sen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään – tuo asianajaja itse – niin suuri on virkojen saamisen halu – ei ollut mies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän veti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella puhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.

"Hän on kelpo mies – erinomainen mies, herra Kaleb – mutta – kuinka sanoisinkaan – mutta me olemme heikkoja kuolevaisia kaikki tyynni – pystyssä tänä päivänä, huomenna, aamukukon kiekuessa, haudassa! Ja jos hänelle vahinko tapahtuu, niin onhan toinen mies pantava sijaan – ja jos te voisitte kääntää asian minun puolelleni, niin kyllä osoittaisin kiitollisuutta – kintaallinen kultakolikolta – ja kuulkaas, hyvä ystävä, jotakin sievää teille päälliseksi – ja minä saisin nämä Wolfs-Hopen miehet nöyrästi sopimaan Ravenswoodin nuorenherran – minä tarkoitin sanoa lordi Ravenswoodin kanssa. Jumala siunatkoon armollista herraa!"

Lempeä hymyily ja ystävällinen kädenpuristus oli sopivin vastaus tähän ehdotukseen – ja sitten Kaleb karkasi iloisesta seurasta peläten, että hänen muuten pitäisi sitoutua nimenomaisilla lupauksilla.

"Jumal' auttakoon!" virkkoi Kaleb, kun hän ulos päästyään saattoi hillitsemättä päästää valloilleen sen ylpeyden ja riemun, jotka paisuttivat hänen rintaansa. "Onko koskaan nähty mokomaa keltanokkaparvea! Onpa kalalokeissakin ja rasvakuikissa tuolla Bass-lahdella kymmenen vertaa enemmän älyä. Herra Jumala, vaikka olisin itse pääkuvernööri, niin he eivät olisi voineet nöyremmin – ja, täyttä totta tunnustaen, tuskinpa minä itsekään olisin osannut paremmin peijata heitä kuin mitä he peijaisivat itseänsä. – Ja entäs nurkkasihteeri sitten – ha, ha, haa! – ha, ha, ha, haa! Voi herranen aika sentään, kun minun oli sallittu elää niin kauan, että sain itse nurkkasihteerinkin nenästä vedetyksi! – Vai henkikirjurin virkaa!!! – Mutta minulla on vanha velka kuittaamatta tuolle miehelle; ja jotta se tulisi suoritetuksi, pitää hänen saada kumarrella yhtä paljon kuin jos virka vihdoin todellakin tulisi hänelle. Ja siitä ei juuri liene kovin suurta toivoa, jollei meidän nuori herramme paremmin opi tämän maailman menoja, ja niitä hän ei oppine ikänään, pelkään minä."

VIIDESKOLMATTA LUKU

 
Miks tuolta kaukaa leimuaa – miks kipinät
näin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?
Häviön sadett' on se, kotis onneton
tuo kotkanpesä hehkuvainen on.
 

Campbell.

Viime luvun lopussa kerrotut seikat selittävät meille sen, että Wolfs-Hopen kylässä kaikki oli niin valmiiksi varustettu markiisi A – n sekä Ravenswoodin nuorenherran vastaanottoa varten ja että heidät otettiin niin suurella ilolla vastaan. Tuskin oli Kaleb virkkanut sanan tornin syttymisestä, niin koko kyläkunta oli jaloillaan rientääkseen sammuttamaan. Ja kun mainittu Ravenswoodin suvun uskollinen palvelija sai heidän intonsa ehkäistyksi sillä, että hän puolin sanoin ilmoitti tornin kellarien peloittavasta sisällyksestä, niin tämä este ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin että into kääntyi toiseen suuntaan. Ei siellä oltu koskaan ennen nähty niin suurta salvokukkojen ja syöttöhanhien ja muun siipikarjan murhaamista; ei koskaan sen vertaista savustettujen kinkkujen keittämistä; ei ikänä semmoista juustokakkujen, torttujen, Selkirkin kakkujen, teeleipien ja pikkuleipien leipomista – joista kaikista herkuista ei nykyinen polvi ole enää perinyt mitään tietoa. Eikä ollut ikinä ennen ollut Wolfs-Hopen kylässä senkaltaista tynnyrien laskemista ja homekaulaisten pullojen aukaisemista. Kaikki köyhemmät talot olivat avoinna markiisin palvelijoille; sillä näiden tulohan muka oli enteenä siitä armon sateesta, joka tästä lähtien oli vuodattava runsaan siunauksensa Wolfs-Hopen kylään, jättäen koko muun Skotlannin poudasta paahtumaan. Kirkkoherra pyysi saada vallasvieraat pappilaan; hänen silmiensä näet sanottiin halukkaasti katselevan läheistä parempaa seurakuntaa, jonka kirkkoherra sairasteli. Mutta Kaleb oli tämän kunnian määrännyt tynnyrintekijälle, hänen vaimolleen ja anopilleen, jotka heille suodusta armosta iloitsivat niin että vedet tulvivat silmiin.

Monin niiauksin ja kumarruksin korkeasukuiset vieraat talutettiin pöytään, jossa vieraanvarat olivat niin hyvät, etteivät senkaltaiset isännät koskaan ole tarjonneet parempaa senkaltaisille vieraille. Ja vanha emäntä, joka ennen muinoin oli palvellut Ravenswoodin kartanossa ja vakuutti tuntevansa herrasväen tavat ja menot, laitteli kaikki asiat niin paljon kuin mahdollista senaikuisen muodin mukaan. Tynnyrintekijän talo oli niin tilava, että kumpaisellakin vieraalla oli eri makuukamarinsa, mihin heidät saatettiin säädynmukaisilla kunnianosoituksilla siksi aikaa, kun komea illallinen tuotiin pöytään.

Ravenswood ei yksin jäätyään voinut hillitä tuhansia sydämessään raivoavia tunteita, vaan hän läksi ulos kamarista, ulos talosta, ulos koko kylästäkin, ja nousi joutuisaan samaa tietä mitä oli tullut sen mäen harjulle, joka esti tornia kylään näkymästä. Hän tahtoi nähdä esi-isiensä asunnon lopullisen häviön. Jotkut joutilaat poikanulikat, katseltuansa ensin kuinka herrat ajoivat kylään vaunuissaan kuusi hevosta edessä, riensivät nyt myös samalle mäelle. He juoksivat toinen toisensa perästä Ravenswoodin ohitse huutaen toisilleen: "Tulkaa katsomaan kuinka tuo vanha torni lentää kappaleina ilmaan niinkuin sipulin kuoret!" Tämän kuullessaan Ravenswood ei voinut olla suuttumatta. "Ja nämäkö ovat minun isäni vasallien poikia", virkkoi hän itsekseen, "samojen miesten, joita sekä laki että kiitollisuus velvoittivat seuraamaan meitä taistelujen, tulen ja veden kautta. Ja nyt on heidän lääniherransa kartanon häviö heistä vain huvittava näky!"

Näiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla hän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: "Mitä sinä tahdot minulta, koira?"

"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi", vastasi Kaleb, sillä hän se oli ollut niin rohkea; "ja koiran palkka on minulle luultavasti tuleva – mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä minä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai tottuakseni uuteen isäntään."

Hänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs Crag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi kummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin yläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.

"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan", sanoi Ravenswood. "Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut neljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan, niin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän."

"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt", vastasi Kaleb totisesti.

"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?"

"Arvattavasti", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.

"Kuule, Kaleb", virkkoi herra, "minun malttini ei kestä nyt enää kauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita on."

"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä", vastasi Kaleb lujasti.

"Ja miksikä ei"? kysyi Ravenswood tuikeasti. "Kuka tai mikä minua estäisi?"

"Juuri minä", sanoi Kaleb yhtä lujasti.

"Sinäkö, Balderston!" vastasi herra. "Sinä näyt unohtaneen, kuka olet, luulen minä."

"Mutta sitä minä en luule", virkkoi Balderston. "Sillä minä voin kertoa teille kaikki tornin asiat täällä tämän harjun kukkulalla, yhtä hyvin kuin jos olisitte itse siellä. Älkää vain vihastuko ja alentako arvoanne näiden poikien tai markiisin silmissä, kun menette tuonne alas."

"Puhu suusi puhtaaksi sitten, vanha hupsu", vastasi herra, "ja anna minun kuulla parhaat ja pahimmat kerrassaan."

"No niin, paras ja pahin sanoma on vain se, että torni tuolla seisoo eheänä ja rikkomatta, yhtä hyvässä korjuussa ja yhtä tyhjänä kuin teidän lähtiessänne."

"Vai niin! – Entäs tulipalo?" kysyi Ravenswood.

"Ei puhettakaan tulipalosta, paitsi vähän turvevalkean kekäleitä ja kukaties joku kipinä Anna Maijan piipunnysässä", vastasi Kaleb.

"Mutta leimu!" kysyi Ravenswood "Tuo korkea leimu, joka näkyi parin penikulman päähän – mistä se sitten tuli?"

"Ho, ho! Onhan se vanha ja tosi sananlasku:

 
"Pienikin näkyy kynttilä
kauas kun yö on pimeä."
 

"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen kun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista totta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin tuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia kuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja katsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi ja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin suustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan. Mieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja palaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa häväistä tuolla lailla."

"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb", sanoi herra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla myös oli vähän suutuksissaan. "Entäs ruuti? Onko niitä tornissa? Markiisi näkyi tietävän jotain semmoista."

"Ruuti! – Ha, ha, haa! – Markiisi! – Ha, ha, haa!" nauroi Kaleb. "Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi olla nauramatta – markiisi – ruuti! – Sitäkö olisi siellä? Kyllä kai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja se oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra, tyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan lisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse asiaan käsiksi."

"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni", sanoi Ravenswood maltittomasti. "Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?"

"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää", vastani Kaleb salaisella katseella kuiskuttaen, "silloin kun täällä piti nostettaman pikku kapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki samassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne Dunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin tuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei jokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista. Mutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin kerron teille kaikki tyynni matkalla."

"Ja nämä poika-raukat", kysyi Ravenswood, "tahdotko, että he istuvat tässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes palakaan, räjähtäisi ilmaan?"

"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät kotiin. Vaikka", lisäsi Kaleb, "eipä siitä tulisikaan heille liiaksi vahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin illalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra."

Kaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla, ja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi Ravenswoodin ja markiisi A – n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää ilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan tämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi Kalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan vääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: "Herra Balderston! Herra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän taula?"

"Niin onkin, nulikka", vastasi hovimestari. "Luulitko, että semmoisen lordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan huolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? – Pitää aina", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja tultuaan likemmäksi herraansa, "taivutella poikia, niinkuin viisaat miehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea muuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa – "

"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja ruudit joutuivat", sanoi Ravenswood.

"No niin, mitä aseihin tulee", vastasi Kaleb, "niin kävihän niinkuin kehtolaulussa veisataan:

 
"Yks meni sinne, yks meni tänne,
yks tais harakan pesään mennä."
 

Ja mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin tilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa ja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista vuotta – hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä lennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja virvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että olisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan – muuten en näinä nykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia teidän huvitustanne varten. – Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska teidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö voi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän oman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme – Jumala paratkoon! – tätä nykyä ovat?"

"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin poltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään minulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi."

"Hyi hävetkää, armollinen herra!" vastasi Kaleb. "Kyllähän minun kaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian kannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin te. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he eivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä tulipalo – sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun täytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi – tämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä tarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta – tämä tulipalo on sellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa, joista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella valheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli se, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa."