Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 25

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

 
Kuink' kauniit on nää nimet, aivan toista
kuin kirkkokirjan tuherrukset muut!
Sulhasen puustavit ens-rivin täyttää,
pystyssä, vaikka hoikkana kuin kuuset;
sen alla morsiamen kirjoitus
niin onpi hieno, hentokainen kuin
jasmiinikukat hänen tarhassansa.
 

Crabbe.

Pyhän Juudan päiväksi, niinkuin jo sanottu, ei ollut Ravenswoodilta tullut mitään tietoja eikä kirjettä; mutta sen sijaan saapui Bucklaw uskotun ystävänsä Craigengeltin kanssa. He tulivat jo aikaisin aamulla vahvistamaan aiottua kauppaa sopimuskirjan allekirjoittamisella.

Tämä sopimuskirja oli huolellisesti kokoonpantu herra Ashtonin oman valvonnan alaisena; ja oli päätetty, että neiti Ashtonin heikon terveyden tähden, niin ainakin sanottiin, tässä tilaisuudessa, jolloin paperit olivat allekirjoitettavat, ei saisi olla läsnä ketään muuta paitsi ne, joita asia lähimmin koski. Samoin myös oli päätetty, että vihkiminen oli toimitettava neljäntenä päivänä sopimuskirjan allekirjoittamisen jäljestä; se pykälä oli rouva Ashtonin päästä kotoisin, siksi, että Lucylla olisi niin vähän kuin suinkin aikaa peräytyä ja ruveta jälleen vastahakoiseksi. Sangen vähän näytti sentään olevan syytä semmoiseen pelkoon. Lucy kuunteli kaikkia näitä päätöksiä: toivottomuuden tyynellä välinpitämättömyydellä tai pikemmin sillä tylsyydellä, joka oli hänen sydämensä liiallisen ahdistuksen ja hämmästyksen seurauksena. Niin vähän tarkka silmä kuin Bucklaw'n ei hänen käytöksessään huomannut suuresti muuta kuin tavallista ujoutta nuoressa neidossa, joka, sitä ei hänkään kuitenkaan voinut olla näkemättä, totteli ystäväinsä tahtoa tässä asiassa tuntematta rakkautta sulhasta kohtaan.

Kun Bucklaw oli toimittanut tervehdyksensä, sai neiti Ashton vähäksi aikaa jäädä yksikseen; sillä hänen äitinsä tahtoi, että allekirjoitus tapahtuisi keskipäivällä, jotta avioliitto tulisi onnelliseksi.

Lucy antoi pukea ylleen mitä hänen seuralaisensa tahtoivat, ja hänen pukunsa oli siis sangen komea. Hänen leninkinsä oli valkeaa silkkiä, Brysselin pitseillä reunustettu, ja hiukset olivat koristetut ylenpalttisesti jalokivillä, joiden loisto näytti hyvin eriskummalliselta Lucyn kasvojen kalpeuden ja rauhattomien silmien himmeyden rinnalla.

Tuskin hän olikaan vielä valmiiksi puettu, niin Henrik tuli jo noutamaan halutonta morsianta juhlasaliin, jossa kaikki oli varustettu sopimuskirjan allekirjoittamista varten.

"Kuulepas, siskoseni", virkkoi poika, "olen sentään iloinen siitä, että otit Bucklaw'n etkä tuota Ravenswoodia, joka näyttää aivan espanjalaiselta suurelta herralta, joka on tullut meiltä leikkaamaan kaulaa poikki ja polkemaan ruumiitamme jaloin. Ja iloinen olen, että avara meri tänä päivänä on meidän välillämme, sillä en koskaan voi unohtaa, kuinka minä pelästyin, kun näin hänet ensi kerran ja luulin vanhan ritari Malisiuksen kuvan astuneen ulos kehyksistään. Sanopas minulle totuus, etkö sinäkin ole hyvin iloinen siitä, että pääset hänestä?"

"Älä kysele semmoisia, Henrik kulta", vastasi hänen onneton sisarensa; "ei ole monta asiaa tässä maailmassa, joka nyt enää voi saattaa minut iloiseksi tai surulliseksi."

"No niinhän nuoret morsiamet aina puhelevat", sanoi Henrik. "Älä siis ole niin synkkämielinen, Lucyseni, sillä toista virttä varmaan laulat vuoden kuluttua, – ja minähän nyt saan olla sulhaspoikana ja ratsastaa sinun edelläsi kirkolle; ja kaikki meidän sukulaiset ja ystävät ja kaikki Bucklaw'laiset seuraavat sitten jäljessä ratsain ja rivittäin – ja minä vedän ylleni purppuranpunaisen, kullalla ommellun nutun ja sulkatupsuhatun ja saan miekkavyön, jossa on kaksi reunusta, toinen kullasta, toinen Espanjan pitseistä, ja sitten saan tikarin miekan sijasta – oikeastaan olisi miekka enemmän mieleni mukainen, mutta isä ei tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Kaikki vaatteeni ja paljon muita tavaroita tulee tänä iltana Edinburghista Gilbert ukon kanssa kuormamuulien selässä – ja minä tuon sitten ne tänne ja näytän sinulle, heti kun ne ovat tulleet."

Pojan lörpötys keskeytyi tähän, sillä rouva Ashton, jota tyttären viipyminen huolestutti, tuli häntä noutamaan. Mitä suloisimmasti hymyillen hän otti Lucyn käsivarren kainaloonsa ja talutti hänet saliin, jossa häntä jo odotettiin.

Muita ei ollut läsnä kuin herra Ashton ja eversti Douglas Ashton – jälkimmäinen täydessä juhla-univormussaan – Bucklaw sulhaspuvussa ja Craigengelt, joka suojelijansa kukkaron avulla oli saanut upiuudet vaatteet kiireestä kantapäähän asti ja oli ylt'yleensä koruompeluilla peitetty. Viimeksi tuli vielä herra Bide-the-Bent; sillä oikeauskoisissa presbyteriläis-perheissä pidettiin papin läsnäoloa välttämättömän tarpeellisena kaikissa juhlallisemmissa tilaisuuksissa.

Viiniä ja muita virvokkeita tuotiin sille pöydälle, jolle sopimuskirjat olivat jo levitetyt allekirjoittamista varten.

Mutta ennenkuin vielä käytiin toimeen tai virvokkeiden nauttimiseen, kehoitti pastori Bide-the-Bent, herra Ashtonin viitattua, läsnäolevia hänen kanssaan yhtymään lyhyeen rukoukseen, jolla hän aikoi anoa siunausta näiden korkea-arvoisten henkilöiden väliselle liitolle. Aikakautensa ja virkansa suorapuheisuudella, joka salli selvin viittauksin vedota yksityisiin ihmisiin, hän sitten rukoili, että toisen asianomaisen sydän saisi parannusta palkinnoksi hänen alistumisestaan vanhempiensa tahtoon; ja että tämä morsian, kun hän oli täyttänyt lapsenvelvollisuutensa Jumalan käskyn mukaan kunnioittamalla isäänsä ja äitiänsä, saisi siitä luvatun siunauksen, pitkän elämän täällä maan päällä ja sitten autuaan osan paremmassa maailmassa. Vielä hän rukoili, että sulhanen luopuisi niistä turhuuksista, jotka eksyttävät nuorison jalat oikealta tiedon tieltä; että häntä ei enää huvittaisi oleskella turhanpäiväisten, joutavien kumppanien, pilkkaajien, peuhaajien ja yöhön myöhään pikarin ääressä istujien kanssa (tässä paikassa Bucklaw vilkaisi Craigengeltiin) ja että hän luopuisi semmoisesta seurasta, joka viepi harhateille. Sopiva rukous herra ja rouva Ashtoninkin puolesta lopetti viimein tämän esirukouksen, joka siis tarkoitti kaikkia läsnäolevia, paitsi Craigengeltiä, joka arvoisan kirkkoherran mielestä jo taisi olla aivan auttamattomasti kadotuksen oma.

Nyt käytiin päivän toimeen. Herra Ashton allekirjoitti sopimuskirjan lakimiehen tavallisella juhlallisuudella ja tarkkuudella; hänen poikansa teki samoin soturin huolettomuudella; ja Bucklaw, piirrettyään nimensä kaikkiin paikkoihin niin kiireesti kuin vain Craigengelt sai sivut käännetyksi, pyyhki lopuksi kynänsä kapteenin uuteen pitsikaulukseen.

Nyt oli neiti Ashtonin vuoro kirjoittaa nimensä, ja hänen valpas äitinsä talutti hänet pöydän ääreen sitä varten. Ensiyrityksellään hän koetti kirjoittaa musteettomalla kynällä; ja kun se seikka huomattiin, yritti hän useamman kerran kastella kynää siihen aitohopeiseen musteastiaan, joka seisoi pöydällä. Mutta aina valpas rouva Ashton auttoi tätä vajanaisuutta. Olen tuon turmiollisen sopimuskirjan nähnyt omin silmin, ja niissä selvissä kirjaimissa, joilla nimi Lucy Ashton joka sivulle on kirjoitettu, näkyy vain yhdessä ainoassa kohdassa aivan pieni värähdys, osoittaen minkälaisessa mielentilassa hän oli kirjoittaessansa. Mutta viimeinen allekirjoitus on keskeneräinen, musteella tahrattu. Sillä juuri kun hän kirjoitti sitä, kuului laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa lähenevän portilla, sitten astuntaa ulkokäytävää myöten, ja ääni, joka käskevästi ajoi vastustelevat palvelijat pois tieltä. Kynä putosi Lucyn käsistä ja hän huudahti heikolla äänellä: "Hän on tullut! Hän on tullut!"

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

 
Mä tunnen äänen – hän on Montague!
Tuo, poika, tänne miekkani!
Nyt saatavansa vihdoin saapi hauta,
sen minä vannon kunniani kautta.
 

Romeo ja Julia.

Tuskin oli kynä kerinnytkään pudota neiti Ashtonin kädestä, kun ovi lensi auki, ja nuori Ravenswood syöksyi sisään.

Lockhardin ja toisen palvelijan, jotka olivat turhaan koettaneet estää hänen kulkuansa käytävän yli eteisen kautta, nähtiin seisovan kynnyksellä, jäykistyneinä hämmästyksestä, ja sama hämmästys levisi heti myös juhlasalissa oleviin. Eversti Douglas Ashtonin hämmästykseen sekaantui vihastustakin; Bucklaw'ssa ilmeni ylpeätä ja teeskenneltyä välinpitämättömyyttä; muissa, jopa rouva Ashtonissakin ilmaisihe pelkoa; ja Lucy oli tästä arvaamattomasta ilmestyksestä jähmettynyt ikäänkuin kiveksi. Ilmestykseksi sitä hyvällä syyllä sopikin sanoa, sillä Ravenswood oli paljon enemmän haudasta nousseen kuin elävän vieraan näköinen.

Hän seisoi aivan keskellä lattiaa, vastapäätä sitä pöytää, jonka ääressä Lucy istui, ja Lucyyn juuri hänen silmänsä tuijottivat, ikäänkuin ei ketään muuta olisikaan ollut läsnä, ilmaisten syvintä surua ja tulisinta vihastusta. Hänen musta ratsuviittansa, joka toiselta olkapäältä oli luisunut alas, roikkui alas hänen toista kuvettansa myöten leveinä poimuina, niinkuin Espanjan viitta ainakin. Koko hänen komea pukunsa oli matkasta ryvettynyt ja kiireisestä ratsastamisesta rypistynyt. Hänellä oli miekka kupeella ja pari pistoolia vyössä. Hänen leveälippainen lierihattunsa, jota hän ei sisään tullessaan ollut ottanut päästään, pimensi vielä enemmän hänen mustanpuhuvia kasvojansa. Niissä näkyi surun hävittävät jäljet sekä myös kalmankalpeus, mikä seuraa pitkällistä sairautta; kaikesta tästä hänen luonteeltaankin hiukan ankara ja tulinen muotonsa sai vielä tylymmän, melkeinpä hurjan näön. Hatun alta alas valuvat sotkeutuneet, sekautuneet hiukset sekä myös hänen liikkumattomuutensa tekivät hänet pikemmin marmorikuvan kuin elävän miehen näköiseksi. Hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa, ja koko muukin seura pysyi ääneti melkein kaksi minuuttia.

Vihdoinpa tämän äänettömyyden katkaisi rouva Ashton, jonka luonnollinen rohkeus sillä aikaa oli jo osaksi palannut. Hän kysyi syytä tähän luvattomaan sekaantumiseen.

"Se on kysymys, äiti", lausui hänen poikansa, "joka sopivimmin tulee minun suustani – minä vaadin Ravenswoodin herraa seuraamaan minua semmoiseen paikkaan, missä hänellä on parempi tilaisuus siihen vastata."

Mutta Bucklaw esteli sanoen: "Ei kukaan mies maan päällä saa riistää minulta etuoikeuttani vaatia selitystä Ravenswoodin herralta. – Craigengelt", lisäsi hän matalalla äänellä, "piru sinut vieköön, mitä sinä tuossa seisot ja tuijottelet, ikäänkuin näkisit kummituksia? Nouda miekkani tänne etuhuoneesta."

"Minä en kenenkään hyväksi", virkkoi taas eversti Ashton, "luovu oikeudestani vaatia edesvastuuseen tätä miestä, joka on suvulleni tuottanut ennenkuulumattoman häväistyksen."

"Malttakaa mieltänne, hyvät herrat", sanoi Ravenswood, kääntyen tylyllä katsannolla heitä kohti ja kohottaen kättään, ikäänkuin kieltääkseen heidän taistelunsa. "Jos te olette yhtä kyllästyneet elämään kuin minä, niin kyllä löydän sopivan paikan ja ajan taistellakseni jompaakumpaa tai kumpaakin vastaan. Mutta nyt ei minulla ole aikaa joutaviin riitoihin narrien kanssa."

"Narrienko!" huusi eversti Ashton puoleksi paljastaen miekkansa, ja Bucklawkin kaappasi sen kahvasta, jonka Craigengelt juuri samassa oli tuonut hänelle.

Mutta herra Ashton, joka pelkäsi poikansa henkeä, riensi molempien nuorten herrain ja Ravenswoodin väliin huutaen: "Poikani, minä käsken – Bucklaw, minä pyydän, olkaa rauhalliset, kuningattaren ja lain nimessä!"

"Jumalan lain nimessä!" lausui herra Bide-the-Bent, hänkin astuen nyt kohotetuin käsin Bucklaw'n, everstin ja heidän vihansa esineen välille. "Jeesuksen nimeen, joka toi rauhan maan päälle ja hyvän suosion ihmisten keskelle – minä pyydän – minä rukoilen – minä käsken teitä välttämään väkivaltaa! Jumala vihaa verenhimoisia – se, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu."

"Luuletteko te minua koiraksi, herra", tiuskaisi eversti Ashton kiukkuisesti kääntyen hänen puoleensa, "taikka vielä halvemmaksi eläimeksi, kun tahdotte, että minun pitäisi kärsiä tämmöistä häväistystä isäni talossa? – Antakaa minun mennä, Bucklaw. Hänen pitää käydä kaksintaisteluun minun kanssani tai, niin totta kuin tuolla ylhäällä on taivas, minä pistän hänet kuoliaaksi tällä paikalla!"

"Te ette saa koskea häneen", kielsi Bucklaw; "hän säästi kerran henkeni, ja vaikka hän olisi itse piru, joka olisi tullut koko tätä kartanoa asukkaineen päivineen perimään, niin hänelle pitää rehellisesti antaa tilaisuus puolustaa itseänsä."

Tämä molempien nuorten herrojen vihan kiista antoi Ravenswoodille tilaisuuden huutamaan tylyllä, kovalla äänellä: "Ääneti! – Se, joka todella hakee vaaraa, odottakoon sopivaa aikaa, jolloin hän sen on löytävä. Minun tehtäväni täällä on pian täytetty. – Onko tämä teidän käsialaanne, neiti Ashton?" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, ojentaen neiti Ashtonille hänen viimeisen kirjeensä.

Vapiseva "on" sana pääsi pujahtamaan Lucyn huulien välistä – niin voi parhaiten sanoa, sillä ei tuntunut siltä kuin hän olisi sen tahallansa lausunut.

"Ja onko tämäkin teidän käsialaanne?" Hän ojensi hänelle kihlauskirjan, jonka he molemmat olivat allekirjoittaneet.

Lucy pysyi ääneti. Pelästys ja toinen vielä voimallisempi, sekavampi tunne olivat saattaneet hänet niin peräti hämmennyksiin, että hän tuskin käsitti, mitä häneltä oli kysytty.

"Jos te, herra", virkkoi herra Ashton, "aiotte tuohon paperiin perustaa jotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen mitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä."

"Herra William Ashton", lausui Ravenswood, "minä pyydän, että te ja kaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani. Jos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin tämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin on se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti hyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon ja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan – ennenkuin sen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte, koska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies – ja hurjistunut mies – enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen on minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä tahdon kuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan – hänen omasta suustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla. Valitkaa siis", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja vasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan vireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi lattiaan päin, – "valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä salissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun morsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin Jumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?"

Kaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja nähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden tuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot. Pappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. "Jumalan nimeen", lausui hän, "kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta palvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin määrään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella tavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että neiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja katuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on rauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi. Voi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri – pitäähän meidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä katkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen hillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin nuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän tahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle kunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut vanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä tavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään teitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon ehdotukseen."

"Ei koskaan!" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut hänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, "ei koskaan tämä mies saa puhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen kanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne. Minä en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne näyttävät", rouva loi silmänsä everstiin, "kovasti peloittavan muutamia samaa sukunimeä kantavia."

"Jumalan tähden, hyvä rouva", rukoili kunnianarvoisa pappi, "älkää kaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei suinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen nähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että teidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne; kenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta."

"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra", vastasi Ravenswood, "ja pysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut menkööt ulos."

"Ravenswood", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään ulos, "tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen."

"Tehkää niin", vastasi Ravenswood, "milloin vain teitä haluttaa."

"Mutta minulla", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, "on etuoikeus päästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka suorittamatta."

"Tehkää miten mielenne tekee", vastasi Ravenswood. "Suokaa minun vain tänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella teidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi."

Muut herrat läksivät ulos huoneesta; herra Ashton yksin vain viipyi.

"Ravenswoodin herra", sanoi hän lepyttävällä äänellä. "Sen verran kuin minä tiedän, en ole ansainnut, että te panette toimeen minun kodissani tämmöisen häiriön ja hävityksen. Jos te tahdotte pistää miekkanne tuppeen ja seurata minua työhuoneeseeni, niin voin näyttää teille mitä vakuuttavimman todistuksen, että teidän nykyisestä laittomasta käytöksestänne ei voi – "

"Huomenna, herra Ashton – huomenna – huomenna kuulen mitä ikänä tahdotte selittää", toisti Ravenswood keskeyttäen hänet. "Mutta tällä päivällä on oma pyhä ja välttämätön tehtävänsä."

Hän viittasi oveen päin, ja herra Ashton läksi ulos.

Ravenswood pisti miekkansa tuppeen, laski hanan alas ja pani pistolin takaisin vyöhönsä, astui lujasti ovelle, jonka hän lukitsi – otti sitten, takaisin tultuaan, hatun päästänsä, pyyhkäisi hajalle valuneet hiuksensa kasvoiltansa ja katsahti Lucyyn silmillä, joissa äskeinen vihan tuli oli nyt suonut sijan surulle. "Tunnetteko te minua, neiti Ashton?" kysyi hän. "Minä olen yhä vielä Edgar Ravenswood."

Tyttö pysyi ääneti, ja Ravenswood jatkoi yhä kiihtyvällä innolla. "Minä olen vielä sama Edgar Ravenswood, joka rakkaudesta teihin laiminlöi pyhän velvollisuutensa ja oli vaatimatta kostoa kunniansa häväistyksestä. Minä olen se Ravenswood, joka teidän tähtenne on antanut anteeksi vihollisilleen, vieläpä ystävyydessä lyönyt kättä onnensa sortajan ja rosvoojan, isänsä petkuttajan ja murhaajan kanssa."

"Tyttäreni", vastasi rouva Ashton keskeyttäen hänet, "ei suinkaan voi epäillä, että te todella olette sama mies. Teidän puheenne myrkyllinen katkeruus muistuttaa hänelle kylliksi, että hänen isänsä verivihollinen puhuu hänelle."

"Malttakaa mielenne, rouva, minä pyydän", vastasi Ravenswood. "Minun pitää saada vastaukseni neiti Ashtonin omasta suusta. – Vielä kerran sanon, Lucy, minä olen sama Ravenswood, jolle te soitte juhlallisen lupauksenne ja jonka nyt tahdotte peräyttää ja rikkoa."

Lucyn verettömiltä, väriseviltä huulilta ei kuulunut muuta kuin sanat: "Se oli minun äitini."

"Hän puhuu totta", sanoi rouva Ashton. "Minä se olin, joka, Jumalan ja ihmisten lain kautta minulle tulevan äidinvallan nojalla neuvoin häntä ja yllytin häntä peruuttamaan tämän turmiollisen, ajattelemattomasti solmitun liiton ja hävittämään sen niinkuin itse Raamattu käskee."

"Raamattu!" kertasi Ravenswood ylenkatseellisesti.

"Lukekaa hänelle ne tekstin sanat", sanoi rouva Ashton kääntyen papin puoleen, "joiden nojalla te itse, vaikka varovaisen vastahakoisesti, julistitte mitättömäksi kihlauksen, josta tämä väkivaltainen mies niin kiivaasti puhuu."

Pappi otti raamatun taskustaan ja luki siitä seuraavat sanat: "Jos joku nainen vannoo valan Herralle ja sitoo itsensä valalla, ollessaan isänsä kodissa nuoruudessaan; ja jos hänen isänsä kuulee sen valan ja siteen, jolla hän on sielunsa sitonut, ja jos hänen isänsä häneen tyytyy; sitten kaikkien valainsa pitää pysyä, ja jokaisen valan, jolla hän on sielunsa sitonut, pitää pysyä."

"Eikö juuri niin ollutkin meidän laitamme?" keskeytti Ravenswood.

"Hillitse maltiton mielesi, nuori mies", vastasi pappi, "ja kuule mitä sitten pyhässä tekstissä seuraa: Mutta jos hänen isänsä ei suostu siihen sinä päivänä, kun hän sen kuulee, niin ei mitkään hänen valoistaan eikä hänen lupauksistaan, joilla hän on sielunsa sitonut, pidä pysymän; ja Herra on antava hänelle anteeksi, koska hänen isänsä ei suostunut."

"Ja eikö", pisti rouva Ashton nyt tulisesti ja riemullisesti väliin, "eikö ollut meidän asiamme juuri semmoinen, johon tämä pyhän Raamatun paikka sopii? – Voiko tämä mies kieltää, että me tytön vanhemmat heti kun kuulimme valasta tai lupauksesta, jolla meidän tyttäremme oli sitonut sielunsa, paheksuimme sitä mitä selvimmin sanoin ja kirjallisesti ilmoitimme tälle miehelle päätöksemme?"

"Ja siinäkö kaikki?" vastasi Ravenswood Lucyn puoleen katsahtaen. "Tahdotteko luopua vannotusta uskollisuudestanne vapaasta tahdosta ja keskinäisestä rakkaudestamme tuommoisten kurjien, ulkokultaisten sanasolmujen vuoksi?"

"Kuulkaa häntä!" sanoi rouva Ashton papin puoleen katsoen. "Kuulkaa Jumalan pilkkaajaa!"

"Jumala hänelle anteeksi antakoon", vastasi herra Bide-the-Bent, "ja valistakoon hänen tietämättömyyttänsä!"

"Kuulkaa, mitä minä teidän tähtenne olen uhrannut", lausui taas Ravenswood yhä vielä puhuen Lucylle, "ennenkuin te suostutte siihen, mitä teidän nimessänne on tehty. Turhaan ovat parhaat ystäväni kiihkeästi kehoittaneet minua saadakseen minut peruuttamaan päätökseni; turhaan ovat he huomauttaneet, mitä vanhan sukuni kunnia vaatisi. Kuolleetkin ovat nousseet haudasta minua varoittamaan, mutta minä en ole heidänkään varoituksistaan huolinut. Tahdotteko te palkinnoksi tästä uskollisuudestani lävistää sydämeni juuri sillä aseella, jonka sokea luottamukseni on antanut teille käteen?"

"Herra Ravenswood", vastasi rouva Ashton, "te olette saanut kysyä kysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni on aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen sijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä. Te tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus, johon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa kädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja vielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto Bucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut tämän arvoisan kirkkoherran nähden."

Ravenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä. "Ja onko neiti Ashton", kysyi hän papilta, "petoksetta ja pakoituksetta allekirjoittanut tämän paperin?"

"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä."

"Tämä tosiaankin", lausui Ravenswood tylysti, "on vastustamaton todistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä tuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. – Tässä, neiti Ashton", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän allekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, "tässä ovat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi tässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä pyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat todistuksena minun liian suuresta luottamuksestani – tai pikemmin sanoen, minun erinomaisesta hulluudestani."

Rakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka näytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi älynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin päästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä aikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton leikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota Lucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio sopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa. Ylpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka saadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.

"Ja näinkö hän kantoi sitä", puhui hän itsekseen, "näinkö hän kantoi sitä omalla povellaan – aivan lähellä omaa sydäntään – silloinkin kun – Mutta valitukset eivät nyt auta", sanoi hän pyyhkäisten silmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan näköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä kultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin perinjuurin hävittääkseen kaikki.

"En tahdo kauemmin", sanoi hän sitten, "olla täällä vastenmielisenä vieraana. – Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan, mitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta kuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne kunniaa ja onnea vastaan. – Ja teille, neiti Ashton", jatkoi hän Lucyn puoleen kääntyen, "ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että rukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi tämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden." Näin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.

Herra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt poikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät uudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita myöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas Ashtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra antaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi tavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä tehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia ensin oli loppuun saatu.

"Vastatkaa eversti Ashtonille", sanoi Ravenswood vakavasti, "että minä olen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten sallii."

Ja kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle, tuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra toivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan kymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle kiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.

"Sanokaa herrallenne", vastasi Ravenswood kiivaasti, "että hän valitkoon aikansa. Hän on tapaava minut Wolfs Cragissa, jollei toinen jo ennättäne sitä ennen täyttää hänen tarkoitustaan."

"Minun herralleniko!" huusi Craigengelt, jonka rohkeus nyt paisui siitä, kun hän näki eversti Ashtonin ja Bucklaw'n seisovan kartanon eduspenkereellä. "Sallikaa minun sanoa, ettei minulla tietääkseni ole mitään herraa maan päällä ja etten salli semmoista puhetta!"

"Mene sitten helvettiin ja etsi herraasi sieltä!" huusi Ravenswood antaen valtaa vihastukselleen, jota siihen saakka oli hillinnyt. Samassa hän työnsi Craigengeltin luotaan niin kovasti, että tämä vierähti rappusia alas ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. – "Hullupa minä olenkin", virkkoi Ravenswood heti itsekseen, "kun tuhlaan vihaani tuommoiselle kurjalle koiralle."

Ravenswood nousi nyt hevosen selkään, jonka hän tullessaan oli sitonut kiinni lähellä olevaan aitaukseen; sitten ratsasti hän hyvin hitaasti Bucklaw'n ja eversti Ashtonin sivuitse nostaen hattuansa kumpaisellekin ja katsoen lujasti heitä suoraan silmiin, tervehtien heitä tällä mykällä tavalla, ja he vastasivat tervehdykseen yhtä tylysti ja vakavasti. Ravenswood jatkoi hitaasti kulkuansa kunnes hän saapui kujan suuhun, ikäänkuin näyttääkseen, että hän pikemmin olisi suonut tulevansa estetyksi kuin karttanut sitä. Mutta portista ulos päästyänsä hän käänsi hevosensa ympäri ja katsoi hetken aikaa kartanoa kiintein katsein. Sitten hän kannusti kelpo ratsuaan ja ajaa karahutti tiehensä yhtä tulisella kiiruulla kuin noidan vallasta karannut paha henki.