Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 6

VIII LUKU

 
Näin ritari; mut hiisi huus:
"Vie naikkoses ja korjaa luus,
Ett' teistä pääsen kokonaan!
Edestä säihkysilmien
Ja posken punaruusujen
En viitsi miekkaa nostaakaan."
 

Laulu haukasta.

Torni, jonka edustalla pieni retkikunta nyt seisoi, oli sangen synkän näköinen, pieni nelisnurkkainen rakennus. Seinät olivat hyvin paksut, ja ikkunat tai niiden virkaa toimittavat raot näyttivät pikemmin olevan laitetut sitä varten, että puolustajat voisivat niiden kautta lennättää nuolia tai luoteja kuin että ilmaa ja valoa pääsisi huoneisiin. Matala sakarapäinen rintavarustus, joka kulki pitkin seiniä, teki puolustuksen vielä mukavammaksi. Sen sisäpuolella kohosi jyrkkä, suurilla kivillä peitetty katto. Yhdellä kulmalla törrötti torni vielä sakarapäistä rintavarustustakin korkeampana. Sisäänpääsyä suojeli suurilla rautanauloilla vahvistettu ovi ja tornin sisäpuolitse käyvät kiertoportaat johtivat huoneen katolle.

Tulokkaat olivat huomaavinaan, että joku tornissa piilevä katseli tarkkaan heidän liikkeitään, ja tämä luulo vahvistui varmuudeksi, kun kapeasta ampumareiästä ojentui naisen käsi ja heilutti nenäliinaa ikäänkuin merkiksi heille. Hobbie melkein pyörtyi ilosta ja innosta.

"Se oli Gracen käsi", sanoi hän, "ja minä voin vannoa, että tunnen sen vaikka tuhansistakin käsistä. Ei ole yhtään sen vertaista tällä puolen Lowdenin. Meidän pitää saada hänet pois tuolta, vaikka meidän täytyisi repiä Westburnflatin torni kivi kiveltä."

Earnscliff, vaikka hän suuresti epäilikin, voisiko edes rakastajankaan silmä tuntea näin kaukaa kauniin tyttösen kättä, ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään, joka olisi masentanut hänen ystävänsä toivoa. Päätettiin siis vaatia tornin haltijaa avaamaan ovensa.

Kun tulokkaat olivat jonkin aikaa huutaneet ja toitottaneet torviaan, ilmestyivät vihdoin erääseen ovenpuoleiseen ampumareikään vanhan akan laihat kasvot.

"Se on rosvon äiti", virkkoi yksi Ellioteista. "Hän on vielä kymmenen kertaa ilkeämpi poikaansa, ja hänen syykseen luetaan monet niistä pahoista teoista, jotka poika tekee meidän maassamme."

"Keitä te olette? Mikä teillä on asiana?" kysyi tuo poikansa arvoinen äiti.

"Me haemme William Graemea, Westburnflatin isäntää", sanoi Earnscliff.

"Hän ei ole kotona", virkkoi ämmä.

"Milloin hän läksi pois?" jatkoi Earnscliff.

"En tiedä", vastasi ovenvartija.

"Milloin hän tulee kotiin?" kysyi Hobbie Elliot.

"Enpä tiedä sitäkään sanoa", vastasi myöntymätön tornin emäntä.

"Onko ketään muuta tornissa teidän kanssanne?" kysyi Earnscliff taas.

"Ei ketään paitsi minua ja kissimirriä", vakuutti ämmä.

"Avatkaa sitten ovi ja päästäkää meidät sisään", sanoi Earnscliff. "Minä olen rauhantuomari ja etsin erään pahanteon jälkiä."

"Piru ne sormet vieköön, jotka teille oven salvat auki tempaavat", kirosi ovenvartija, "minun sormeni eivät sitä koskaan tee. Eikö teitä hävetä tulla tänne semmoisella miesjoukolla, miekkoinenne, keihäinenne ja rautakypäreinenne peloittamaan yksinäistä leskeä?"

"Meillä on varmat tiedot", sanoi Earnscliff. "Me haemme tavaroita, jotka on väkisin joukolla ryöstetty."

"Ja nuorta tyttöä, joka on armottomasti viety vangiksi ja joka on kalliimpi kaikkia noita tavaroita, kaksin verroin kalliimpi", virkkoi Hobbie.

"Ja minä varoitan teitä", jatkoi Earnscliff, "sillä ainoa keino, jolla teidän poikanne viattomuus voi tulla todistetuksi on se, että te rauhassa ja sovinnolla päästätte meidät sisään tarkastamaan tätä taloa."

"Ja mitä sitten, jollen huolikaan viskata ulos avaimia enkä vetää auki salpoja enkä avata ovea mokomalle joutavalle joukkiolle?" pilkkaili vanha akka.

"Me avaamme ovet väkisin kuninkaan avaimilla ja väännämme niskat nurin joka ainoalta elävältä olennolta, jonka talossa tapaamme, jollette anna tornia heti meidän haltuumme!" uhkasi vimmastunut Hobbie.

"Ei suuret sanat suuta halkaise", vastasi ämmä taas yhtä pilkallisesti. "Tuossahan on rauta-ovi – koettakaa vain voimianne, pojat – on se ennenkin pidättänyt ulkona yhtä kelvollisia miehiä."

Näin sanoen hän naurahti ja poistui ampumareiältä, jonka takaa hän oli pitänyt puhetta.

Piirittäjät rupesivat nyt asiaa perinpohjin miettimään. Seinien ääretön paksuus ja ikkunoiden pienuus olisi jonkin aikaa kestänyt tykinkin ammuksia. Pääsyä torniin esti ensiksi vahva ristikkoportti, joka oli kokonaan takoraudasta tehty ja niin raskas ja luja, että sen olisi luullut kestävän vaikka minkälaista ryntäystä.

"Ei siihen pysty mitkään pihdit eikä moukarit", arveli Hugh, Ringleburnin seppä. "Yhtä hyvin voisi ruveta sitä piipunvarsilla nakuttelemaan."

Porttikäytävässä, yhdeksän jalan päässä ristikkoportista – niin paksu oli seinä – oli vielä toinen tamminen ovi, joka oli vahvistettu sekä poikittain että pitkittäin kiinnitetyillä rautatangoilla ja lyöty täpötäyteen leveäkantaisia nauloja. Näiden kaikkien suojelukeinojen lisäksi ei suinkaan ollut liiaksi luottamista ämmän vakuutukseen, että hän muka oli ypöyksinään linnassa. Vikkelimmät tulokkaista olivat huomanneet kavionjälkiä tiellä, jota myöten he olivat tornia lähestyneet, ja siitä he olivat päättäneet, että useita ratsumiehiä oli juuri äsken kulkenut tornille päin.

Kaikki nämä hankaluudet teki vielä hankalammaksi se seikka, ettei heillä ollut minkäänlaisia kojeita, joilla kävisivät tornin kimppuun. Ei ollut toivoakaan saada mistään niin pitkiä tikapuita, että ne olisivat ylettyneet rintavarustukselle asti, ja ikkunoissa, jotka olivat hyvin kapeat, oli vahvat rautaristikot. Hyökkäyksestä ei siis voinut olla puhettakaan, eikä myöskään ruutimiinan kaivamisesta, koska ei ollut tarpeeksi ruutia eikä työaseitakaan käsillä. Piirittäjät eivät myöskään olleet niin varustettuja muonalla, suojuksilla ja muilla tarpeilla, että olisivat voineet ryhtyä piiritykseen, jolloin sitä paitsi olisi ollut tarjona vaara, että jotkut rosvon ystävistä olisivat saattaneet tulla hänen avukseen. Hobbie kiristeli hampaitansa, kun hän kuljettuaan koko linnan ympäri ei voinut keksiä mitään keinoa, jolla voitaisiin väkisin päästä sisään. Viimein hän kuitenkin huudahti: "Mutta miksi emme mekin tekisi niinkuin esi-isämme ennen muinoin? Työhön käsiksi, pojat! Hakatkaamme pensaita ja pehkoja, viekäämme ne yhteen kasaan oven eteen ja pistäkäämme palamaan, että tuosta vanhasta ämmästä tulee savustettu siankinkku."

Tähän ehdotukseen kaikki muut yhtyivät. Muutamat läksivät hakkaamaan miekoillaan ja puukoillaan tuon hidaskulkuisen joen rannalta haapa- ja orapihlajapensaita, joista suuri joukko oli niin lahonneita ja kuivuneita, että ne kelpasivat hyvin kokoksi. Toiset rupesivat rakentamaan niistä suurta kasaa latoen puita siten, että ne palaisivat hyvin ja asettaen kokon niin lähelle ristikkoporttia kuin mahdollista. Sitten iskettiin tulta pyssynpiistä, mutta juuri kun Hobbie läheni kasaa palava oksa kädessään, ilmaantuivat rosvon yrmeät kasvot ja pyssynpiipun suu ovenpuoleiseen ampumareikään. "Suuri kiitos vaivastanne", sanoi hän pilkallisesti, "kun keräsitte meille näin paljon polttopuita talveksi. Mutta jos astut vielä askeleenkin lähemmäksi kekäleinesi, niin se askel on maksava sinulle enemmän kuin mikään muu askel koko elämässäsi."

"Senpä saamme kohta nähdä", virkkoi Hobbie, pelkäämättä vieden sytyttimensä likemmäksi.

Rosvo laukaisi pyssynsä, mutta kelpo ystävämme onneksi hän ei saanutkaan sitä syttymään. Samassa Earnscliff, joka tähtäsi kapeata ikkunaa ja siitä näkyvää rosvon päätä, sai luotinsa pyyhkäisemään Westburnflatin poskea. Tämä oli nähtävästi luullut olevansa paremmassakin turvassa siinä missä seisoi, sillä heti kun hän tunsi saaneensa vamman, vaikka vain mitättömänkin, hän rupesi jo hieromaan sovintoa ja kysyi, miksi he näin ahdistivat rauhallista, rehellistä miestä ja tällä laittomalla tavalla vuodattivat hänen vertansa.

"Me tahdomme, että te annatte vankinne", vastasi Earnscliff, "vahingoittamattomana meidän käsiimme."

"Mitä teillä on tekemistä sen kanssa?" kysyi rosvo taas.

"Sitä", vastasi Earnscliff, "ei teillä, joka olette hänet väkisin ryöstänyt, ole mitään oikeutta kysyä."

"No, no, saattanenpa sen kumminkin arvata", virkkoi rosvo. "No hyvä, miehet, minua ei haluta tulla veriviholliseksenne vuodattamalla teidän vertanne, vaikka Earnscliff ei suinkaan ole minun vertani säästänyt – hän saa aina luotinsa sattumaan, vaikkei maali olisi äyriä suurempi – niin, enemmän vahingon estämiseksi tahdon siis antaa vankini teidän käsiinne, koska te ette tyydy vähempään."

"Entä Hobbien omaisuus", huusi Hackburnin Simon, "Luuletko sinä, että sinulla on oikeus ryöstää tyhjäksi hyväsukuisen Elliotin ladot ja läävät aivan kuin ne olisivat jonkun vanhan akan kanakoppeja?"

"Niin totta kuin syön leipää", vastasi Westburnflatin William, "niin totta kuin syön leipää, ei täällä ole ainoatakaan sorkkaa hänen karjastaan! Ne ovat kaikki suon tuolla puolen jo aikoja sitten. Täällä tornissani ei ole niiden ainoatakaan karvaa. Mutta otan selvää, minkä verran niitä voisi saada takaisin, ja lupaan kahden päivän kuluttua tulla Hobbien puheille Castletoniin kahden ystäväni kanssa. Koetan sitten sopia siitä vahingosta, josta hän syyttää minua."

"Kyllä, kyllä", sanoi Elliot, "se käy hyvin laatuun." Ja sitten hän puoliääneen kuiskasi sukulaisensa korvaan: "Hiisi vieköön omaisuuden! Herran tähden, veikkonen, älä puhu niistä mitään. Kunhan vain saisimme Grace raukan pois tuon vanhan helvetinkekäleen kynsistä."

"Tahdotteko antaa minulle sananne, Earnscliff", virkkoi rosvo, joka yhä seisoi ampumareiässä, "kunniasananne ja vakuutuksenne kädellä ja kintaalla, että minä saan vapaasti tulla ja vapaasti lähteä, että minulla on viisi minuuttia aikaa ristikkoportin aukaisemiseen ja viisi minuuttia sen sulkemiseen ja salpojen paikoilleen asettamiseen? Vähempi ei riitä, sillä ne ovat pahasti voitelemisen puutteessa. Tahdotteko luvata sen?"

"Teille annetaan täysi aika", sanoi Earnscliff, "sen takaan sanallani ja lupauksellani, kädellä sekä kintaalla."

"Odottakaa sitten hetkinen", virkkoi rosvo, "taikka kuulkaapas, soisinpa kuitenkin, että te peräytyisitte ovelta pistoolin kantaman päähän. Ei senvuoksi, etten luottaisi teidän sanaanne, Earnscliff; mutta täysi turva on kuitenkin aina parempi."

"Ohoh, veikkonen", arveli Hobbie itsekseen peräytyessään, "olisitpa vain minun kanssani Turnersholmissa,¹⁵ ja kaksi kunnon poikaa mukanamme valvomassa, ettei mitään kavaluutta tapahtuisi, niin antaisinpa sinulle niin, että mieluummin olisit suonut sääresi katkenneeksi ennen kuin rupesit käsiksi minun elukkoihini tai ihmisiini!"

"Hänellä oli valkoinen sulka siivessään, tällä samalla Westburnflatilla", lausui Hackburnin Simon, vähän suuttuneena tästä nopeasta sovinnonhieromisesta. "Ei tämä mies koskaan täytä isänsä saappaita."

Sillä välin avattiin sisäpuolinen ovi ja rosvon äiti ilmaantui oven ja ristikkoportin väliseen paikkaan. Sitten tuli esiin William itse taluttaen naishenkilöä, mutta akka, pantuaan heidän ulosmentyään salvat jälleen huolellisesti eteen, jäi seisomaan paikalleen ikäänkuin vahdiksi.

"Astukoon yksi tai kaksi teistä likemmäksi", virkkoi rosvo, "ja ottakaa tyttö käsistäni terveenä ja vahingoittamattomana."

Hobbie riensi halukkaasti eteenpäin kihlattua morsiantansa noutamaan. Earnscliff seurasi vähän hitaammin, ollakseen suojana kavaluutta vastaan. Yhtäkkiä hidastuivat kuitenkin Hobbien askeleet ja hänen kasvoissaan ilmeni turhaksi menneen toivon katkeruutta. Earnscliff puolestaan kiiruhti eteenpäin maltittoman hämmästyksen ja ilon valtaamana. Se ei ollutkaan Grace Armstrong, vaan neiti Isabella Vere; tämän he olivat vapauttaneet tulemalla tornin edustalle.

"Missä on Grace? Missä on Grace Armstrong?" huusi Hobbie hurjassa vihassa ja vimmassa.

"Ei minun käsissäni", vastasi Westburnflat, "hakekaa koko torni, jollette usko sanaani."

"Sinä kavala heittiö, tee kohta selvää hänen olinpaikastaan, taikka minä surmaan sinut", tiuskaisi Elliot ojentaen pyssynsä.

Mutta hänen kumppaninsa, jotka nyt olivat lähestyneet, tempaisivat paikalla aseen hänen kädestänsä, huutaen kaikki kuin yhdestä suusta: "Muista kättä ja kinnasta, sanaa ja lupausta! Hillitse mielesi, Hobbie; meidän täytyy pitää sanamme Westburnflatille, vaikka hän olisikin pahin ilkimys, mikä koskaan on ratsastanut hevosen selässä."

Näin suojattuna rosvo sai jälleen rohkeutensa, jonka Hobbien uhkaava liike oli jokseenkin masentanut.

"Minä olen pitänyt sanani, hyvät herrat", sanoi hän, "ja minä luotan siihen, ettei minulle tapahdu mitään pahaa teidän seurassanne. Jollei tämä olekaan se vanki, jota te haette", jatkoi hän sitten kääntyen Earnscliffin puoleen, "niin antakaa hänet jälleen takaisin minun haltuuni. Minun tulee vastata hänestä niille, joiden oma hän on."

"Herran Jumalan tähden, herra Earnscliff, suojelkaa minua!" rukoili neiti Vere, tarttuen kiinni vapauttajaansa, "älkää toki hyljätkö minua, jonka koko maailma näkyy hyljänneen!"

"Älkää pelätkö mitään", kuiskasi Earnscliff, "minä suojelen teitä vaikka henkeni menisi!" Sitten kääntyen Westburnflatin puoleen hän sanoi: "Konna! Kuinka uskalsit näin loukata tätä neitoa?"

"Siitä asiasta, Earnscliff", vastasi rosvo, "minä kyllä vastaisin niille, joilla on suurempi oikeus sitä kysyä kuin teillä. Mutta kun te tulette miesjoukolla, aseet kädessä ja ryöstätte hänet pois siltä, jonka haltuun omaiset ovat tytön antaneet, niin kuinka te siitä vastaatte? Mutta se on teidän oma asianne – ei yksi mies voi tässä tornissa tehdä vastarintaa kahtakymmentä vastaan – ei kukaan voi tehdä enempää kuin voi."

"Hän puhuu paljasta petosta ja valhetta", virkkoi Isabella, "hän ryösti minut väkisin isäni seurasta."

"Kukaties hän vain tahtoi, että se näyttäisi siltä sinun silmissäsi, kanaseni", vastasi rosvo, "mutta eihän se ole minun asiani, oli sitten miten olikin. Te ette siis anna häntä takaisin minulle?"

"Takaisinko sinulle, heittiö! En suinkaan", vastasi Earnscliff. "Minä otan neiti Veren suojaani ja saatan hänet täydessä turvassa siihen paikkaan, mihin hän tahtoo tulla saatetuksi."

"No niin, no niin, kukaties te ja hän olettekin jo sopineet siitä paikasta", virkkoi Westburnflat.

"Entä Grace?" keskeytti hänet Hobbie tempaisten itsensä irti ystävistään, jotka yhä vakuuttivat, että turvallisuuden lupaus, jonka nojalla rosvo oli uskaltanut tulla ulos tornista, oli pyhänä pidettävä. "Missä on Grace?" Näin huutaen hän ryntäsi miekka kädessä rosvon kimppuun.

Westburnflat huusi: "Jumalan tähden, Hobbie, kuule minua toki hetkinen!" Sitten hän kääntyi häneen selin ja läksi pakoon. Hänen äitinsä oli jo varuillaan, valmiina avaamaan ja sulkemaan ristikkoportin. Mutta juuri samassa kun rosvo hyppäsi sisään, Hobbie sivalsi miekallaan semmoisella voimalla, että miekasta jäi aika uurros muuratun oven yläreunaan. (Tätä uurrosta näytetään yhä vieläkin merkkinä muinaisten ihmisten suunnattomasta voimasta.) Ennen kuin Hobbie ehti sivaltaa toisen kerran, oli ovi jo lyöty kiinni, salvat pistetty eteen, ja hän itse oli kumppaniensa käsissä, jotka pakottivat hänet poistumaan oven edustalta ja alkoivat tehdä lähtöä. He vaativat häntäkin tulemaan mukanaan.

"Sinä olet jo kerran rikkonut sanasi ja lupauksesi", virkkoi vanha Dinglen Dick, "ja jollemme me pidä vaaria sinusta, voisit kenties tehdä enemmänkin tuommoisia hupsuja tekoja ja saattaa itsesi koko maakunnan nauruksi, vieläpä lisäksi ystäväsi sen syytöksen alaisiksi, että he ovat sallineet tappaa miehen, jolle oli luvattu täysi turva. Malta mielesi siksi kunnes tulette yhteen Castletonissa, niinkuin teillä oli puhe, ja jos hän ei siellä anna sinulle sovitusta, niin otamme sitten täyden korvauksen hänen sydänverestänsä. Mutta menetelkäämme järki-ihmisten tavalla ja pitäkäämme sanamme sekä lupauksemme. Silloin olen varma, että saamme takaisin Gracen sekä lehmät ja kaikki."

Onnettoman sulhasen oli vaikea niellä tätä kylmäveristä neuvoa; mutta koska hän ei voinut toivoa apua naapureiltaan eikä sukulaisiltaan muuten kuin heidän määräämillään ehdoilla, niin hänen täytyi kuin täytyikin tyytyä siihen, minkä he katsoivat rehelliseksi ja lainmukaiseksi menettelyksi.

Earnscliff pyysi nyt muutamia miehiä avukseen, voidakseen saattaa neiti Veren Ellieslaw'n kartanoon, jonne tämä tahtoi tulla viedyksi viipymättä. Tähän pyyntöön suostuttiin mielellään, ja viisi kuusi nuorta miestä läksi saattojoukoksi heidän kanssaan. Hobbie ei ollut niiden joukossa. Hänen mielensä oli masennuksissa tämänpäiväisten tapausten sekä rauenneitten toiveitten johdosta. Hän meni synkin sydämin kotiin, pitääksensä, niin hyvin kuin voi, huolta omaistensa elatuksesta ja suojasta, ja neuvotellakseen naapurien kanssa siitä, mitä oli tehtävä Grace Armstrongin takaisinsaamiseksi. Muu joukko hajosi mikä minnekin niin pian kun he olivat päässeet suon toiselle puolelle. Rosvo ja hänen äitinsä katsoivat tornista heidän kulkuaan, kunnes he kokonaan katosivat näkyvistä.

IX LUKU

Suuttuneena siitä, että hänen ystävänsä – ainakin hänen mielestään – olivat liian kylmäkiskoisia asialle, joka häneen niin kipeästi koski, oli Hobbie eronnut heistä ja kulki nyt ypöyksin kotiinpäin. "Tulen korvennettava!" kirosi hän, maltittomasti kannustaen perin uupunutta ja horjahtelevaa hevostansa, "sinäkin olet juuri samanlainen kuin kaikki muut. Enkö minä ole kasvattanut sinua ja syöttänyt sinua ja hoitanut sinua näillä omilla käsilläni, vaan nyt sinä kuitenkin horjahtelet ja tahdot taittaa niskani, kun olen pahimmassa hädässä? Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin – kaikkein kaukaisin sukulainen siinä joukossa on minun serkkuni kymmenennessä polvessa, ja yöt päivät olisin minä parhaalla sydänverellänikin ollut valmis heitä auttamaan. Mutta he, minun ymmärtääkseni, pitivät hellemmin huolta tuosta maantierosvosta, Westburnflatista, kuin omasta heimoveljestään. Vaan olisipa jo aika, että Heugh-footin kynttilät alkaisivat näkyä – voi minua poloista!" jatkoi hän muistaen kohtaloansa, "ei Heugh-footista enää loista mitään kynttilää eikä takkavalkeaa! Jollei minulla olisi mummoani ja siskojani ja Grace parkaa, niin olisipa sydämessäni tunne, joka käskisi minua iskemään kannukset tämän luontokappaleen kupeisiin ja hyppäämään tuon louhikkovietteen yli veteen, niin että kaikesta tulisi kerrassaan loppu." Tämmöisen epätoivon vallassa hän käänsi hevosensa mökkiin päin, missä hänen omaisensa olivat saaneet turvapaikan.

Lähestyessään ovea hän kuuli sisartensa kuiskuttavan ja naureskelevan. "Piruko on mennyt tuohon naisväkeen!" kirosi Hobbie parka, "he nauraisivat ja tyrskähtelisivät ja hohottaisivat vaikka parhaan ystävänsä ruumisarkun ääressä. – Mutta olenpa sentään iloinen, että he voivat pitää päänsä niin hyvin pystyssä, nuo hupsut hupakkoraukat. Mutta koko vahingon kuorma onkin minun niskoillani, sehän on totta, eikä heidän."

Näin itsekseen puhuen hän sitoi hevosensa vajan seinään.

"Saatpa nyt tulla toimeen ilman satulavyötä, poikaseni", sanoi hän ratsullensa; "sinä ja minä olemme nyt molemmat typötyhjiä. Meille olisi melkein ollut parempi, jos olisimme ryöpsähtäneet Tarras-kosken syvimpään syvänteeseen!"

Tällä hetkellä keskeytti hänen ajatuksensa hänen nuorin sisarensa, joka tuli juosten ulos ja huusi hänelle puolitukahtuneella äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut väkisin hillitä jotain tunnetta. "Mitä sinä täällä teet, Hobbie, ja puuhailet oriin kanssa, kun täällä on vieras Cumberlandista. Hän on odottanut sinua jo tunnin ajan, jollei kauemminkin? Kiiruhda tupaan, mies, kyllä minä riisun satulan hevoselta."

"Vierasko Cumberlandista?" huudahti Hobbie, viskasi hevosen suitset sisarensa käsiin ja riensi mökkiin. "Missä hän on? Missä hän on?" huusi hän katsahtaen hartaasti ympärilleen nähdessään vain naisia. "Toiko hän sanomia Gracesta?"

"Hän ei huolinut odottaa hetkeäkään kauemmin", virkkoi vanhempi sisar, hänkin tukahduttaen nauruaan.

"Hyi, lapset, hyi!" lausui vanha emäntä iloisesti toruen, "eipä teidän toki pitäisi kiusata Hobbie veikkoanne tällä tavoin. Katsopas ympärillesi, poikaseni, etköhän huomaa, että täällä on nyt yksi enemmän kuin aamulla lähtiessäsi?"

Hobbie katsoi hartaasti ympärilleen. "Täällä te olette, mummo, ja täällä te, kolme siskoani."

"Onpahan meitä nyt neljäskin, Hobbie poikaseni", virkkoi nuorin, joka tällä hetkellä astui tupaan.

Samassa olikin Hobbie jo temmannut syliinsä Grace Armstrongin, jota hän ei ollut huomannut sisään tullessaan, sillä hän oli piiloutunut Hobbien sisaren kaulavaatteen alle. "Kuinka sinä uskalsit tehdä tuolla tavalla?" sanoi Hobbie.

"Ei se ollut minun syyni", puolusti Grace itseään, koettaen peittää kasvot käsiinsä, osaksi salatakseen punastumistansa, osaksi varjellakseen itseään siltä suudelmasateelta, jolla sulhanen nyt rankaisi häntä tästä pienestä petoksesta. "Ei se ollut minun syyni, Hobbie! Sinun pitäisi suudella Jeanietä ja kaikkia noita muita, sillä nehän ovat syyllisiä."

"Niinpä tahdonkin tehdä", sanoi Hobbie ja suuteli nyt sisariansa sekä mummoansa sen satakin kertaa, ja kaikki tyynni puoleksi nauroivat ja puoleksi itkivät ilosta. "Minä olen onnellisin mies", huusi Hobbie, viskautuen melkein rauenneena tuolille, "minä olen onnellisin mies maan päällä!"

"Sitten, oi rakas lapseni", lausui vanha mummo, joka ei koskaan antanut jumalisiin kehoituksiin sopivan tilaisuuden mennä ohitse niinä hetkinä, jolloin sydän on niille erittäin avoinna, "sitten, oi poikani, ylistä häntä, joka muuttaa kyyneleet hymyksi ja surun iloksi samoin kuin hän muutti pimeyden valoksi ja loi maailman tyhjästä! Enkö minä sanonut sinulle, että kun sinä vain saisit sanotuksi: tapahtukoon hänen tahtonsa! – silloin tulisi sinulle myös tilaisuus sanoa: olkoon hänen nimensä ylistetty?"

"Niinhän te sanoitte – juuri niillä sanoilla, mummo kulta. Minä ylistänkin häntä hänen armostaan, ja siitä myös, että hän jätti minulle tämän hyvän äidin, kun oma äitini oli mennyt", sanoi kelpo Hobbie tarttuen mummon käteen, "että hän jätti minulle tämän äidin, joka aina kehoittaa minua muistamaan Herraa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä."

Nyt seurasi juhlallinen hetki, jonka tämä toisiaan rakastava perhe vietti hiljaisesti rukoillen ja lausuen puhtain ja hartain sydämin kiitollisuutensa siitä, että Jumala oli niin arvaamatta saattanut heidän ryöstetyn rakkaansa takaisin heidän syliinsä.

Kaikkein ensiksi Hobbie rupesi nyt tiedustelemaan, miten Gracelle oli käynyt. Tämä kertoi kohtalostaan laveasti kaikkine yksityiskohtineen, mutta pääsisällys hänen kertomuksessaan oli seuraava: hän oli herännyt meluun, kun rosvot olivat murtaneet ovet auki ja kun muutamat palvelijat, jotka kuitenkin heti kukistettiin, yrittivät tehdä vastarintaa. Puettuaan joutuisasti päälleen hän oli juossut alakertaan ja tunnettuaan sekamelskassa Westburnflatin, jonka silmiltä oli naamio luiskahtanut, hän oli ollut varomaton ja huutanut rosvoa nimeltä anoen armoa. Westburnflat oli silloin kohta tukkinut Gracen suun, temmannut hänet huoneesta ja nostanut hevosen selkään erään kumppaninsa taakse.

"Minä väännän niskat nurin tuolta riivatulta", ärjähti Hobbie, "vaikka koko maassa ei olisikaan ketään muuta jäljellä koko Graemen suvusta!"

Grace kertoi edelleen, että rosvot olivat kuljettaneet häntä etelään, jonne he myös ajoivat ryöstetyn karjan, kunnes oli päässyt rajan yli Englannin puolelle. Silloin äkkiä eräs mies, jonka Grace tunsi Westburnflatin sukulaiseksi, tuli täyttä neliä ajaen ja ilmoitti rosvojen päällikölle Westburnflatin saaneen varmasta lähteestä tiedon, että asia kääntyisi heille turmioksi, jollei ryöstettyä tyttöä palautettaisi omaisilleen. Lyhyen keskustelun jälkeen oli joukon päällysmies siihen suostunut. Grace nostettiin nyt uuden vartijansa taakse, joka sanaakaan virkkamatta ajoi kiireesti syrjäisimpiä polkuja myöten Heugh-footille päin ja ennen yötä laski pelästyneen ja väsyneen tytön maahan, noin puolen mailin päähän hänen omaistensa asuinpaikasta.

Lukemattomat hartaat onnentoivotukset kaikuivat nyt kaikilta suunnilta. Mutta kun tämä ilo oli asettunut, tunkeutui mieleen toisia, vähemmän hauskoja ajatuksia.

"Tämä on kurja paikka teidän kaikkien asuttavaksenne", sanoi Hobbie katsahtaen ympärilleen. "Minä tosin voin hyvin maata ulkovajassa hevosen vieressä niinkuin olen jo tehnyt monena pitkänä yönä vuorilla – mutta kuinka te tulette täällä toimeen, sitä en voi saada päähäni! Enkä myöskään, mikä on vielä pahempi, voi sitä asiaa parantaa, – pahin kaikesta on se, että koittaa huomispäivä sekä ylihuominen teidän tilanne siitä parantumatta."

"Oli se kamalan julma teko", virkkoi yksi sisarista katsellen ympärilleen, "kun he näin riistivät ja raastoivat ihmisparat typötyhjiksi."

"Eivätkä jättäneet meille yhtään härkää eikä hiehoa", lisäsi nuorin veli, joka nyt astui sisään, "ei uuhta, ei karitsaa, ei yhtään heinän- tai ohran-syöjää."

"Jos heillä olisi ollut jotain riitaa meidän kanssamme", sanoi Harry, toinen veli, "emmekö me olisi olleet valmiit sitä taistelulla ratkaisemaan? Ja että meidän kaikkien piti vielä olla poissa kotoa, joka ainoan poissa vuorilla! – Totta maar', jos me vain olisimme olleet kotona, eipä olisikaan silloin William Graemen vatsa vaatinut aamuryyppä tänä päivänä. Mutta eipä hän pääse rangaistuksestaan yli eikä ympäri, eikö niin Hobbie?"

"Meidän naapurimme ovat määränneet päivän, jolloin meidän pitää hieroa Castletonissa sovintoa hänen kanssaan vierasten miesten läsnäollessa", vastasi Hobbie surullisesti. "He tahtoivat järjestää asian oman mielensä mukaan, muuten ei olisi saatu heiltä mitään apua."

"Sovinto hänen kanssansa!" huusivat molemmat veljet yhtaikaa, "tämmöisen väkivaltaisen rosvontyönkö jälkeen, jommoista ei ole kuultu eikä nähty tässä maassa muinaisten vainopäivien jälkeen!"

"Juuri niin, pojat, ja minun vereni kiehahtikin siitä; mutta – Grace Armstrong on sen taas koreasti asettanut."

"Mutta karjamme, Hobbie", virkkoi John Elliot, "aivanhan me olemme häviöllä. Harry ja minä kävimme ulkolaitumilta keräämässä mitä siellä saattoi olla, mutta siellä oli tuskin sorkkaakaan jäljellä. Enpä tiedä kuinka me voimme tulla toimeen – meidän täytynee lähteä sotaan, pelkään minä. Westburnflatilla ei ole varaa, vaikka olisikin tahtoa, maksaa meidän vahinkoamme; häneltä emme saa mitään korvausta, paitsi sen, minkä otamme hänen omista luistansa. Hänellä ei ole yhtään nelijalkaista paitsi tuo pahankurinen koni, jolla hän ratsastelee, ja sekin on pahasti lamautunut hänen yöretkillään. Me olemme joutuneet perinjuurin häviöön."

Hobbie katsahti surullisesti Grace Armstrongiin, joka vastasi siihen luomalla silmänsä alas ja huokaamalla hiljaa.

"Älkää olko niin alakuloisia, lapsukaiseni", lausui mummo, "onhan meillä kelpo ystäviä, jotka eivät suinkaan jätä meitä tähän hätään. Onhan herra Thomas Kittleloof serkkuni kolmannessa polvessa äidin puolelta; hänellä on koko kasa hopeata ja onhan hän sitä paitsi saanut paroninkin arvon, siitä että hän oli toimitusmiehenä, kun meidän maamme yhdistettiin Englantiin."

"Hän ei antaisi äyriäkään, vaikka hän sillä voisi pelastaa meidät nälkään nääntymästä", sanoi Hobbie, "ja jos hän antaisikin, niin jokainen sillä rahalla ostettu leipämuru tarttuisi kurkkuuni muistaessani, että se oli osana siitä hinnasta, jolla meidän vanhan Skotlantiparan kruunu ja itsenäisyys myytiin."

"Onpa sitten Dunderin herra, joka on vanhimpia sukuja Tiviotdalessa."

"Hän istuu Tolbooth-linnassa, äiti, Midlothianin Sydämessä¹⁶ tuhannen shillingin vuoksi, jotka hän on ottanut velaksi Saunders Wyliecoatilta, tuolta kirjurilta."

"Voi sitä mies-parkaa!" huudahti vanha Elliotin emäntä, "emmekö voisi lähettää hänelle jotain, Hobbie?"

"Te unohdatte, mummo kulta, että olemme itse avun tarpeessa", sanoi Hobbie vähän maltittomasti.

"Niinpä minä tosiaan unohdin, kultaseni", vastasi hyväntahtoinen emäntä, "aivan samassa hetkessä; onhan niin luonnollista, että suku ja heimo muistetaan ennen omaa itseä. Mutta onhan nuori Earnscliffkin olemassa."

"Hänellä ei ole liikaa itselläänkään ja mokoma suuri sukunimi kannettavanaan", virkkoi Hobbie, "häpeä olisi sälyttää vielä meidänkin vaivamme hänen niskoilleen. Ja kuulkaa, kun sanon teille, mummo, eihän siitä ole mitään apua, että te istutte näin ja luettelette koko sukunne ja heimonne arvonimet ikäänkuin noissa kelpo nimissä olisi taikavoima, joka voisi meitä auttaa. Suuret herrat ovat jo unohtaneet meidät, ja meidän omaan säätyymme kuuluvilla ei ole itselläänkään juuri liikaa, millä toimeen tulla. Meillä ei ole yhtään ystävää, joka voisi tai tahtoisi auttaa meitä laittamaan tätä taloa taas kuntoon."

"Sitten, Hobbie, turvautukaamme ainoastaan häneen, jolla on voimaa nostaa meille ystäviä ja varoja lakealta kankaaltakin, niinkuin on tapana sanoa."

Hobbie kavahti jaloilleen. "Te olette oikeassa, mummo!" huudahti hän. "Te olette oikeassa! Minä tunnen erään ystävän lakealla kankaalla, joka sekä voi että myös tahtoo auttaa meitä. Tämän päiväiset hyörimiset ja pyörimiset ovat saattaneet pääni aivan pyörryksiin. Minä jätin tänä päivänä niin paljon kultaa maahan Mucklestane-Moorilla, että voisin sillä varustaa uudestaan vaikka kaksikin kertaa Heugh-footin talon tavaroilla ja karjalla, ja minä olen aivan varma, ettei Elshie kieltäisi meitä sitä käyttämästä."

"Elshiekö?" kysyi mummo kummastuneena. "Mitä Elshietä sinä tarkoitat?"

"Mitä muuta minä tarkoittaisin, kuin Viisasta Elshietä, Mucklestanen vanhusta?" vastasi Hobbie.

"Jumala varjelkoon, poikaseni, että lähtisit noutamaan vettä rikkinäisistä vesialtaista tai hakisit apua niiltä, jotka ovat tekemisissä paholaisen kanssa! Ei heidän lahjoistansa tule koskaan onnea eikä koskaan ole siunausta heidän teillänsä. Ja koko maakunta tietää, että tuo Elshie ei ole hyvä mies. Voi jos täällä olisi laki voimassa ja se suloinen, rauhallinen oikeuden käyttö, joka saattaa kuningaskunnat kukoistamaan rehellisyydessä ja hurskaudessa, niin eipä sallittaisi mokoman pysyä elossa! Noita ja velho ovat maan kirouksena ja turmiona."

"Totta tosiaan, äiti", vastasi Hobbie, "sanokaa vain mitä tahdotte, mutta minun luullakseni ei noidilla eikä velhoilla ole enää samaa voimaa kuin ennen muinoin. Sen ainakin tiedän, että tuommoinen pahan miettijä kuin Ellieslaw'n ukko, tai tuommoinen pahantekijä, kuin tuo helvetin heittiö Westburnflat, ovat maalle suuremmaksi kiusaksi ja kiroukseksi kuin koko joukko pahimpia noita-ämmiä, jotka koskaan ovat ratsastaneet luudanvarrella tai lukeneet loitsujaan laskiaisaattona. Ei Elshie olisi juuri hopussa tullut polttamaan taloani ja talliani poroksi, ja tahdon kuin tahdonkin mennä kysymään, eikö hän ottaisi rakentaakseen niitä jälleen. Hänen tavaton taitonsa on kuuluisa koko maakunnassa aina Broughiin asti, joka kuuluu Stanmoren piiriin."