Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 35

Ludvig, vaikka hän tiesi mikä vastenmielinen ehdotus tästä nyt seuraisi, nyökkäsi ääneti ja pikastumatta päätään suostumukseksi Kaarlen sanoihin. Mutta tämä läheinen vaara rohkaisi taas kreivittären sydäntä. Hän hellitti Crévecoeur'in kreivinnan käsivarren, johon hän tähän saakka oli nojautunut, astui esiin ujosti, mutta arvokkaalla ryhdillä, laskeutui polvilleen herttuan valtaistuimen juureen ja rukoili häntä:

»Jalo Burgundin herttua, läänitysherrani! Minä tunnustan tehneeni rikoksen, kun ilman teidän armollista lupaanne poistuin valtakunnastanne, ja olen nöyrimmästi vastaanottava sen rangaistuksen, minkä te katsotte hyväksi minulle määrätä. Minä jätän maani ja linnani teidän käsiinne, niinkuin teillä onkin oikeus vaatia, rukoilen vain, että te oman sydämenne armeliaisuudesta ja isäni muiston tähden määräisitte Croyen suvun viimeiselle perilliselle kohtuullisen summan, semmoisen, että hän sen avulla voisi lunastaa itselleen pääsyn johonkin luostariin loppuiäkseen.»

»Mitä te, kuninkaallinen herra, arvelette tämän nuoren neidon anomuksesta?» kysyi herttua Ludvigilta.

»Että se on nöyrä ja pyhä anomus», vastasi kuningas, »ja että se varmaankin on sen Armon vaikuttama, jota ei saa vastaanpanna eikä estää.»

»Nöyrät ja alhaiset tulevat korotetuiksi», lausui Kaarle. »Nouskaa, Isabella kreivitär – minä aion teille parempaa kuin mitä te itse olette itsellenne valinnut. En aio millään muotoa ryöstää teiltä omaisuuttanne enkä alentaa arvoanne, päinvastoin aion anteliaalla kädellä kartuttaa kumpaistakin.»

»Voi, armollinen herttua!» sanoi kreivitär yhä vielä polvistuneena; »juuri tätä teidän hyvänsuopaa armoanne minä pelkään vielä pahemmin kuin teidän mielipahaanne, koska te tahdotte minua pakottaa – .»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi Kaarle herttua. »Pitääkö minun joka hetki kuulla tahtoani ja käskyjäni vastustettavan? Nouse ylös, sanon minä, tyttölepsakka, ja poistu nyt täältä – kun meille tulee joutoaikaa muistella sinua, aiomme asettaa niin että – Teste-Saint-Gris! – sinun joko tulee totella tai saat kovempaa kokea!»

Huolimatta näistä ankarista sanoista pysyi Isabella kreivitär yhä edelleen polvillaan ja olisi tällä itsepäisyydellään luultavasti kiihdyttänyt herttuata vieläkin tylympiin lauseisiin; mutta Crévecoeur'in kreivinna, joka paremmin tunsi hallitsijansa luonteen, sekaantui asiaan, nosti nuoren sukulaisensa maasta ja talutti hänet ulos salista.

Qventin Durward käskettiin nyt saliin, ja hän astui kuninkaan sekä herttuan eteen pelottomuudella, joka oli yhtä paljon vailla ujoa jörömäisyyttä kuin ylen julkeaa uhkarohkeutta; hän käyttäytyi niinkuin hyväsukuisen, hyvin kasvatetun nuorukaisen sopi, joka osoittaa kunniaa niille, joille kunnia tulee, vaan ei kuitenkaan joudu hämille eikä säikähdy niiden läsnäolosta, joille kunniaa on osoitettava. Enoltansa hän oli saanut rahaa, niin että hän oli taas voinut hankkia skotlantilaiselle jousimiehelle kuuluvat vaatteet sekä aseet, ja hänen pulska vartalonsa sekä muotonsa soveltuivat erittäin hyvin puvun komeuteen. Hänen nuoruutensa taivutti myös koossa olevien valtaneuvosten mielen hänelle suosiolliseksi; sillä ei ollut helppo uskoa, että älykäs Ludvig olisi valinnut näin nuoren miehen valtiollisten salavehkeittensä luottamusmieheksi.

Näin oli siis Ludvigilla tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monasti muulloinen, paljon hyötyä siitä, että hän niin omituisella tavalla valitsi lähettiläitänsä, iältään sekä säädyltään sellaisia, jotka kaikkein vähimmin tuntuivat olevan sopivia. Herttuan käskystä, johon myös kuningas antoi suostumuksensa, rupesi Durward kertomaan matkastansa Croyen kreivittärien kanssa aina Lüttich'in lähiseuduille saakka, esipuheeksi ilmoitettuaan, että hän oli kuninkaalta saanut käskyn saattaa mainitut neidot täydessä turvassa piispan linnaan.

»Ja sinä teitkin käskyni mukaan?» kysyi kuningas.

»Niin tein, kuninkaallinen majesteetti», vastasi skotlantilainen.

»Sinä jätit mainitsematta erään tapauksen», muistutti herttua. »Metsässä likellä Plessis'ä karkasi kaksi kuljeksivaa ritaria teidän kimppuunne.»

»Minun ei sovi muistutella eikä julistaa sitä tapausta», virkkoi nuorukainen punastuen.

»Mutta minun ei sovi sitä unohtaa», virkkoi Orleans'in herttua. »Tämä nuorukainen täytti velvollisuutensa niin miehuullisesti ja suojeli hänelle uskottuja niin uskollisesti, että kauan olen sitä asiaa muistava. – Tule minun majapaikkaani, jousimies, kun tämä kokous on päättynyt, niin saat nähdä, etten ole unohtanut urhouttasi, ja samassa iloitsen, että nöyryytesi on myös sen vertainen.»

»Ja tule minunkin majapaikkaani», lisäsi Dunois. »Saat minulta kypärin, sillä luullakseni olen sinulle semmoisen velkaa.»

Durward kumarsi syvään molemmille, ja sitten tutkintoa jatkettiin. Kaarle herttuan käskystä näytti Qventin kirjoitetun matkaohjeen, joka oli hänelle osviitaksi mukaan annettu.

»Noudatitko tätä ohjetta aivan täsmällensä, nuori soturi?» kysyi herttua.

»En, armollinen herttua», vastasi Durward. »Minulla oli käsky, olkaa hyvä ja katsokaa ohjetta, kulkea Namur'in seudulla Maas-joen poikki; mutta minä pysyin vasemmalla jokivarrella, koska se oli sekä lähempi että myös turvallisempi tie.»

»Ja miksikä siten poikkesit ohjeesta?» kysyi vielä herttua.

»Siitä syystä, että rupesin epäilemään oppaani uskollisuutta, vastasi Durward.

»Huomaa nyt tarkkaan, mitä sinulta vielä kysyn», lausui herttua. »Vastaa totuuden mukaan, äläkä pelkää kenenkään vihaa. Mutta jos rupeat juonittelemaan tai koukuttelemaan vastauksissasi, niin ripustan sinut elävältä rautakahleihin raastuvan tornin huippuun, missä saat ikävöidä kuolemaa kauan aikaa, ennenkuin se tulee sinua pelastamaan!»

Syvän äänettömyyden hetki seurasi tämän jälkeen. Vihdoin viimein, suotuansa mielestään nuorukaiselle kyllin aikaa miettiä tilaansa, kysyi herttua Durward'ilta, kuka oli ollut hänen oppaansa, kenenkä kautta hän oli oppaan saanut, ja mistä syystä hän oli ruvennut häntä epäilemään? Vastaukseksi ensimäiseen näistä kysymyksistä Durward mainitsi Hairaddin Maugrabin'in, mustalaisen, nimen; toiseen hän vastasi, että Tristan Erakko oli oppaan hänelle neuvonut. Ja kolmanneksi hän kertoi, mitä oli tapahtunut franciskaanilais-luostarissa lähellä Namur'ia: kuinka mustalainen ajettiin ulos pyhästä huoneesta; ja kuinka hän itse, kun mustalaisen käytös oli herättänyt hänen epäluuloansa, hiipi Hairaddin'in jälkeen siihen paikkaan, missä hän tapasi yhden Wilhelm de la Marck'in lanzknecht'eistä; ja siellä hän kuuli heidän keskenään sopivan hänen suojansa alla matkustavien kreivittärien ryöstämisestä.

»Ja nyt kuule», sanoi taas herttua, »ja taas huomautan sinua, että henkesi riippuu puheesi todenmukaisuudesta – mainitsivatko nuo konnat, että kuningas – juuri tämä Ludvig, Ranskan kuningas, oli antanut heille käskyn tuollaiseen vehkeeseen, karata saattoväen kimppuun ja ryöstää kreivittäret?»

»Jos nuo hävyttömät konnat olisivatkin niin sanoneet», vastasi Durward, »niin enpä ymmärrä miten olisin voinut sitä uskoa, kun minulla oli itse kuninkaalta saatu päinvastainen käsky.»

Ludvig, joka tähän asti oli kuunnellut hartaimmalla huomiolla, ei voinut olla syvästi henkeänsä vetämättä kuullessaan tämän Durward'in vastauksen, aivankuin mies, jonka rinnasta raskas paino on poistettu. Herttuan muoto ilmaisi taaskin pettynyttä toivoa ja mielipahaa. Uudelleen käyden Durward'in kimppuun hän rupesi nuorukaista vielä tyystemmin tutkimaan, kysyen eikö Durward noiden miesten salaisesta keskustelusta ollut saanut sitä käsitystä, että heidän aiottu hankkeensa oli pantu alkuun Ludvig kuninkaan suostumuksella?

»Vielä kerran sanon minä, etten kuullut sanaakaan, joka antaisi minulle syytä sellaiseen päätökseen», vastasi nuorukainen, joka, vaikka hän sydämessään oli varma siitä, että kuningas ennakolta tiesi Hairaddin'in petoksesta, arveli kuitenkin uskollisuusvalansa rikkomiseksi, jos hän lausuisi ilmi omat epäluulonsa. »Ja jos olisinkin kuullut mokomain miesten semmoista väittävän, niin sanon vielä kerran, että heidän sanansa eivät minun silmissäni olisi maksaneet mitään kuninkaan omasta suusta saamieni käskyjen rinnalla.»

»Oletpa kun oletkin uskollinen lähettiläs», virkkoi herttua irvistellen suutansa; »ja tohdinpa sanoa, että sinä, tottelemalla noita kuninkaan omasta suusta tulleita käskyjä, olet tehnyt hänen toiveensa tyhjäksi, josta sinulle olisikin koitunut katkera palkinto, jolleivät myöhemmin sattuneet tapaukset olisi muuttaneet sinun pässinpäistä uskollisuuttasi oivalliseksi ansiotyöksi.»

»En voi käsittää teitä, armollinen herra», virkkoi Qventin Durward. »Minä en tiedä muuta, kuin että herrani, Ludvig kuningas, käski minun suojella kreivittäriä, ja että minä sen tein voimiani myöten, niin hyvin matkalla Schönwald'iin kuin myös sittemmin tapahtuneissa melskeissä. Minä käsitin kuninkaalta saadut käskyt kunniallisiksi, ja olen ne kunniallisella tavalla täyttänyt; jos ne olisivat olleet toista laatua, eivät ne olisikaan sopineet minun sukuuni ja minun kansaani kuuluvalle miehelle.»

»Fier comme un Ecossais! (Ylpeä kuin skotlantilainen!)» virkkoi Kaarle, jonka mieli, vaikka hän olikin pahoillaan tästä Durward'in vastauksen laadusta, ei kuitenkaan taipunut sellaiseen vääryyteen, että hän olisi ruvennut moittimaan nuorukaisen jaloa rohkeutta. »Mutta kuulepas nyt, jousimies, kenenkä käskystä sinä, niinkuin muutamat Schönwald'ista päässeet pakolais-raukat ovat meille kertoneet, kuljit juhlasaatossa Lüttich'in katuja pitkin noiden samojen kapinoitsijain etupäässä, jotka sitten niin julmalla tavalla murhasivat maallisen hallitsijansa ja hengellisen isänsä? Ja minkälaisen puheen, sen jälkeen kuin murha oli tehty, sinä pidit, rohjeten sanoa itseäsi Ludvig kuninkaan lähettilääksi ja vaatia kuuliaisuutta noilta konnilta, jotka juuri ikään olivat tehneet niin suuren rikoksen?»

»Armollinen herttua», vastasi Durward, »monet voivat todistaa, etten minä sanonut itseäni Ranskan lähettilääksi Lüttich'in kaupungissa, vaan että porvarit väkisin antoivat minulle sen nimen ja arvon, itsepäisesti huutaen, uskomatta mitään vastaväitteistäni. Sen kerroin piispan palvelijoille, kun minun viimein oli onnistunut päästä pois kaupungista, ja neuvoin heitä pitämään vaaria linnan suojelemisesta, joka neuvo, jos sitä olisi noudatettu, kenties olisi saanut seuraavan yön kauhistukset ja turmiot estetyiksi. Se sitä vastoin on aivan totta, että minä pahimpana vaaran hetkenä rohkenin käyttää minulle tyrkytetystä arvostani tulevaa vaikutusvoimaani Isabella krevittären pelastamiseksi, oman henkeni suojaksi sekä myöskin sen verran kuin mahdollista, tuon verenhimon hillitsemiseksi, joka tässä tilaisuudessa oli jo niin kauhistuttavalla tavalla tekoon puhjennut. Mutta sen sanon vielä uudestaan ja takaan sen omalla hengelläni, etten Ranskan kuninkaalta ollut saanut mitään sanaa vietäväksi Lüttich'in porvareille, vielä vähemmän käskyä yllyttää heitä kapinaan. Ja kun luultua arvoani käytin hyödykseni, tein sen samalla tavalla kuin tuommoisena hädänhetkenä epäilemättä olisin temmannut käsiini ensimäisen saapuvilla olevan kilven suojaksi muille ja itselleni, kysymättä ensin, oliko minulla oikeutta siihen kilpeen piirustettuihin vaakunakuviin.»

»Ja siinä minun nuori matkakumppanini ja vankini», sanoi Crévecoeur, joka ei enää malttanut olla vaiti, »tekikin niinkuin uljaan ja älykkään miehen sopi, eikä ole oikeutta lukea tätä hänen tekoansa miksikään moitteeksi kuningas Ludvigille.»

Koko tässä salissa istuvan aatelisherrojen piiristä kuului hyväksymisen mutinaa, joka iloisesti kaikui Ludvigin korviin, mutta pahasti suututti herttuaa. Hän vilkaisi vihaisesti ympäri salia, eikä kenties se mielipide, jonka hänen korkeimmat vasallinsa ja viisaimmat neuvonantajansa siten olivat ilmaisseet, olisi estänyt hänen väkivaltaista, tyrannista mielenlaatuansa puhkeamasta ilmi, jollei Comines, joka huomasi uhkaavan vaaran, olisi sitä väistänyt sillä, että hän äkkiä ilmoitti airueen tulleen Lüttich'istä.

»Airutko kankurien ja naulaseppien puolelta!» huudahti herttua. – »Mutta päästäkää hänet heti sisään. Neitsyt Maaria auttakoon; – koetetaanpa airueelta saada vähän selvempiä tietoja hänen herrojensa toiveista ja hankkeista, kuin mitä tämän nuoren ranskalais-skotlantilaisen jousimiehen näkyy tekevän mieli minulle kertoa!»

XXXIII
AIRUT

 
Ariel. Kuules ulvontaa!
Prospero. Hätyytä hyvin heitä!
 

Myrsky.

Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo; aatelisherrat käyttivät vain poursuivant'eja, oppilaita tässä ammatissa. Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa arvossa.

Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu tabard'iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu; eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti tehty. Muu puku – airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava – oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla.

»Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea tätä eriskummallista lähettilästä.

»Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck'in palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on nyt tullut Lüttich'in hallitsevaksi piispaksi.»

»Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen jatkaa.

»Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont'in herra.»

Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiä hänen kuullessaan lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa.

»Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.»

Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset, väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi puristettuna hampaita vasten – siten hän kernaasti teki kuunnellessaan tarkasti – ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta.

Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa. – »Lüttich'in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis, että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen, keisarilliseen Lüttich'in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.»

»Haa!» huudahti taas herttua.

»Myöskin vaadin, että annatte pois ne liput, kolmekymmentäkuusi luvultansa, jotka te väkisin olette ryöstänyt mainitulta kaupungilta – että te korjaatte ne muurinrikot sekä uudelleen rakennatte ne vallitukset, jotka te tyrannin tavoin olette hävittänyt – ja että te myönnätte herralleni Wilhelm de la Marck'ille hallitsevan piispan arvon, koska hän on siksi laillisesti valittu vapaassa kanunkien kokouksessa, josta tässä saatte nähdä pöytäkirjan.»

»Joko puheesi loppui?» kysyi herttua.

»Ei vielä», vastasi lähettiläs. »Minun tulee vielä, saman korkeasukuisen, korkea-arvoisen hallitsevan piispan ja kreivin puolesta vaatia, että te paikalla poistatte väkenne Bracquemont'in linnasta sekä muista Croyen kreivikuntaan kuuluvista linnoitetuista paikoista, olkoon väki asetettu niihin neiti Isabellan nimessä, joka nimittää itseänsä Croyen kreivinnaksi, tai omassanne, tai kenenkä muun nimessä hyvänsä – ja näin pysyköön asia, kunnes keisarilliset valtiopäivät ovat saaneet kysymyksen ratkaistuksi, eikö mainittu läänitysmaa, jus emphyteusis nimisen oikeuden mukaan, ole pikemmin tuleva kreivi vainajan sisarelle, armolliselle neiti Hamelinelle, kuin sanotun kreivin tyttärelle.»

»Sinun herrasi on perinoppinut mies», sanoi herttua.

»Mutta», jatkoi airut, »minun pyhänarvoinen ja korkeastivapaasukuinen herrani, piispa ja kreivi, tahtoo kuitenkin, sen jälkeen kun kaikki muut riidanaiheet Burgundin ja Lüttich'in välillä ovat sovitetut, määrätä neiti Isabellalle hänen arvonsamukaisen vuosirahan.»

»Hän on jalomielinen ja huoltapitävä», virkkoi herttua aina samalla äänellä.

»No, niin totta kuin narri parkakin on rehellinen mies!» kuiskasi Le Glorieux Crévecoeur'in kreivin korvaan, »mielemmin tahtoisin olla eläinruttoon kuolleeseen lehmän nahkaan puettuna, kuin tuon hupsun kirjavissa vaatteissa! Tekeehän mies rukka aivankuin humalainen, jonka silmät vain näkevät vereksiä pulloja, huomaamatta kuinka suuren numeron krouvari jo liidulla kirjoittaa tiskin takaiselle taululle.»

»Joko nyt pääsit loppuun?» kysyi herttua airueelta.

»Vielä yksi sana lisään», vastasi Rouge Sanglier, »yllämainitulta korkeastivapaasukuiselta ja pyhänarvoiselta herraltani hänen kunnianarvoisen ja luotettavan liittolaisensa, Kaikkein Kristillisimmän Ranskan kuninkaan suhteen – .»

»Haa!» huusi herttua tulisemmalla äänellä kuin tähän saakka ja kavahtaen ylös; mutta heti hän jälleen hillitsi itsensä ja istahti kuuntelemaan.

»Jonka Kaikkein Kristillisimmän kuninkaan korkean persoonan te, Burgundin Kaarle, niinkuin huhu kertoo, olette vanginnut aivan vastoin velvollisuuttanne Ranskan kruunun vasallina sekä kristillisten hallitsijain välillä tavallista sanan pyhänäpitämistä. Ja senvuoksi yllämainittu korkeastivapaasukuinen ja pyhänarvoinen herrani käskee teitä minun suuni kautta heti paikalla päästämään vapauteen hänen kuninkaallisen ja Kaikkein Kristillisimmän liittolaisensa, tai muussa tapauksessa hän lähettää teille sotaanvaatimuksen, jota minun tulee teille julistaa.»

»Joko nyt olet lopussa?» kysäsi herttua.

»Olen», vastasi airut, »ja odotan teidän vastaustanne, armollinen herttua, siinä toivossa, että saan semmoisen vastauksen, joka on kristittyjen verta säästävä.»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua – mutta, ennenkuin hän enempää sai suustansa, kavahtikin Ludvig ylös ja sekaantui puheeseen niin majesteetillisellä, niin mahtavalla äänellä, ettei Kaarle voinut häntä keskeyttää.

»Älkää panko pahaksi, rakas burgundilais-serkkuni», virkkoi kuningas, »mutta me vaadimme tässä ensimäisenä suunvuoroa, kun tuolle hävyttömälle lurjukselle on vastattava. – Kuules, airut, vai mitä lajia sinä lienetkin, vie sellainen sana tuolle valapatolle ja murhamiehelle, Wilhelm de la Marck'ille, että Ranskan kuningas pian on saapuva Lüttich'in edustalle rakkaan sukulaisvainajansa, Ludvig Bourbon'in jumalatonta murhaajaa rankaisemaan, ja että hän aikoo hirtättää De la Marck'in elävältä sen vuoksi, että sinun herrasi on ollut siksi hävytön, että hän on nimittänyt meitä liittolaisekseen sekä saastuttanut meidän kuninkaallista nimeämme kelvottoman lähettiläänsä suulla.»

»Ja minun puolestani lisää kaikki sanat», virkkoi Kaarle, »joita hallitsijan ikänä sopii lähettää julkiselle rosvolle ja murhamiehelle. – Ja nyt pois täältä! – Vaan ei, viivy vielä. – Ei yksikään airut ole ikänä palannut Burgundin hovista, saamatta syytä huutaa: 'Oi sitä anteliaisuutta!' – Löylyttäkää hänen selkäänsä kunnes luut tulevat näkyviin!»

»Älkää pahaksi panko, armollinen herttua», muistuttivat Crévecoeur ja D'Hymbercourt yhdestä suusta, »mutta onhan mies airut ja siis ammattinsa etuoikeuksien suojan alainen.»

»Oletteko te, hyvät herrat, virkkoi herttua, »semmoisia pölkkypäitä, että teidän mielestänne puku tekee miehen siksi tai täksi? Näenhän minä tuon lurjuksen vaakunakuvista, ettei hän ole muuta kuin petturi. Astukoon Toison d'Or esiin ja tutkikoon häntä meidän kuullen.»

Vaikka luonnostaan hävytön, kalpeni nyt kuitenkin Ardennien vuoriston Metsäkarjun lähettiläs, ja hänen vaalenemisensa näkyi, vaikka hän olikin poskiaan hiukan maalannut. Toison d'Or, joka, niinkuin ennen mainittu, oli herttuan ylimäinen airut, astui esiin juhlallisen näköisenä, niinkuin mies, joka pitää virkaansa arvossa, ja kysyi virkaveljeltänsä, missä opistossa hän oli tietonsa saanut?

»Olen saanut kasvatukseni poursuivant'ina Regensburg'in vaakunatieteellisessä opistossa», vastasi Rouge Sanglier, »ja olen saanut Ehrenhold'in diplomikirjan samaiselta oppineelta veljeskunnalta.»

»Paremmasta lähteestä ette olisikaan voinut saada oppianne», virkkoi Toison d'Or, kumartaen vielä syvemmin; »ja jos, totellen armollisen herttuani käskyä, olen niin rohkea ja rupean keskustelemaan teidän kanssanne meidän jalon tieteemme salaisuuksista, niin en toivokaan voivani antaa, vaan ainoastaan saada tietoja.»

»Asiaan vaan», käski herttua kärsimättömästi. »Jätä jo kursastelemiset ja tuo esiin joku kysymys, joka tutkii hänen taitoaan.»

»Häväistystä olisi, jos kunnianarvoisen Regensburg'in opiston oppilaalta kysyisin vaakunatieteen tavallisia termejä», virkkoi Toison d'Or; »mutta voinpahan loukkaamatta pyytää Rouge Sanglier'iä virkkamaan, tunteeko hän tieteemme vähemmän tunnettuja, salaisia sanoja, joilla oppineemmat kuvannollisesti ja ikäänkuin vertausten välityksellä ilmaisevat toisillensa, mitä muille ihmisille annetaan tiedoksi vain tavallisella kielellä, jota vaakunatieteen ensimäisiä alkeita oppiessa käytetään.»

»Ymmärrän minä toista vaakunatieteen lajia yhtä hyvin kuin toistakin», vastasi Rouge Sanglier rohkeasti; »mutta saattaa olla, ettei meillä Saksassa käytetä samoja termejä kuin teillä Flanderissa.»

»Voi kummaa, kun te näin puhutte!» sanoi Toison d'Or. »Onhan meidän jalo tieteemme, itse aatelisuuden kunnia ja jalomielisyyden kukka, aivan sama yli koko kristikunnan, sekä saraseenit että maurilaiset sen tuntevat ja pitävät arvossa. Pyytäisin siis teitä kuvaamaan mitä vaakunaa hyvänsä taivaallisen kuosin mukaan, se on kiertotähtiä myöten.»

»Kuvatkaa se itse kuinka ikänä tahdotte», vastasi Rouge Sanglier. »En minä viitsi tuommoisia narrinkonsteja tehdä käskyn mukaan, niinkuin apina, jota käsketään kiipeämään.»

»Näytä hänelle joku vaakuna ja selittäköön hän sen omalla tavallansa», käski herttua, »ja jollei hän sitä osaa, niin lupaan, että hän saa koko selkänsä täyteen kelta-sini-mustia vaakunaviiruja.»

»Katsokaa tässä», lausui Burgundin airut ottaen taskustansa esiin pergamenttikäärön, »on pergamentti, johon olen oman puuttuvaisen tietoni mukaan, noudattaen muutamia mielestäni oikeita sääntöjä, kuvannut vanhanaikuisen vaakunan. Olkoon nyt virkaveljeni, jos hän todella on saanut oppinsa kuuluisassa Regensburg'in opistossa, niin hyvä ja selittäköön sen asianmukaisilla sanoilla.»

Le Glorieux, jota tämä keskustelu suuresti näytti huvittavan, oli nyt tunkeutunut aivan airuiden lähelle. »Annas kun autan sinua, veli veikkoseni» virkkoi hän Rouge Sanglier'lle, joka toivottomana tuijotti pergamenttiin. »Tämä tässä, hyvät herrat ja ritarit, merkitsee kissaa, joka tirkistää ulos maitokamarin ikkunasta.»

Tämä kokkapuhe nostatti naurun, joka tavallansa oli Rouge Sanglier'lle eduksi, sillä se saattoi Toison d'Or'in, joka tuosta piirroksensa pilkkaamisesta suuttui, selittämään, että se oli vaakuna, jonka Ranskan kuningas Childebert otti omakseen vangittuaan Burgundin kuninkaan Gandemar'in; siinä nimittäin näkyi vangitun hallitsijan vaakunakuva, tiikerikissa, rautaristikon takana.

»Vannonpa narrinkeppini kautta», tokaisi Le Glorieux, »että jos kissa kuvaa Burgundia, niin se tällä hetkellä on rautaristikon edessä eikä takana.»

»Se kyllä on totta, veitikka veikkoseni», nauroi Ludvig, kun muut läsnäolijat, itsepä Kaarlekin, näyttivät olevan hämillään tästä liian suorasta leikkipuheesta. »Kas tässä kultakolikko siitä, että tämän alkuaan niin surullisen vakavalta näyttävän asian käännät iloiseksi leikiksi, jommoisena se, toivon minä, nyt onkin pysyvä.»

»Pidä suusi, Le Glorieux», käski herttua, »ja sinä Toison d'Or, joka olet liian perinoppinut, jotta puhettasi voisi ymmärtää, käypäs vähän syrjemmäksi – ja tuokaa tuo konna vähän likemmäksi. – Kuules, sinä lurjus», tiuskasi hän nyt tylyimmällä äänellänsä, »tiedätkö kullan ja hopean erotuksen muutenkin paitsi kun ne kolikkoina astuvat silmiesi eteen?»

»Jumalan tähden, arvollinen herttua, armahtakaa minua! – Jalo Ludvig kuningas, puhukaa puolestani!»

»Puhu vain sinä itse puolestasi», käski herttua. – »Sanalla sanoen, oletko airut vai etkö?»

»Vain tällä kertaa», tunnusti ilmisaatu petturi.

»No, pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua, luoden karsaasti silmänsä Ludvigin puoleen. »Enpä tunne yhtään kuningasta – yhtään aatelisherraakaan – paitsi yhtä – joka näin olisi häväissyt tätä jaloa tiedettä, kuninkuuden ja aatelisuuden kulmakiveä! – paitsi kuningasta, joka lähetti Englannin Edvard'in luo passarin airueen valepuvussa.»

»Semmoinen vehke», sanoi Ludvig nauraen tai ainakin ollen nauravinaan, »oli ainoastaan semmoisessa hovissa luvallinen, missä ei siihen aikaan käytetty mitään airuita, ja semmoisessa tilaisuudessa, milloin hätä käski. Mutta vaikka sellainen teko saattoi käydä laatuun tuolle typerälle, paksupäiselle saarelaiselle, niin ei kukaan, jolla on hiukankin viisaammat aivot kilin metsäkarjulla, olisi yrittänyt tuommoista kepposta tässä sivistyneessä Burgundin hovissa.»

»Olkoonpa hän tullut vaikka mistä», ärjyi herttua kiivaana, »täältä hän ei eheänä palaa takaisin. – Kuulkaa! – Viekää hänet torille! – löylyttäkää häntä hevossuitsilla ja koirapiiskoilla, kunnes takki repaleina roikehtii. – Punaisen Metsäkarjun²⁰ kimppuun! – hei, hei! – halloo, halloo!« Neljä, viisi suurta metsäkoiraa, semmoista, joita Rubens ja Schneiders yhteisissä metsästyskuvissaan ovat maalanneet, kuulivat heille tutut herttuan loppuhuudot ja rupesivat haukkumaan sekä ulvomaan, aivan kuin olisi joku metsäkarju juuri saatu makuusijaltaan liikkeelle.

»Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.»

»Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan mukainen tämä mielijohde oli – »niin tehdäänkin! – Päästäkää koirat irti! – Hei Talbot! Hei Beaumont! – Juoksuttakaamme häntä linnan ovelta itäportille asti!»

»Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen ennakkomatkan?»

»Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman hävyttömyytesi vuoksi. – Ylös, ylös, hyvät herrat! – Lähdetään katsomaan sitä pyyntiä!» – Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan ehdottamaa armotonta huvitusta.

Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan, kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä airueentakki – pahin mahdollinen vaate juoksijalla – olisi ollut hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä, osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi. Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea. Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen.

Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää hännästä! – Ottakaa pois koirat! – Hän on juossut aika miehen lailla, ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.»

Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka kovaksi onneksensa oli pukeutunut.