Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 34
"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä. "Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen kunniattoman miehensä yli."
Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin. Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."
"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä", sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen julkealle hävyttömyydelleen."
Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:
"Hiljaa, Charles-lapsonen – olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!
Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."
"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä omaani".
"Se rivi oli varmastikin summa totalis", arveli kuningas.
"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä talon tuhaksi!"
"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"
"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."
"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.
"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä. "Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."
"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi saada lunastusvaroja?"
"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten rahaksi – sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä kovaonnisin nuorukainen!"
"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."
"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta minä en käytä sitä edukseni".
"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin keinoilla".
"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan. Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin ottamaan tilukset huostaani."
"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.
"Ja kuninkaan, joka on pater patriae", lisäsi Jaakko.
"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno, kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat, joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen. Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle selitetty.
33. LUKU.
Kuningas tuomarina
Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.
"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä niinkuin orja huvinäytelmässä: quid de symbolo? Siitä huolimatta on oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."
"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun johdosta."
"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie – tarkoitan Buckinghamin herttua", vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin quoad hominem, siihen henkilöön nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin mitä rikollisin quoad locum, kun ottaa lukuun paikan, missä se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei inter parietes ecclesiae. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme, jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi. On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa puukkoja ihan eteishuoneessamme."
"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi, "on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."
"Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule", vastasi kuningas; "ja tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on historiassa nimityksenään Tyrannos, mikä ei kreikaksi merkitse kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä Basileis – niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti taitavilla työläisillä itselleen hörhön – tiedättekö, mikä se on, loordi piispa?"
"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.
"Mitä pentelettä, mies – pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi kiroamisestani – mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta luovuttuaan – joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä ei ole väliä – olen rakennuttanut tuollaisen hörhön Towerin valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen, loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista, ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."
Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.
"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä sattuneen rähäkän – en pääse puistatuksista ennen kuin saan kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi, joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat? – harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui meidän epäilyksiimme anguis in herba, ja me teimme hänelle suoran kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa, että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie – sillä epäilenpä, tokko sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie, mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle anteeksi, mies – ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle anteeksi – sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa, joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi Glenvarlochille."
"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen saavutitte".
"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".
"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään – kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi, Steenie – varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy antaa sille vanhalle järsijälle bos in linguam – jotakin suun tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle, ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat, toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."
Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan, valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" – hän hypisteli ahkerasti pukunsa ruusukkeita ja nauhoja – "näet meidän myöntäneen omasta luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies, Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No, mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"
"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.
"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella asiasta?"
"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.
"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."
George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"
Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja – menehän. Sinä olet viisas mies – sovita se omalla tavallasi – mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.
"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette – ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"
"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen – vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".
"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."
34. LUKU.
Juonia
Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.
Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa – ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia – ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani – totta kyllä – muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä – minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta – minä liian monta hänen. Mutta ei – ei – ei – minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"
"Juuri löi yksitoista, sir."
"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt tehdä – menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja – mikä pahempi – hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt epävarmaksi siitä asti kun – huh! – mikä sai sen juuri nyt mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni – jos ihmiset näkisivät minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."
Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua." Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.
"Minä – minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä tarkoitatte, sir".
"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen todistajiksi."
"Minä – minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on mennyt umpeen".
"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette häkäytä meitä – kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".
"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew, "tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".
"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan, jokaisessa kolmesataa keltasirkkua – me olemme todistamassa maksutarjouksen laillisuutta."
"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi Dalgarnoa – tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."
Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra, mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat. Tuossa ne ovat – ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran, että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa – sen olen oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman vertaa, master Skurliewhitter."
"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi vastustaa pakoitusta".
"Ei uhkauksia – ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe; "pieni ystävällinen neuvo vain – älä unohda, kunnon Andrew, että minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".
Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.
"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä en vaatinut punnitsemista enkä laskemista – olen ollut höyli – jos on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."
"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi aterioimaan, tiedät minne."
"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne, hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä te sen haluatte".
"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.
"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja – "
"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku kekkerit."
Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.
"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.
"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.
"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö – tahdon tietää, vieläkö palvelet Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.
"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies arvokkaasti.
"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin – kuulehan – kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi – saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla – hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."
"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".
Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:
"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne – jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni – sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."
Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.
Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.
"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta? – eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää, turbatae Palladis arma, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"
"Mylord, minua ilahuttaa – mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.
"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus – jos sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista kannattelevani vain omaani, heittiö – hänen poskissaan on liian vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No, minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan – kulta saa sen kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa. Niin, koston – ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"
Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne on häneltä riistänyt. Paperit – paperit, tolvana! Huomenna lähden Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."
"Mylord, ne – ne Glenvarlochin kiinnekirjat – niitä – niitä ei minulla ole."
"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni, älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."
"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein mielin. "Se kulta on omanne. Se on – se on – "
"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno. "Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että se repesi irti uumatakista.
