Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 26

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

 
Ken tulevi morsiushuoneesta?
Se on Asrael, enkeli kuolon.
 

Thalata.

Edellä kerrotun kauhistuttavan tapauksen jälkeen Lucy kannettiin omaan kamariinsa, jossa hän jonkun aikaa makasi aivan tunnottomana. Myöhemmin seuraavana päivänä hän kuitenkin näytti jälleen tointuvan. Hän oli taas rauhallinen ja vakava, vieläpä havaittiin hänessä jonkinlaista kevytmielistä iloisuuttakin, mikä ei millään tavoin ollut sopusoinnussa hänen tilansa ja mielenlaatunsa kanssa ja jota vähän väliä taas katkaisivat syvän äänettömyyden ja alakuloisuuden tai oikullisen närkästyksen puuskat. Rouva Ashton pelästyi kovasti ja kysyi kotilääkärinsä neuvoa. Mutta Lucyn suoni ei sykkinyt tavallista kovemmin; lääkäri ei siis tiennyt muuta kuin että tauti oli sielussa, jonka tähden hän neuvoi kohtuullista liikuntoa ja huvitusta. Neiti Ashton ei virkkanut koskaan sanaakaan siitä, mitä juhlasalissa oli tapahtunut. Olipa syytä epäillä tokko hänellä oli siitä muistoakaan; sillä usein nähtiin hänen nostavan kättänsä kaulaansa, ikäänkuin hän olisi hakenut sinistä nauhaa, joka häneltä ryöstettiin. Ja sitten hän aina mutisi kummastuneena ja pahoilla mielin, kun ei voinut sitä löytää: "Se oli viimeinen side, joka kiinnitti minua elämään."

Kaikista näistä peloittavista merkeistä huolimatta rouva Ashton ei kuitenkaan tahtonut viivyttää tyttärensä häitä; sillä hän oli jo liiaksi sekaantunut siihen asiaan voidakseen peräytyä. Paljon vaivaa hänellä sentään oli saada asian nurja puoli salatuksi Bucklaw'lta. Sillä hän näki selvään, että tämä, jos hän olisi havainnut tyttäressä vähänkin vastahakoisuutta, olisi heti rikkonut kihlauksen äidin suureksi häpeäksi ja häväistykseksi. Rouva Ashton päätti siis, että häät, jos Lucy yhä oli tekemättä vastarintaa, piti vietettämän ennenmäärättynä päivänä; hän näet toivoi, että hänen tyttärensä rauhaton mieli asuntopaikan, tilan ja säädyn muutoksesta parantuisi paljon joutuisammin ja täydellisemmin kuin tohtorin antamista, hitaasti vaikuttavista rohdoista. Herra Ashton, jolla sukunsa koroittaminen ja oman itsensä puolustus markiisi A – n hankkeita vastaan aina olivat silmien edessä, saatiin myös helposti suostumaan tähän päätökseen. Tuskinpa olisi hän muutenkaan ollut mies sitä vastustamaan, vaikka olisi tahtonut. Mitä nuoriin herroihin, Bucklaw'hon ja everstiin tulee, niin he väittivät, että sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, olisi häpeällistä lykätä häitä tuntiakaan myöhemmäksi kuin mitä oli määrätty; sillä muuten kaikki varmaan luulisivat heidän sen tehneen sentähden, että Ravenswoodin väkivaltainen käynti ja uhkaukset olivat säikyttäneet heitä.

Bucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos hän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen todellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei sallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja morsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti, ettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa terveydestä ja tunteista.

Häitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska, niin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki häävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.

Aamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein parvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä herra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku, niin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa vaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa valjaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen arvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut velvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin jonkinlaisena voittona markiisi A – sta, koska hänen sukulaiselleen sen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden tultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: "Hevosten selkään!" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen eilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka ei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen aikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen pukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen ihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa. Hääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies ja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä, että tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka hän oli veljeltään everstiltä lainannut.

"Jos sinulla pitää olla ase", sanoi isä, "tässä rauhallisessa tilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle tuotiin Edinburghista?"

Poika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.

"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon", virkkoi isä, "siitä turhasta halusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka olisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. – Mutta samapa se, nouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi."

Poika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon keskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma ulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa, niin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina kuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka kosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui kylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.

Loistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui viimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen. Sillä herroja ja naisia – palvelijoista puhumattakaan – oli toista sataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan, johon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.

Kirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja jaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut muutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan Ravenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa – (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista kääriessä) – istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti katsellen heille tulleita osia. "Olisipa John Mortsheugh", virkkoi Anni Winnie, "voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka hän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain olen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea kuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin vertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä päälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi, Leena, on takareittä."

"Minunko vai, sanoi hän?" mutisi halvattu ämmä, "minun palani on puoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä, että köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan, pitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä."

"He eivät annakaan lahjojansa", virkkoi Gourlay mummo, "rakkaudesta meitä kohtaan – eivätkä myöskään huoli siitä, saammeko ravintoa vai kuolemmeko nälkään. Kylläpä he antaisivat meille vierinkiviä leipäpalojen sijasta, jos siitä olisi apua heidän turhamaiselle komeudenhalulleen. Ja kuitenkin he vaativat meiltä kiitollisuutta, siksihän he sitä sanovat, aivankuin olisivat antaneet lahjansa todellisesta rakkaudesta ja suosiosta."

"Se oli aivan oikein sanottu", vastasi toinen ämmä.

"Mutta kuules, Liisa Gourlay, sinä, joka olet vanhin meistä, sanopas, oletko koskaan nähnyt suurempia ja koreampia häitä?"

"Enpä juuri muista nähneeni", vastasi Gourlay mummo. "Mutta toivottavasti pian taas näen yhtä suuret hautajaisetkin."

"Ja se huvittaisikin minua aivan yhtä paljon", virkkoi Anni Winnie. "Sillä ruokaa saadaan yhtä runsaasti, eikä tarvitse nauraa ja irvistellä ja vetää suutansa iloiseksi ja toivottaa onnea tuolle helkkarin herrasväelle, joka kohtelee meitä niinkuin järjettömiä luontokappaleita. Minä mielelläni käärin hautajaispalan esiliinaani ja laulelen vanhaa lauluani:

 
"Kun leivän liinahani ja pennin pussiin saan;
ei siitä hyöty sulle, ei paha mullekaan."
 

"Se on oikein, Anni", sanoi halvattu akka. "Jumala suokoon meille viheriäisen joulun ja lihavan kirkkomaan!"

"Mutta sitäpä tahtoisin sinulta kysyä, Gourlay kummi, koska sinä meistä olet vanhin ja viisain, kuka ensimmäisenä tästä iloisesta hääjoukosta saa käydä pitkälleen?"

"Näetkö tuota maan mainiota tyttöä tuolla", sanoi Gourlay ämmä, "joka kiiltää ja kuultaa yltyleensä kullasta ja kalliista kivistä, hän, jota nostetaan valkean hevosen selkään, satulaan tuon purppuranuttuisen hätäkellon taakse, jolla on pitkä pamppu kupeellaan?"

"Mutta sehän onkin morsian!" huudahti toinen ämmä, jonka kylmässä sydämessä liikahti kuitenkin hiukka sääliä. "Sehän on itse morsian! Voi voi! Niin nuori, niin hyvä ja niin kaunis – vai sen, hänen aikansa niin lyhyt?"

"Minä sanon sinulle", vakuutti ennustaja, "hänen hikiliinansa on jo noussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen tiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se kummaa olekaan – kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet karisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin näkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän tuulessa."

"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta", virkkoi halvattu eukko, "ja sait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta kerrottu."

"Niin, niin", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. "Ja lupasihan herra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi – polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! – Eikö se ole kunnon juomarahaa, – kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan tyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen rouvansa varalta, kummit."

"Olenpa jo kuullut huhun" sanoi Anni Winnie, "että tuo armo ei ole aivan armollinen rouva."

"Näettekö häntä tuossa", sanoi Gourlay mummo, "kuinka hän kiemailee ratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? – Onpa hänessä enemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana tuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä ovat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli."

"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!" tiuskaisi John Mortsheugh. "Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä manataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä jos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin kuin mitä tahtoisitte."

"Huh, hyvänen aika!" vastasi Gourlay ämmä. "Nytpä muka koreillaan ja keikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa, ikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten vingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin kaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain nähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi – siinä se temppu on, poikaseni."

"Kuulkaapas vieraat miehet", sanoi Mortsheugh, "kuinka hän uhkaa minulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu minulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman yöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet pappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen – olenhan minä itsekin puoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä."

Näiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että juhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei ollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut, tuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky vaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot: "Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset, joilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella mielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa kartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli tuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden ravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin kartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli tarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että "siellä herra, missä herkut."

Näin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät seurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla; mutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää kansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin yrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat onnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.

Niinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella komeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä tilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen jälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin hurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta tynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin sisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin siemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan tansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla herrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta jo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen, jossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa, taluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului parvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan olisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton, pyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut hyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.

Mutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä soiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi, huomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja hämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: "Kuka on uskaltanut vaihtaa seinäkuvia?"

Kaikki katsahtivat seinille, ja – kas kummaa! – herra Ashtonin isän kuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin kasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle joukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli tyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut seinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin ajaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti tutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin tehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva Ashton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa saava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat muka Gourlay mummon tarinat "entisestä herrasväestä", niin rouva Ashtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä herättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin niin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo kadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein oli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva Ashtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven tepastelut.

Käytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun näki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten lievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin säikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen. Luultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin tunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä luopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä jaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun innolla – mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva, että tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat liikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä toistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti morsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja riensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä sukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan heidän takaisintuloaan.

Kamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt aukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli ovi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja lattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti kaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui koko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata makuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä korvaan: "Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!" – vetäisi miekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän päästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa olevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti, nostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen ystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä kuulemaan.

Sillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan hakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan. Kun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että hän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan tulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan nurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin jänis – hiukset hajallaan – yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna – silmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan mielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan mielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita verisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.

Naisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin piilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan. Kun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi ensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen: "Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?" Kauhistuneet apulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet sidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin tarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa – kaikkien vieraitten kauhistusta ja hämmästystä – kummankin asianomaisen ystävien keskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin oli suurena yllyttimenä – kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen kuvatakaan.

Lääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin kuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä ja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin voisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti ruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti Bucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli kaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle heistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli tapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen ääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi heidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua kartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon läksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo oli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti Ashtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin lääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili. Aamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat lääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin tapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin rauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan. Mutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin hakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä hirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa kestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein kuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan selittää tuota hirveää tapahtumaa.

Piirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon kuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat; toimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti säästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta tutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että morsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin kynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli sama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi hääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti kätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.

Bucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi jonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä kyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa. Mutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla paranemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset, jotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän kiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat osoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. "Mutta sittenkin, hyvät ystävät", lopetti hän puheensa, "tahtoisin teroittaa teille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä mitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen rupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin pysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt tahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen, en ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra minulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka tarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan kujaan¹⁷ tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen mukaan."

Näin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian saatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja vähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän luopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän eläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut pelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.

Bucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin. Ei myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen mitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.