Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 22

"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka tästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi."

"No siinäpä se onkin!" virkkoi Kaleb. "Enkö juuri sanonut, ettei nuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? – Mitä apua minulla siitä muka olisi, kysyi hän? – Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi hoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti käytetään. – Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. – Tuo suuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. – Missä ovat talon hopea-astiat? kysyy toinen. – Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa silloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! – Missä ovat käymä- ja talousvaatteet! – Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? – Missä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut kankaat? – Tulipalo – tulipalo – tulipalo! – Käyttäkää tätä tulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta pitäisi olla – ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen voi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja menevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä käyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua aatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!"

Ravenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja itserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan. Hän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja palasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän huolissaan – edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä pelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa tulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat ilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä kellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi ilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.

He kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja hänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään korkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa talossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti palvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa. Vähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus Ravenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin ravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat ovat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita ottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja tottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen hiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään. Usein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, "että herra markiisi söi niin vähän – että nuoriherra kalusi paljasta luuta – että tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille herroille kelpaavaa – että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen sielunsa autuas, mielellään otti 'ön verr', se, sanoi hän, merkitsi viinaryyppyä latinaksi – että paloviina oli suoraan Ranskasta tuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja tullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet Dunkirken tietä."

Nyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut muuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.

"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John", pitkitti muori. "Eihän sitä kukaan ole sanonut, että sinä tiedät, mistä tämä viina tulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen tynnyriseppä. Ja mitä", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen, "siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun kaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa, jolla sydäntänsä virvoittaa?"

Näin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa, matami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa avutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen lasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin vetäytyä makuukamariinsa.

Markiisille oli varustettu dais-kamari, joka kaikissa mökkiä paremmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty. Nykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä tapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon isäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja jokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien maakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat vieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat Alankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä eläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta, joita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin käytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet selvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin synkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli kamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu puhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan ollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa otettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili kullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon hajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen pullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi, samanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan käteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana näille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella kupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä väkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli hopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä ilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä melkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna olisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän piiritystä.

Muuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli siellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja Brysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle, nahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että istuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta takkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa luottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten suurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan maininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.

Yhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin herran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse lepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa kudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin kuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties millä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne tullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen ja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; mutta monsieur oli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon jotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun miehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta katsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä kuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen, että tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi uskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin hänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut oman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla sanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.

Muut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuin dais-huoneessa.

Sangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi A – ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei kuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa tilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina sekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa halua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin osoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen kylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin tai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi antoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon Girder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall, nurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen, koska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden korvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki tukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen vierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän siis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin vietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat tilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska juomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla oli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen nimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.

Sillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan hovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin vilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa luultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi Balderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä vakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli riittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti Kalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä wolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan, oli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija suostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.

"Se olisikin tosiaan häpeä", sanoi Kaleb, "kunniaton teko ja synti, jos minä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa tulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös olla viisainta", lisäsi hän, "ainakin nyt suoda heille hiukan loma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te, armollinen herra, jotain tarvitsisitte."

Näin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset vanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa luokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja nuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin korkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa kynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko kolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John Girder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä, jolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja lordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa huoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti siltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa kunniaa ja kuluneita kulunkeja.

Vihdoin viimein aukeni sitten hänen oraakkeleita lausuva suunsa. "Käyköön joka mies ja joka nainen omaan työhönsä, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan tuommoisia eläviä kuin markiisit ja majesteetit, herrat ja herttuat sekä armolliset lordit. Siivotkaa talo, korjatkaa ruoan tähteet, ja jos on jotain, joka ei yhtään maksa säästämisen vaivaa, niin antakaa köyhille. Ja kuulkaa, anoppi ja vaimoni, sitä minä teiltä pyytäisin, ettette koskaan enää hiiskuisi minulle ainoatakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa, tästä tämänpäiväisestä joutavasta puuhasta. Mutta pitäkää kaikki lorunne siitä omana ja juomaeukkojenne tietona, sillä pääni on jo aivan pyörryksissä siitä."

Johnin valta oli melkoisen suuri, ja kaikki riensivät siis tavallisiin askareihinsa, jättäen isännän rakentamaan pilvilinnoja, jos hänen mielensä teki, sen korkean suosion perustukselle, jonka hän maallisten varojensa kulutuksella oli saanut.

KUUDESKOLMATTA LUKU

 
Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,
ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.
Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,
se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.
 

Vanha näytelmä.

Matkalaisemme saapuivat Edinburghiin ilman sen merkillisempiä tapahtumia, ja Ravenswood, niinkuin ennen oli sovittu, kävi korkeasukuisen ystävänsä luo asumaan.

Sillä välin tuo jo kauan odotettu valtiollinen muutos tapahtui, ja tory-puolue pääsi Anna kuningattaren sekä skotlantilaisessa että englantilaisessa neuvoskunnassa vähäksi aikaa valtaan. Tämän valtiovehkeen syytä ja seurauksia ei meidän kuitenkaan tarvitse tarkemmin tutkia. Siinä kyllin, kun sanomme, että se vaikutti valtiollisiin puolueisiin heidän aatteittensa luonteen mukaan. Englannissa melkoinen osa episkopaalista puoluetta, etunenässä Harley, josta sittemmin tuli Oxfordin kreivi, olivat erottavinaan omat periaatteensa jakobiiteista ja saivat siitä syystä liikanimen oikulliset. Skotlannin piispalaiset eli kavaljeerit, jolla nimellä he itse nimittivät itseään, olivat sitä vastoin lujemmat, vaikkeivät juuri yhtä varovaiset valtiollisissa toimissaan. Heidän mielestänsä kaikki nämä muutokset olivat vain valmistuksia siihen, että Annan kuoltua hänen veljensä¹⁵ Pyhän Yrjön ritari kutsuttaisiin kuninkaaksi. Hänen puolestansa vainoa kärsineet olivat nyt sydämessään äärettömän toivehikkaita; he luulivat nyt saavansa täyden korvauksen vahingostaan, vieläpä lisäksi voivansa kostaa valtiollisille vihollisilleen. Whig-puolueen suvuilla sitä vastoin oli edessään sama sorto, joka heitä Kaarle II: n ja Jaakko II: n hallitessa oli rasittanut, sekä myös samanlaiset omaisuuden ryöstöt, jotka Wilhelm kuninkaan aikana olivat kohdanneet jakobiitteja.

Mutta enemmän vielä kuin muita säikähdytti tämä valtiollinen muutos sitä varovaisten miesten polvea, joita aina on jokaisessa kansassa ja joita on vielä runsaammin vieraan vallan alaisessa maassa, niinkuin Skotlanti silloin oli – noita ihmisiä, joita Cromwell nimitti "Sallimuksen noudattajiksi", se on toisin sanoin, niitä, jotka aina taipuvat vallalla olevan puolueen puoleen. Moni näistä riensi markiisi A – n luokse ilmoittamaan luopumustansa toisesta puolueesta. Ja koska oli helppo havaita, kuinka hellää huolta hän piti sukulaisensa Ravenswoodin nuorenherran asioista, niin he olivat kiihkeät ehdottamaan keinoja, joilla edes joku osa hänen omaisuudestaan olisi takaisin saatava, hänen lordi-arvonsa uudelleen hankittava ja isää vastaan tehty tuomio kumottava.

Vanha lordi Tuuliviiri oli olevinaan hartaimpia tämän asian ajajia. "Sydäntäni särkee pohjimmaiseen perukkaan asti", vakuutti hän, "kun näen niin uljaan nuoren herran, jonka aatelinen sukuperä on niin vanha ja epäämätön, tämmöisessä pahassa pulassa, nuoren miehen, joka – se merkitsee vielä enemmän kuin kaikki muu yhteensä – on markiisi A – n oma heimolainen, sillä tätä korkeaa herraa", vakuutti hän, "minä kunnioitan yli kaiken, mitä on tämän ilman kannen alla." Ja "omalta vähäpätöiseltä osaltaan hänkin vaikuttaakseen näin vanhan suvun auttamiseen" lordi Tuuliviiri lähetti kolme Ravenswoodin suvulle kuuluvaa puitteetonta muotokuvaa sekä kuusi korkeaselkäistä nojatuolia, joiden turkkilaisille istumatyynyille Ravenswoodin vaakuna oli kirjailtu. Niin tehdessään ei hän vaatinut takaisin pennyäkään pääomaa eikä korkoja siitä summasta, jonka hän oli maksanut mainituista tavaroista ostaessaan ne kuusitoista vuotta takaperin, silloin kun huonekalut lordi Ravenswoodin kaupunkiasunnossa Edinburghissa, Canonkadun varrella, menivät vasarakaupalla.

Mutta lordi Tuuliviirin säikähdykseksi, joka oli vielä suurempi kuin hänen kummastuksensa, vaikka hän oli tuntevinansa jälkimmäistä enemmän, markiisi otti sangen kylmäkiskoisesti tämän lahjan vastaan. Jos hän tahtoi, niin korkea herra markiisi ilmoitti, tyydyttää Ravenswoodin ja tämän nuorenherran ystäviä, piti hänen vielä lisäksi antaa takaisin melkoisen laaja lampuodin tila, joka oli pantattuna lordi Tuuliviirille suhteettoman pienestä summasta ja johon mainittu lordi, Ravenswoodin asioiden jouduttua rappiolle, oli keinoilla, joissa sen ajan lakimiehet olivat sangen taitavia, osannut hankkia itselleen täyden omistusoikeuden.

Vanha, tuulen mukaan kääntyvä lordi hangoitteli kovasti tätä vaatimusta vastaan valallaan vakuuttaen, ettei hänen ymmärryksensä mukaan nuoriherra millään muotoa tarvinnut tätä maatilkkua heti paikalla takaisin, koska hän nyt epäilemättä oli saava parhaan osan maitansa herra William Ashtonin käsistä. Tätä takaisinsaamista lordi Tuuliviiri lupasi kernaasti auttaa kaikin voiminsa, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin; ja lopuksi hän vielä vakuutti mielellään jättävänsä luonnollisen kuolemansa jälkeen puheenalaisen talon perinnöksi nuorelleherralle.

Mutta kaikista näistä verukkeista ei ollut mitään apua. Lordi Tuuliviirin täytyi luopua siitä talosta saaden takaisin saman summan, josta se oli pantattu. Hänen täytyi tähän suostua, hänellä kun ei ollut muuta keinoa päästä vallanpitäjien suosioon. Mutta hän oli kotiin palatessaan kovasti surullinen ja suutuksissaan ja valitti uskotuille ystävilleen: "Ainahan tähän asti on minulle jokaisesta valtiollisesta muutoksesta ja mullistuksesta ollut joku pieni hyöty omissa rauhallisissa asioissani. Mutta tämä nykyinen muutos – saakeli soikoon! – on vienyt yhden siipeni parhaista sulista!"

Samalla lailla meneteltiin useampien muidenkin suhteen, jotka olivat Ravenswoodien onnen haaksirikosta saaneet palan. Etenkin uhattiin herra Ashtonia vetoamisella Englannin ylähuoneeseen ja niiden tuomiopäätösten kumoamisella, joiden nojalla hän oli omistanut Ravenswoodin kartanon alusmaineen. Hänelle kuitenkin nuori Ravenswood sekä Lucyn tähden että myös hänen luonaan nautitun vieraanvaraisuuden vuoksi piti velvollisuutenaan osoittaa julkista suoruutta. Hän kirjoitti entiselle valtiosinetinvartialle – sen viran herra Ashton oli nyt menettänyt – ja tunnusti suoraan olevansa kihloissa neiti Ashtonin kanssa ja anoi häneltä hänen tytärtänsä vaimokseen vakuuttaen, että hän sitten mielellään tahtoi sovittaa kaikki heidän välillään olevat raha-asiat semmoisella tavalla, jonka herra Ashton itse katsoisi edulliseksi.

Tämän kirjeen viejä sai vielä toisenkin kirjeen, jossa Ravenswood pyysi rouva Ashtonilta anteeksi kaikkea sitä, millä hän tietämättänsä ehkä oli pahoittanut häntä, puhui rakkaudestaan neiti Ashtoniin, ilmoitti siitä seuranneen liiton, ja rukoili viimein, että rouva osoittaisi olevansa oikea Douglas niin nimeltään kuin myös luonteeltaan ja jalomielisesti unohtaisi vanhat ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän vakuutti viimein, että Ashtonin suku oli saanut ystävän ja rouva itse kunnioittavan, rakastavan, nöyrän palvelijan allekirjoittaneesta Edgarista, Ravenswoodin nuorestaherrasta.

Kolmannen kirjeen Ravenswood lähetti Lucylle ja sananviejä sai käskyn koettaa jollakin salaisella keinolla saattaa sen neiti Ashtonin omiin käsiin. Tämä kirje sisälsi mitä innokkaimmat vakuutukset hänen muuttumattomasta rakkaudestaan ja sanoi, että se muutos, joka näytti tapahtuneen kirjoittajan onnessa, pääasiallisesti oli vain apukeino, jonka avulla heidän väliset esteet saataisiin poistetuiksi. Ravenswood kertoi millä keinoin hän oli yrittänyt viihdyttää Lucyn vanhempien, varsinkin äidin vihaa, ja puhui toivostansa, että se hänelle onnistuisi. Ja jollei niin kävisikään, olisi tällä vihalla, arveli hän, aikaa raueta sillä välin kuin hän olisi poissa Skotlannista tärkeällä, kunniaa tuottavalla lähettiläsmatkalla. Ja hän toivoi ja uskoi, että Lucyn uskollisuus, johon hän varmasti luotti, oli tekevä tyhjäksi kaikki yritykset rikkoa heidän rakkauden liittoaan. Kaikkiin kolmeen kirjeeseen saikin Ravenswood vastaukset, vaikka eri teitä ja aivan eri sanoilla.

Rouva Ashton lähetti vastauksen hänen oman sanansaattajansa kera, joka ei saanut viipyä Ravenswoodin kartanossa kauemmin kuin siksi, että rouva oli saanut kirjoitetuksi seuraavat rivit:

Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.

Käteen.

Herra tuntematon.

Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa, koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra, kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä teidän tuntemattomana palvelijananne.

Margareta Douglas eli Ashton.

Noin kaksi päivää sen jälkeen kun tämä ylen loukkaava kirje oli tullut, nuori Ravenswoodin herra käveli Edinburghin Isolla kadulla. Töytäisipä silloin mies häntä vastaan, jonka, kun hän nosti lakkiaan anteeksi pyytäen, Ravenswood tunsi Lockhardiksi, herra Ashtonin uskotuksi palvelijaksi. Tämä mies kumarsi, livahutti hänelle kirjeen käteen ja katosi. Kirje sisälsi neljä tiheään kirjoitettua arkkia, joista, niinkuin taitavien lakimiesten kirjoituksista useinkin, ei kuitenkaan voitu saada paljon muuta selvää kuin että kirjoittaja oli sangen vaikeassa välikädessä.

Herra Ashton puheli laveasti siitä, kuinka suuressa arvossa ja kunniassa hän piti rakasta nuorta ystäväänsä ja kuinka suuressa arvossa ja kunniassa hän piti markiisi A – ta, hyvin rakasta, vanhaa ystäväänsä. Hän sanoi luottavansa siihen, että he kaikissa hankkeissaan häntä vastaan pitäisivät pyhänä laillisen oikeuden tuomiot ja säädökset. Hän vakuutti, ottaen ihmiset ja enkelit todistajikseen, että jos Skotlannin ylioikeuden päätös Englannin ylähuoneessa tulisi kumotuksi, niin siitä hänen maallensa seuraava vahinko oli tuntuva paljon kipeämmästi hänen sydämessään kuin tämmöisestä laittomasta menettelystä hänelle itselleen johtuva tappio, olisipa se miten suuri hyvänsä. Hän lateli paljon koreita sanoja jalomielisyydestä ja velvollisuudesta antaa anteeksi molemminpuolista vääryyttä; niin myös hän viittasi siihen, että onni on vaihtelevainen, mikä aina on heikomman puolen mielilause. Hän valitti innokkaasti ja hiukan moittikin sitä, että hänet niin ylen kiireesti oli erotettu valtiosinetinvartian virasta, jota hän kokemuksensa nojalla oli osannut hoitaa valtion hyödyksi. Olisipa pitänyt suoda hänelle tilaisuutta selittää mielipiteensä ja tutkia, erosivatko hänen ajatuksensa valtiollisissa asioissa niin perinjuurin nykyisten vallanpitäjien ajatuksista. Hän oli varma siitä, että markiisi yhtä rehellisesti kuin hän itse tai kuka muu hyvänsä tarkoitti kansan etua; ja jos he, keskusteltuaan yhdessä olisivat voineet sopia siitä, millä keinoin tätä kansan etua oli edistettävä, niin olisi nykyinen hallitus saanut hänen kokemuksensa ja voimansa avukseen. Ravenswoodin ja tyttärensä välisestä kihlauksesta hän puhui lyhyin sekavin sanoin. Hän paheksui, että nuori pari oli sopimattomaan aikaan solminut tämmöisen liiton, ja pyysi Ravenswoodia muistamaan, että hän ei ollut koskaan millään tavalla kehoittanut siihen. Vielä hän muistutti, että tämä liitto, koska se oli tehty inter minores (holhouksen alaisten välillä), ilman neiti Ashtonin luonnollisten holhoojien suostumusta, oli aivan tyhjä ja mitätön lain edessä. Tämä ajattelematon teko, lisäsi hän, oli rouva Ashtonin mielessä nostanut ankaran vihastuksen, jota tätä nykyä ei ollut mahdollista viihdyttää. Samoin oli hänen vanhin poikansakin eversti Sholto Douglas Ashton aivan yhtä mieltä äitinsä kanssa. Herra Ashton ei siis saattanut millään tavalla asettua ajamaan heille niin vastenmielistä asiaa, ilman että perheessä syntyisi turmiollinen, auttamaton eripuraisuus. Tätä nykyä ei siis koko asiaa ollut ajatteleminenkaan. Aika, lääkäreistä paras, toivoi hän, oli kaikki parantava.

Jälkikirjoituksessa herra Ashton lausui muutamia selvempiä sanoja, jotka näyttivät viittaavan siihen, että hän oli taipuvainen lainkäynnittä myöntymään jokseenkin suuriin uhrauksiin välttääkseen sitä Skotlannin lain häväistystä, että Ravenswoodin paronikunnan suhteen skotlantilaisessa ylioikeudessa tehdyt päätökset kumottaisiin (hänen mielestään ainakin, kaikessa nöyryydessä puhuen) ulkomaisen oikeuden sekaantumisella.

Lucy Ashtonilta Ravenswood jollakin salaisella tavalla sai seuraavat rivit: "Minä sain sinun kirjeesi, mutta mitä suurimman vaaran uhalla; älä koeta kirjoittaa uudestaan ennenkuin ajat muuttuvat paremmiksi. Minua kovasti ahdistetaan, mutta tahdon uskollisesti pysyä sanassani, niin kauan kuin saan pitää järkeni terveenä. Minua lohduttaa se, että sinulle käy onnellisesti ja hyvin, ja lohdutusta minä tilassani suuresti tarvitsenkin." Kirjeen alla olivat kirjaimet L.A.

Tämä kirje nostatti Ravenswoodin mielessä mitä pahimman pelon. Huolimatta Lucyn kiellosta hän yritti useampaan kertaan lähettää hänelle kirjeitä, jopa päästä hänen puheilleenkin. Mutta kaikki hänen yrityksensä tehtiin tyhjiksi, eikä siitä seurannut muuta kuin että hän harmikseen havaitsi Ashtonien huolellisesti ja tarkasti vartioivan, jotta nuorien kirjeenvaihto kävisi mahdottomaksi. Nuori Ravenswoodin herra oli tästä vastoinkäymisestä sitä enemmän pahoillaan, kun hänen ei käynyt kauemmin enää viivytteleminen lähtöänsä tuohon tärkeään, hänelle uskottuun lähettilästoimeen. Ennen lähtöänsä hän antoi Ashtonin kirjeen markiisi A – n käsiin, joka hymyillen vastasi herra Ashtonin armonajan nyt olevan ohitse ja vakuutti, että entinen valtiosinetinvartia sai nyt kokea, kummalleko puolen aitaa aurinko paistoi. Suurella vaivalla Ravenswood sai markiisilta edes sen lupauksen, että vetoaminen parlamenttiin keskeytettäisiin siinä tapauksessa, että herra Ashton taipuisi suostumaan naimisliittoon nuorenherran ja Lucyn välillä.

"Tuskinpa suostuisinkaan", virkkoi markiisi, "että te tällä tavoin hukkaatte perintöoikeutenne, jollen olisi aivan varma siitä, että rouva Ashton eli rouva Douglas, eli miksi hän itseänsä nimittäneekään, on itsepintaisesti pitävä puolensa. Eikä hänen miehensä uskalla hiiskua vastaan."

"Mutta kuitenkin", sanoi Ravenswood, "pyytäisin, että te, korkea-arvoinen herra, katsoisitte kihlaukseni liitoksi, jota ei saa rikkoa."

"Luottakaa kunniasanaani", vakuutti markiisi, "minä tahdon auttaa teitä, vaikkapa teidän hullutuksissannekin. Ja nyt ilmoitettuani teille oman mieleni asiasta tahdon yrittää, tilaisuuden tarjoutuessa, auttaa teitä sillä tavalla kuin teidän mielenne tekee."

Ravenswood ei voinut muuta tehdä kuin kiittää jalomielistä sukulaistansa ja suojelijaansa ja jättää hänelle täyden vallan ajaa kaikkia hänen asioitaan. Sitten hän läksi ulkomaille lähettilästoimeensa, jolla matkalla hänen, niin luultiin, piti viipyä muutamia kuukausia.