Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 34
Punoittaen kuin tuli, sekä närkästyneenä ja hämillänsä vanhan soturin peittämättömistä puheista, ja pahoilla mielin siitä, että kaikki maailman rantaa kauemmin kokeneet ihmiset pitivät hänen rakkauttansa niin mielettömänä, seurasi Durward ääneti lordi Crawford'ia siihen Ursulalais-luostariin, minne kreivitär oli majoitettu, sekä siihen vieraskamariin, jossa he tapasivat Crévecoeur'in.
»Vai niin, nuori keikari», lausui tämä tylysti, »vai pitää sinun välttämättömästi päästä vielä kerran sen puheille, joka oli kumppaninasi tuolla romanttisella retkellä?»
»Niin kyllä, herra kreivi», vastasi Durward lujasti; »vieläpä pitää minun saada puhutella häntä kahdenkesken.»
»Se ei saa koskaan tapahtua», ärjäsi Crévecoeur'in kreivi. – »Lordi Crawford, minä jätän asian teidän päätettäväksenne. Tuo nuori aatelisneito, vanhan ystäväni ja sotakumppanini tytär, rikkain perillinen koko Burgundin maalla, on tunnustanut jonkunlaista mitä arvelinkaan sanoa – sanalla sanoen, hän on hupsu, ja tämä teidän jousimiehenne on itserakas narri. – Sanalla sanoen, he eivät saa puhutella toisiansa kahdenkesken.»
»Mutta minä en aio sanoa sanaakaan kreivittärelle, niinkauan kun te olette läsnä», virkkoi Durward riemastuen. »Te olette sanonut minulle enemmän kuin mitä minä, niin uhkarohkea kuin lienenkin, olisin uskaltanut toivoa.»
»Niin, se on kyllä totta, kunnon ystäväni», virkkoi Crawford kreiville. »Te olette ollut varomaton puheissanne. Ja koska te jätätte asian minun päätettäväkseni, ja koska tässä kulkee kelpo vahva rautaristikko vieraskamarin poikki, niin neuvoisin, että siihen luottaisitte ja antaisitte heidän tehdä mitä ikänä tahtovat kielillänsä. Kuulkaa, hyvä herra, mitä maksaa kuninkaan hengen ja tuhannen muun miehen hengen pelastuksen rinnalla se, jos pari nuorta hupsua saakin soittaa toinen toisensa korviin lirinlorua muutamien minuuttien ajan?»
Näin sanoen hän talutti väkisin pois Crévecoeur'in, joka sangen vastahakoisesti seurasi häntä ja iski nuoreen jousimieheen monta vihaista katsetta, ennenkuin hän poistui huoneesta.
Kohta sen jälkeen ilmaantui ristikon toiselle puolelle Isabella kreivitär, joka, samassa kun hän näki Durward'in yksin seisovan vierashuoneessa, äkkiä seisahtui ja loi silmänsä hetkeksi maahan. »Mutta miksikä minä olisin kiittämätön,» virkkoi hän viimein, »vaikka toiset syyttä ovatkin epäluuloiset? – Ystäväni – pelastajani – ainoa uskollinen ystäväni – niinhän minun melkein sopii sanoa, koska petos ahdistaa minua kaikilta haaroilta.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä ristikon läpi, vieläpä salli Durward'in pidellä sitä, kunnes hän oli peittänyt sen suuteloilla sekä kyyneleilläkin. Isabella vain virkkoi: »Durward, jos toisten vielä saamme nähdä toisemme, niin en salli tämmöistä hullutusta.»
Jos muistamme, että Durward oli ollut Isabellan suojelijana monessa monituisessa vaarassa – että hän todellakin oli ollut Isabellan ainoana uskollisena, hartaana suojelijana, niin kauniit lukijani, vaikka heidän joukossansa olisikin kreivittäriä ja rikkaita perillisiä, kenties antavat tämän alentumisen anteeksi.
Mutta vihdoin kreivitär irroitti kuitenkin kätensä, peräytyi askeleen vain rautaristikolta ja kysyi Durward'ilta sangen hämillään, mitä hänellä oli pyydettävänä. – »Sillä että te tahdotte jotain pyytää minulta, sen sain kuulla vanhalta skotlantilaiselta herralta, joka juuri ikään kävi täällä serkkuni Crévecoeur'in kanssa. Älkää vain mitään järjetöntä pyytäkö», lisäsi hän, »vaan ainoastaan semmoista, mitä Isabella parka saattaa, velvollisuuttaan rikkomatta ja kunniaansa loukkaamatta, suoda, ja älkää toivoko liian suuria vähäisestä vaikutusvoimastani. Mutta ah! älkää puhuko ajattelematta – älkää virkkako mitään» – hän katsahti arasti ympärilleen, »josta, jos sen toiset kuulisivat, voisi olla vahinkoa meille kumpaisellekin!»
»Älkää, jalo neiti, pelätkö», virkkoi Durward surullisesti. »Tämä ei ole semmoinen paikka, missä minä voisin unohtaa, kuinka leveällä juovalla kohtalo on erottanut meidät toisistaan, tai jossa minulle sattuisi mieleen saattaa teidät teidän ylpeän sukunne moitteitten alaiseksi, sen vuoksi että köyhempi ja vähemmän mahtava – joskaan ehkei sen vähemmän korkeasukuinen kuin he – teitä uskollisesti rakastaa. Olkoon se vain yöllinen unelma kaikille muille, paitsi sille yhdelle sydämelle, jossa tämä ajatus – olkoonpa se vain tyhjä unelma – täyttää kaikkien todellisuuksien sijan.»
»Vaiti, vaiti!» pyysi Isabella; »oman itsenne tähden – minun tähteni älkää puhuko semmoisia asioita. Sanokaa mielemmin, mikä pyyntö teillä on?»
»Että antaisitte anteeksi eräälle miehelle, joka, omia itsekkäitä tuumiansa silmällä pitäen, on käyttäytynyt teitä vastaan niinkuin vihollinen.»
»Minä voin toivoakseksi antaa anteeksi kaikille vihollisilleni», vastasi Isabella. »Mutta – voi Durward! – minkälaisten hirmutapausten läpi teidän miehuutenne ja neuvokkaisuutenne on minut eheänä saattanut! – Tuo verinen sali tuolla – tuo hyvä piispa – eilispäivään saakka en tietänyt puoliakaan niistä kauhistuksista, joissa tietämättäni olin läsnä!»
»Älkää muistelko niitä», sanoi Durward, joka huomasi heidän puhellessaan neidon poskipäihin nousseen punan jälleen lakastuvan kelmeimmäksi kalpeudeksi. – »Älkää katsoko enää taakse, vaan lujasti eteenpäin, niinkuin sen tulee, jolla on vaarallinen polku astuttavana. Kuulkaa mitä sanon. Ludvig kuningas ei ansaitsisi mitään parempaa teiltä eikä muilta, kuin että hänet julistettaisiin siksi viekkaaksi, kavalaksi valtiovehkeilijäksi, mikä hän on. Mutta jos te ilmoitatte, että hän kehotti teitä pakenemaan – ja jos vielä lisäksi syytätte häntä siitä, että hän oli aikonut saattaa teidät De la Marck'in käsiin – niin siitä on seuraava, että kuningas menettää kruununsa ja kenties henkensäkin; ja joka tapauksessa on siitä ainakin nouseva verisin sota, mikä ikänä on raivonnut näiden molempien valtakuntien välillä.»
»Ne onnettomuudet eivät saa tapahtua minun tähteni, jos vain voin sen estää», sanoi Isabella kreivitär; »ja teidän pieninkin pyyntönne saattaisi minut jo luopumaan kostostani, vaikka kostonhalulla olisikin syvemmät juuret sydämessäni. Kuinka olisi mahdollista, että tahtoisin enemmän muistella Ludvig kuninkaan häijyyttä minua vastaan, kuin teidän apuanne, jota en koskaan täydesti saa maksetuksi! – Mutta mitä minun tulee tehdä? – Jos minut käsketään läänitysherrani, Burgundin herttuan eteen täytyy minun joko vaieta tai ilmaista totuus. Edellinen olisi loukkaus herttuata vastaan, ja valheisiin te ette kuitenkaan käskene minua halventamaan kieltäni.»
»En millään muotoa», vastasi Durward. »Mutta rajoittukoon todistuksenne Ludvigin suhteen siihen, minkä itse varmaan tiedätte todeksi; ja kun mainitsette mitä toiset ovat sanoneet teille, olkoon se miten luultavaa hyvänsä, älkää tuoko sitä esiin muuna kuin huhuna, varoen ettette omilla sanoillanne vahvista semmoista, jonka totuudesta ei teillä voi olla mieskohtaista tietoa, vaikka sydämessänne uskoisittekin sen aivan todeksi. Täällä koossa oleva Burgundin neuvoskunta ei voi kieltää kruunupäältä kuninkaalta sitä oikeutta, joka meidän maassamme suodaan halvimmallekin syytteenalaiselle. Heidän täytyy pitää häntä syyttömänä, kunnes syyllisyys mieskohtaisilla, riittävillä todistuksilla on näytetty toteen. Ja mitä te omalla varmalla tiedollanne ette voi vakuuttaa todeksi, siihen tarvitaan muita lujempia todistuksia, kuin sivumennessä mainitsemanne huhut.»
»Kyllä minä jo luulen ymmärtäväni», sanoi Isabella kreivitär.
»Jospa kuitenkin koettaisin selittää asian vielä selvemmäksi», sanoi Durward ja alkoi esittää vielä useampia selityksiä, kun luostarinkello helähti.
»Kellonsoitto», virkkoi kreivitär, »on merkkinä, että meidän täytyy nyt erota – erota iäksi! – Mutta älkää unohtako minua, Durward – en minäkään koskaan unohda teitä – teidän uskollista apuanne» —
Hän ei saanut sen enempää sanotuksi; hän vain ojensi jälleen kätensä, johon Durward taas painoi huulensa; ja Jumala tiesi kuinka kävi, mutta yritellessään irrottaa kättänsä tuli kreivitär niin lähelle rautaristikkoa, että Durward sai rohkeuden painaa jäähyväissuutelon hänen huulillensa. Nuori neito ei moittinut häntä siitä – kenties hän ei ennättänytkään sitä tehdä; sillä Crévecoeur ja Crawford, jotka seinässä olevasta reiästä olivat katselleet, kenties myös kuunnelleet kaikkea, riensivät nyt sisään, edellinen vihan vimmassa, jälkimäinen nauraen ja pidätellen kreiviä.
»Pois kamariisi, nuori neito – pois kamariisi!» huusi kreivi Isabellalle, joka peitti kasvonsa hunnulla ja katosi kiireesti – »ja oikeastaan olisi sinut pantava vankikammioon vedelle ja leivälle! – Ja sinä, keikari, joka olet niin julkirohkea, onpa sekin aika tuleva, jolloin ei kuninkaitten ja valtakuntain turvallisuus riipu semmoisista kuin sinä; silloin saat kokea, mikä rangaistus sille tulee, joka uskaltaa kohottaa kerjäläissilmänsä» —
»Hs, hs, vaiti! – Jo riittää! – hillitkää – hillitkää itseänne!» kielsi vanha lordi. »Ja sinä, Qventin, älä vastaa mitään, minä käsken sen – mene vain asuntoosi. – Eihän tässä ole noin tulisen vimman syytä, herra kreivi Crévecoeur; sen voin suoraan sanoa, kun poika ei enää voi kuulla. – Qventin Durward on yhtä jaloa sukua kuin kuningaskin, vaikk'ei yhtä rikas, sovittaakseni tähän espanjalaisen puheenparren. Hän on yhtä jaloa sukua kuin minäkin, ja minä olen sukuni päämies. Hohhoo, hyvä herra, älkää toki meidän kaltaisille puhuko rangaistuksista.»
»Lordi Crawford», vastasi Crévecoeur, »näiden ulkomaalaisten palkkasoturien julkirohkeus on jo puheenparreksi tullut, ja teidän, joka olette heidän päällikkönsä, sopisi pikemmin sitä hillitä kuin vielä yllyttää.»
»Herra kreivi», vastasi Crawford, »minä olen toimittanut päällikönvirkaani viisikymmentä vuotta ranskalaisilta tai burgundilaisilta neuvoja siihen tarvitsematta; ja niin aion, jos sallitte, edelleenkin tehdä, niin kauan kun tämä virka on minun hallussani.»
»No, no, arvoisa lordi», sanoi Crévecoeur, »en aikonut teitä loukata. Teidän korkea sukunne ja ikänne antaa teille oikeuden hellittää närkästyksenne ohjat. Ja mitä noihin nuoriin tulee, niin minä mielelläni annan olleet ja menneet asiat anteeksi, sillä siitä minä aion pitää huolta, etteivät he koskaan enää saa tavata toisiansa.»
»Älkää panko autuuttanne siitä pantiksi, Crévecoeur», nauroi vanha lordi. »Sattuuhan vuoretkin joskus yhteen, niinkuin sanotaan, miksikä ei siis kuolevaiset olennot, joilla on jalat, ja henkeä sekä lempeä, jotka voivat panna jalat liikkeelle? Tuo muisku oli jokseenkin hellää laatua, Crévecoeur! – Se on paha tulevaisuudenenne, pelkään minä.»
»Te koetatte taas kiusata kärsivällisyyttäni», virkkoi Crévecoeur, »mutta ettepä saakaan sitä iloa, että näkisitte minun suuttuvan. – Kuulkaa! kellot kutsuvat jo linnaan – siellä on pelottava kokous tulossa, jonka loppupäätöksen Jumala yksin tietää.»
»Yhden loppupäätöksen minäkin jo voin ennustaa», lausui vanha skotlantilainen herra, »sen nimittäin, että jos kuninkaalle yritetään tehdä väkivaltaa, niin hän ei ole kaatuva yksin eikä kostotta, joskin hänen miehiänsä on vähän ja vihollisia ylt'ympärillä. Siitä vain olen pahoilla mielin, että hänen oma ankara käskynsä on estänyt minua tekemästä varustuksia semmoisen loppupäätöksen varalta.»
»Herra Crawford», sanoi burgundilainen, »semmoisten tapaturmien ennustaminen on jo varma keino niiden aikaansaamiseen. Totelkaa vain kuninkaallisen herranne käskyjä ja älkää antako aihetta väkivaltaan kovin hätäisellä tulistumisella, niin saatte nähdä, että tämä päivä on kuluva rauhallisemmin, kuin mitä te nyt luulette.»
XXXII
OIKEUDENISTUNTO
Mieluummin sydän saisi tuta lemmen, kuin silmä nähdä tyhjää mairitusta. Oi, nouse, hyvinkin näin korkealla on mieles, vaikk' on polves matalalla.
Kuningas Rikhard II.
Samalla kun kello ensi kertaa helähti, kutsuen neuvottelukokoukseen kaikki Burgundin suuret aatelisherrat ynnä ne harvat Ranskan päärit, joilla oli tilaisuutta olla siinä läsnä, astui Kaarle herttua Herbert kreivin tornin salin ovesta sisään, joukko henkivartijoitansa perässään, jotka olivat varustetut pertuskoilla ja sotatapparoilla. Ludvig kuningas odotti jo häntä tulevaksi; hän nousi, astui kaksi askelta herttuata vastaan ja seisahtui. Hänen vartalonsa oli nyt majesteetillinen ryhdiltänsä, johon hän aina, milloin hän piti sitä tarpeellisena, turvautui, vaikka hänen pukunsa oli halpa ja hänen tavallinen käytöksensä rahvaantapainen. Tässä tärkeässä, vaarallisessa tilanteessa kuninkaan koko olennon luja vakavuus nähtävästi vaikutti hänen vihamieheensä; Kaarle vaihtoi heti paikalla jyrkän, kiireisen astuntansa, jolla hän oli tullut sisään, sellaiseksi, mikä sopi paremmin suurelle vasallille hänen astuessaan läänitysherransa eteen. Nähtävästi oli herttua päättänyt, nyt aluksi ainakin, kohdella Ludvigia hänen korkean arvonsa mukaisilla kunnianosoituksilla; mutta samassa näkyi myös selvästi, että hänen niin tehdessään täytyi ankarasti hillitä tulista, maltitonta luonnettansa, ja että hän töin tuskin sai masennetuksi sydämessään kiehuvan vimman sekä kostonhimon. Senvuoksi, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään sekä johonkin määrin ainakin myös puheessaan koetti olla kohtelias ja kunnioittava, hän punastui ja vaaleni äkisti vuorotellen – hänen äänensä oli katkonainen, sorroksissa ja painunut – hänen jäsenensä vapisivat, ikäänkuin kärsimättöminä liikuntojen pakonalaisuudesta – kulmakarvat julmistuivat ja hampaat purivat huulia, niin että verta vuosi – ja jokainen silmänisku, jokainen ruumiinliike todisti, että tulisin kaikista hallitsijoista, mikä ikänä on elänyt maan päällä, nyt oli tulisemman vimman vallassa kuin koskaan ennen.
Kuningas katseli tuota vimman kuohumista vakavalla, hätääntymättömällä ilmeellä. Herttuata silmiin katsoessa tuntui tosin hänen sydämessään kuoleman katkeruuden etumakua, kuoleman, jota hän pelkäsi niinkuin kaikki kuolevaiset ja varsinkin kaikki pahantekijät; mutta sittenkin oli hän, varovaisen ja taitavan perämiehen tavoin, lujasti päättänyt, ettei hän sallisi miehuutensa masentua pelosta, eikä hellittäisi ruotelia käsistään, niinkauan kun vain oli hiukkasen toivoa saada laiva taitavalla peränpitämisellä pelastetuksi. Kun siis herttua sortuneella, painuneella äänellä mutisi jotain siitä, ettei asunto täällä ollut oikein mukava, hymyili kuningas vastaukseksi ja vakuutti, ettei ollut valittamisen syytä, koska Herbert'in torni tähän saakka oli toki ollut hänelle hauskempana majapaikkana kuin eräälle hänen esi-isistään.
»Vai on teille kerrottu se tarina?» virkkoi Kaarle. »Niin – oikein – täällä se murha tapahtui – mutta siihen olikin syynä se, ettei hän suostunut pukemaan munkin päähinettä päähänsä ja viettämään loppupäiviänsä luostarissa.»
»Hupsupa hän oli kun olikin», vastasi Ludvig tekeytyen huolettomaksi; »sillä tavallahan hän sai osakseen marttyyrin piinallisen kuoleman, eikä hän kuitenkaan päässyt pyhäksi mieheksi.»
»Minä tulin tänne», lausui nyt herttua, »pyytämään, että te, kuninkaallinen majesteetti, tulisitte valtiolliseen neuvottelukokoukseen, missä tärkeitä, Ranskan sekä Burgundin onnea koskevia asioita tulee pohdittavaksi. Tulkaa nyt heti – se on, jos niin haluatte.»
»Ei, serkku kultaseni», sanoi kuningas, »älkää olko niin ylenmäärin kohtelias, että pyydätte, kun teillä on valta rohkeasti käskeä. – Neuvottelukokoukseen siis, koska se on teidän herttuaallinen tahtonne! – Meidän saattojoukkomme on jokseenkin supistunut», lisäsi hän, luoden silmänsä niihin muutamiin miehiin, jotka asettuivat taakse hänen seurakseen; »mutta teidän loistonne, serkku, saa riittää meille molemmille.»
Seuraten edellä käyvää Toison d'Or'ia, Burgundin airueiden päämiestä, astuivat nyt molemmat hallitsijat ulos kreivi Herbert'in tornista ja saapuivat linnanpihalle, jonka Ludvig huomasi olevan täynnä herttuan henkivartijoita ja huoveja, komeissa puvuissaan ja täyteen sotarintamaan asetettuina. Pihan poikki astuttuansa saapuivat he neuvottelusaliin, joka oli paljon uudemmassa osassa linnaa kuin Ludvigin nykyinen asunto; ja, joskin rappiolla, oli nyt häthätää varustettu tätä juhlallista, julkista neuvottelukokousta varten. Kaksi valtaistuinta seisoi saman teltan alla, kuninkaalle aiottu oli pari porrasta korkeampi kuin se, jolla herttuan tuli istua. Noin kaksikymmentä herraa korkeimmasta aatelistosta istui arvonmukaisessa järjestyksessä valtaistuinten molemmin puolin. Ja siten, kun molemmat hallitsijat istahtivat sijoilleen, se, jonka tutkimista varten, niinhän sopii sanoa, neuvoskunta oli kokoonkutsuttu, sai ylemmän sijan ja oli esiintyvinään kokouksen esimiehenä.
Luultavasti Kaarle herttua tahtoi poistaa tämän ristiriitaisen vaikutuksen sekä siitä kenties johtuvat epäilykset; sillä, sivumennen kumarrettuaan kuninkaan istuimeen päin, hän alotti keskustelun jyrkästi seuraavalla puheella:
»Hyvät vasallit ja valtioneuvokset, te kyllä tiedätte, mitä häiriötä on seurannut siitä, niin hyvin isäni aikana kuin myös minun hallitessani, että vasallit aika-ajoin ovat nousseet läänitysherraansa, alamaista hallitsijaansa vastaan. Ja nykyään olemme nähneet kaikkein pelottavimman todistuksen siitä, kuinka syvälle paha jo on juurtunut meidän maassamme, kun kreivitär Isabella de Croye sekä hänen tätinsä, neiti Hameline häpeämättä pakenivat vieraaseen valtakuntaan, luopuen meidän valtamme vasalliudesta, josta heidän läänitysmaansa menetys olisi sopivin rangaistus. Ja toisen vielä pelottavamman ja surkuteltavamman todistuksen siitä olemme nähneet, kun rakas veljemme ja liittolaisemme, Lüttich'in piispa sai surmansa jumalattomien, veristen murhamiesten kädestä, ja kun kapinaan nousi tuo petollinen kaupunki, joka edellisellä kerralla tuli liian laupeasti rangaistuksi. Ja onpa meidän tietoomme tullut, että alkusyynä noihin surkuteltaviin tapauksiin ei ole ollut vain mainittujen naisten kevytmielisyys ja hupsuus sekä liian lihaviksi paisuneiden porvarien ylpeys, vaan ulkonaiset salavehkeet ja mahtavan naapurin sekaantuminen, jolta, jos hyvät teot ikänä ansaitsevat tulla samanlaisilla hyvillä teoilla palkituiksi, ei olisi Burgundin osaksi pitänyt tulla muuta kuin totista, harrasta ystävyyttä. Jos sanotussa syytöksessä nähdään olevan perää», lisäsi herttua purren hammasta ja iskien kantapäänsä permantoon, »mikäs sitten meitä estäisi – koska valta on nyt meidän käsissämme – ryhtymästä semmoisiin keinoihin, jotka lopullisesti tukkeisivat itse valtalähteen, josta kaikki nuo pahat vähä väliä ovat tulvailleet ylitsemme?»
Herttua oli alkanut puheensa jonkunlaisella mielentyyneydellä; mutta lopulla hänen äänensä kiihtyi yhä kovemmaksi, ja viimeisen lauseen hän lausui tavalla, joka vapisutti kaikkia neuvonantajia ja saattoi kuninkaankin posken silmänräpäykseksi vaalenemaan. Mutta heti paikalla Ludvig kuitenkin rohkaisi jälleen mielensä, ja kääntyi nyt vuorossaan neuvoskunnan puoleen, puhuen niin sujuvasti ja tyyneesti, että herttua, vaikka hän mielellään olisi keskeyttänyt tai lakkauttanut hänen puheensa, ei saanut siihen mitään sopivaa tilaisuutta.
»Korkeasukuiset Ranskan ja Burgundin herrat», lausui hän, »Pyhän Hengen ja Kultaisen Lampaannahan ritaristojen jäsenet! Koska täällä kuninkaan täytyy puhua puolestaan kanteenalaisena, niin en olisi voinut toivoa itselleni jalompia tuomareita kuin tämän aateliston parhaan kukoistuksen ja ritariston valitun loiston. Rakas serkkuni, Burgundin herttua, on vain tehnyt riitamme syyn hämärämmäksi sillä, ettei hän kohteliaisuudesta ole tahtonut selvin sanoin sitä esiin tuoda. Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen arkatuntoisuuteen, minun tilani ei salli minun noudattaa semmoista, minä pyydän siis luvan saada puhua selvemmin. Minua, hyvät herrat – minua, laillista läänitysherraansa, sukulaistansa ja liittolaistansa vastaan tämä minun serkkuni, jonka muuten selvä järki ja parempi luonne on nyt muutamien onnettomien tapauksien tähden joutunut harhaan, tuo esiin sellaisia inhottavia syytöksiä, että minä muka olen viekotellut hänen vasallejansa uskottomuuteen, yllyttänyt Lüttich'in kansaa kapinaan ja kehottanut tuota henkipattoa Wilhelm de la Marck'ia armottomaan, jumalattomaan murhatyöhön. Ranskan ja Burgundin aatelisherrat, minun sopisi täydellä syyllä viitata tähän nykyiseen tilaani, joka kokonaan sotii semmoista syytöstä vastaan. Sillä onkohan luultavaa, että minä, niin kauan kuin minussa oli hiukkasenkin järkeä jäljellä, olisin näin ehdoin tahdoin heittäytynyt Burgundin herttuan valtaan, samalla aikaa kun taoin häntä vastaan salavehkeitä, jotka eivät voineet olla tulematta ilmi ja jotka ilmitultuaan olisivat saattavat minut, niinkuin nyt olen, täydellä syyllä vimmastuneen herttuan kostonalaiseksi. Viisaampi tähän verraten olisi senkin ihmisen teko, joka viritettyänsä tuleen sytykkeen, joka heti paikalla on räjähtävä, huolettomasti istahtaisi lepäämään ruutimiinalle. Sitä en ollenkaan epäile, etteivät jotkut konnat ole vedonneet minun nimeeni siinä joukossa, joka suoritti tuon hirmuisen ilkityön Schönwald'issa – mutta pitääkö minun olla siitä edesvastuussa, joka en ole kellekään antanut lupaa sitä käyttää? – Ja jos kaksi hupsua neitoa, suuttuneena jostakin romanttisesta syystä, pakeni minun hovini turviin, onko siitä välttämättömästi päätettävä, että he tekivät sen minun yllytyksestäni? – Tutkittakoon asiaa, niin saadaan nähdä, että kun kunniantunto ja ritarillisuus kielsivät minua lähettämästä heitä vankeina takaisin Burgundin hoviin – semmoiseen tekoon, luulenpa, ei kukaan teistä, näiden ritarikuutien jäsenistä, olisi minua kehottanut – että, sanon minä, minä valitsin lähinnä mahdollisen keinon ja lähetin heidät kunnianarvoisen kirkonisän huostaan, joka nyt on pyhänä miehenä taivaassa» – näin puhuessaan Ludvig näytti syvästi liikutetulta ja pyyhki silmiään nenäliinalla – »minä lähetin heidät, sanon minä, sellaisen miehen huostaan joka oli minun oma sukulaiseni ja vieläkin läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Burgundin herttuaan – sellaisen miehen huostaan, jonka korkea arvopaikka kirkon palveluksessa ja – voi surkeutta! monet hyvät avut tekivät erittäin soveliaaksi väliaikaiseksi suojelijaksi näille maankuljeksija-paroille sekä myös erittäin soveliaaksi välittäjäksi näiden neitojen ja heidän laillisen läänitysherransa välillä. Ainoat seikat minun serkkuni, Burgundin herttuan hiukan pintapuolisessa kertomuksessa, jotka näyttävät antavan jotain aihetta pahoihin epäluuloihin minua vastaan, selviävät siis aiheutuneen mitä rehellisimmästä, kunniallisimmasta tarkoituksesta. Ja vielä vakuutan, ettei kukaan voi tuoda esiin pienintäkään uskottavaa todistusta näiden häpäisevien syytösten tueksi, joiden tähden minun serkkuni on muuttanut ystävällisen katseensa vihamieliseksi minua kohtaan, minua, joka tulin tänne ystävän täydellä luottamuksella – ja joiden tähden hän on muuttanut tämän pitosalin oikeussaliksi sekä vierashuoneensa vankilaksi.»
»Herra kuningas, herra kuningas», tokaisi herttua väliin, niinpian kuin Ludvig pysähtyi puheessaan, »että te satuitte tänne tällä hetkellä, joka soveltuu niin huonosti teidän vehkeittenne toimeenpanoon, siihen en tiedä muuta selitystä kuin sen, että se jonka alinomaisena toimena on toisten pettäminen, myös joskus saattaa aika lailla pettää itseään. Saahan insinöörikin joskus surmansa oman ruutimiinansa räjähdyksessä. – Mutta mikä tässä tulee päätettäväksi, se riippukoon kokonaan alkavasta juhlallisesta tutkinnosta. – Noutakaa kreivitär Isabella de Croye tänne!»
Nuori kreivitär astui nyt sisään, nojautuen toiselta puolelta Crévecoeur'in kreivinnaan, joka puolisonsa käskystä sitä varten oli tullut tänne, toiselta puolelta Ursulalais-luostarin abbedissaan. Tytön nähtyään Kaarle herttua huusi hänelle ominaisella tylyllä äänellään ja puhetavallaan: »Vai niin, suloinen prinsessa – vai teillä, joka ette kyennyt vastaamaan silloin kun minä viime kerralla lausuin teille tosisyihin ja järkeen perustuvat käskyni – teillä oli kuitenkin yltäkyliin ilmaa keuhkoissanne jaksaaksenne juosta yhtä pitkät matkat kuin metsäkauris sen paetessa takaa-ajavia koiria. – Mitäpä te nyt arvelette tästä sievästä sopasta, minkä olette keittänyt kokoon kahden suuren hallitsijan ja kahden mahtavan valtakunnan välille, jotka kenties nyt ryhtyvät sotaan mokoman tyttöletukan tähden?»
Näiden moitteitten julkeus ja Kaarlen tyly puhetapa masensivat kokonaan Isabellan rohkeuden, joka oli aikonut heittäytyä polvilleen herttuan jalkojen juureen, ja anoa että Kaarle ottaisi kaikki hänen maatiluksensa ja sallisi hänen vain hakea turvaa jostain luostarista. Nuori kreivitär seisoi liikahtamatta, niinkuin rajuilmasta säikähtynyt nainen, joka kuulee ukkosen jyrisevän joka puolella ympärillään, ja joka kerta, kun uusi jyrähdys kuuluu, pelkää salaman iskevän hänen päähänsä. Crévecoeur'in kreivinna, jonka mielenjalous oli hänen korkean sukuperänsä ja kauneutensa vertainen – jälkimäinen oli nytkin vielä, vaikkei hän enää ollut nuori, hyvin säilynyt – katsoi tarpeelliseksi sekaantua asiaan. »Herra herttua», virkkoi hän, »minun kaunis serkkuni on minun suojeluksessani. Minä tiedän paremmin kuin te, armollinen herra, millä tavalla naisia on kohdeltava, ja me poistumme heti täältä, jollette käytä ääntä ja puhetapaa, jotka soveltuvat paremmin meidän säätyymme ja sukupuoleemme.»
Herttua purskahti naurunhohotukseen. »Crévecoeur», sanoi hän, »sinun laupeutesi on paisuttanut kreivinnastasi aika herran – mutta se ei ole minun asiani. – Antakaa tuoli tuolle hupsulle tyttöselle, jota vastaan en sydämessäni tunne vihaa, vaan jolle päinvastoin tahdon osoittaa mitä suurimman armon ja kunnian. – Käykää istumaan, neiti, ja kertokaa meille nyt asia kaikkia yksityiskohtiaan myöten, mikä piru riivasi teitä, kun läksitte pakoon kotimaastanne ja rupesitte tuommoiseksi retkeileväksi naikkoseksi?»
Suurella vaivalla, katkaisten vähä väliä puheensa, tunnusti Isabella, että hän, kun avioliitto, johon Burgundin herttua tahtoi häntä pakottaa, oli hänelle kovin vastahakoinen, oli toivonut saavansa turvapaikan Ranskan hovissa.
»Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte saanut varmoja lupauksia.»
»Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin rohkeaan tekoon.»
Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen huulensa vaalenivat hiukan.
»Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti, mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon'in sekä Hairaddin Maugrabin'in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin asiamieheksi.
Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald'in linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur'in kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan, niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen omissakaan silmissään antaisi siihen syytä.
»Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa, emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta kehotuksestaan?»
»En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen – Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden – oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan turvapaikkaa minun hovistani?»
»Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär, »että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja aatelisherralle sopivaksi.»
Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut.
Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia lempijuttuja – ohoh! joko puna poskipäihin lensi? – te olette jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin – se seikka on tullut meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä. – Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias aviokumppani?»
